Miten kertoa?

Hei kaikille ranneliike.netin väelle :)
Olen jonkin aikaa käynyt lueskelemassa juttujanne ja tänään päätin vihdoin rekisteröityä^^
Olen tiedostanut oman "erilaisuuteni" jo hyvin pienestä iästä saakka. Olen nyt 17, joten moni voisi väittää minun vieläkin olevan "tutkiskelevassa" iässä,
mutta en vain ole, piste------>.
En tosin ole koskaan ollut suhteessa toisen miessukupuolta edustavan henkilön kanssa... >___>
Mutta ei siitä vielä enempää..

Ensimmäisenä asiana haluaisin apua/kommentteja/kokemuksiakin pulmaani, joka on saattanut tulla joitakin teitä vastaan tietyssä elämänvaiheessa.
Eli, miten voisin kertoa homoudestani vanhemmilleni?

Olen 17 vuotta nuori, :), opiskelen ja asun vanhempieni luona. Kukaan perheessäni (ei myöskään kukaan sisaruksista) ei tiedä seksuaalisesta suuntautumisestani mitään.
Haluaisin pois täältä ja äkkiä, mutta ainakin lähellä olevassa lukiossa on jotain plussaa.
Haluaisin kertoa vanhemmilleni homoudestani, mutta lähinnä ajatuskin tuntuu niin pelottavalta/ahdistavalta ettei uskoa voi...

Joo, ei kai ne vanhemmat minua hylätä voi,
mutta vähän pahoin pelkään.
Tässä pienet kuvaukset heistä:
Äiti - Halleluja + itkukohtaukset; Jumala loi naisen ja miehen toisilleen.
Ei siedä homoja muuta kuin ajoittain TV:n välityksellä jostain vääristellystä sarjasta saadun kuvan perusteella

Isä - On ilmaissut mielipiteensä homokansaa kohtaan myös julkisesti solvaamalla, jne.. Vihaan häntä sen ja monen muunkin asian vuoksi...
Muistan kuinka isäni sanoi minulle kun olin pieni, että homous on sairaus, ja että kaikki homot tulisi tappaa/leikata pallit pois jne..
Hän on myös kerran sanonut minulle että jos olisin homo ei minulla olisi asiaa kotiin enää ikinä. :/

Eli hieman hankalassa tilanteessa olen. Toisaalta kotoa muuttaminen olisi hyvä vaihtoehto,
mutta jossain vaiheessa he kai saisivat tietää.. Enkä haluaisi että esim. tuttujen tai sukulaisten kautta..

En ole myöskään kertonut monille ystävillenikään tästä.
Joidenkin kanssa olen ollut yli 10 vuotta ystäviä mutta olen osannut "salata" tämän asian.
Jollain tapaa pelkään että saattaisin menettää minulle tärkeitä ihmisiä jos kertoisin,
mutta en voi olla varma. Ja ovatko he tärkeitä jos eivät suvaitsisi oikeaa minua?

Kestän todellisuuden, mutta ainakin olisi helpompaa elämä jos ei olisi tätä painolastia näin paljon kannettavana.. :P
Toivon että edes joku jaksaisi kommentoida tätä tilannettani.
Myös samansuuntaiset kokemukset tms olisivat tervetulleita...<3

Love and peace,
Just Perfect
(huom. madonnan ariake mainokset xD)

Kun olet keskusteluja täällä lukenut tästä samasta aiheesta, sinulla saattaa olla jo vastauksia. Olisi kuitenkin hyvä ennen kuin alat tehdä mitään erityistä tämän asian kanssa varmistaa että sinulla on turvaverkot kunnossa. Asiat ovat yleensä menneet ainakin kohtuullisesti kaapista ulos tulossa ja aika on vielä tilannetta parannellut. Joskus asiat eivät mene toivotulla tavalla. Olisi hyvä miettiä tarkasti sellainenkin vaihtoehto ja kuinka silloin toimisi, jos nk. kaikkein ikävin vaihtoehto toteutuisi.

Huhuh. Satuitpa saamaan kivat vanhemmat...
Oma perheenikin on jokseenkin rasistinen, mutta ei onneksi erityisen kiinnostunut homoseksuaalisista.
En ole itsekkään kertonut. Heille siis...
En tosin myöskään asu heidän kanssaan, että helpompaa olisi, kai. Ja homothan saavat tunnetusti kaiken mahdollisen paskan vähän suurempana läjänä niskaansa. Lesbot tuntuu olleen aina olleen vähän helpompi hyväksyä.

Tämä riippuu varmasti paljolti sinun luonteestasi ja muusta, mutta mitä olen itse lukenut niin mielestäni asian lähestyminen ensin aihealueena olisi kenties pehmentävä tapa aloittaa. Jos vaikka aloittelisit keskustelua ihmisoikeuksista, voisit johdatella vanhampasi kiven kovin faktojen äärelle, saada heidät näkemään se, että vähemmistöseksuaaliset ihmiset ovat täällä joukossa aivan normaalisti. Vihaisivatko he kanssaihmisiään jos saisivat tietää näiden suuntautumuksestaan? Voisit kertoa, etteivät homot, lesbot ja bit ole mitään raiskaajapervoja, jotka himoitsevat jokaista kohdesukupuolta. Ja tähän tyyliin.
Voisit myös pohjustaa tätä jollakin aihepiirin kirjalla(esim.Ulos kaapista) tai yhdessä katsotulla elokuvalla (esim. Brokeback mountain) tai vastaavaa... Jokin ajankohtainen lehtiartikkeli? Ja sitten jossain vaiheessa voisit paukauttaa, että olet homo.
Suosittelen myös sitä, että ensin joku sinullen läheinen sinua tukeva ja arvostava ihminen saisi tietää ensin, kuten joku edellä sanoikin niin ensin kannattaa varmistaa "turvaverkko". Ja kavereihin käy sama resepti... Tunnelmaa voi "tunnustuksen" jälkeen keventää lupaamalla olla iskemättä kyseisiä ihmisiä.
Isällesi voit ehkä karkeastikin perustella sillä, että naisten haluaminen ei ole yhtään sen kauniimpaa. Eikä mikään suuntautuminen ole niin yksiuloitteista... Toivottavasti.

Tai sitten teet niin kuin minä, etkä suunnittele mitään vaan huikkaset asian jonnekkin dramaattisen luontevasti kun sellainen hetki tulee. (vaikka sen hetkenhän voi ihan itsekkin luoda ;) )

Oma ensimmäinen tunnustukseni tuli muodossa:"Mutta sähän ootkin hetero!" ja kaverini repesi, vaikka tiesi minun olleen tosissani. Minun suuntautumukseni on aika yleisessä tiedossa kaikkialla muualla paitsi perheen ja muun suvun kesken.

Onnea koitoksiisi, voimia jaksamiseen.

Hienoa, että kirjauduit!

Luettuani tekstisi mietin lähinnä omaa jaksamistasi. Joku ihminen, jolle voisit kertoa aivan kasvokkain omasta elämästäsi, olisi hyvä olla olemassa. Ystävät ovat ystäviä luottamuksen ansiosta, eikö niin?!

Jos haluat kertoa vanhemmillesi, niin älä tee sitä ilman tukiverkkoa. Vanhempien osoittama rakkaus ei ole itsestäänselvyys - niin kauheaa kuin se onkin. Suhtautuminen voi muuttua, mutta olennaista on mahdollisen rakkaudettomuuden kohtaaminen silloin kun se tapahtuu.
Lapselle vanhemmat ovat kiintopiste, vaikka asuisivat ja olisivat kaukanakin toisistaan.

Rakkauden siunaavaa vaikutusta Sinulle!

Kiitos kannustavista viesteistä ja "ohjeista" :)

Itsestäni tuntuu että vanhempani ovat juuri ne kauheimmat mahdolliset tilannettani silmällä pitäen..
Stten on sekin että jos kerron vanhemmilleni, kerronko kummallekin samaan aikaan vai ensin esim. toiselle?
En koe kumpaakaan "helposti" lähestyttäväksi..

Niin ja toisiaan jäi eilisyön 'huuruissa' kertomatta yhdestä aika major jutusta koskien minun ja vanhempieni suhteita..
Ne eivät siis ole todellakaan ole olleet mitkään maailman parhaat. Valehtelua, väkivaltaakin isän puolesta (onneksi ei enää -__-)...
Kerran kävikin näin:
Vanhempani saivat minut pari vuotta sitten kiinni tietokoneeltani homopornoa, kuvia ja videoita katselemassa..
Onhan se tietenkin järkkyä jo muutenkin, että löytää oman teini-ikäisen lapsensa katsomassa pornoa,
mutta vanhempani ottivat sen hyvin raskaasti silloin.
Äitini itki paljon, hoki "voi miten tässä näin kävi?", "oma poika, tuollaista katsomassa.." jnejne.
Isä sai kauheat raivarit ja melkein pieksi minut mutta lähdin pois.
Seuraavana päivänä oli sitten monen tunnit keskustelut, äiti koko ajan vannotteli itselleen ettei voi uskoa koko juttua...
Isä "miehekkäänä miehenä" ilmaisi syvän pettymyksensä minuun erinäisin sanayhdistelmin...
Siinä sivussa kyseenalaistettiin kaikki kavereista elokuviin ja kirjoihin ja peleihin ja harrastuksiin yms.
En saanut suustani ulos niitä kolmea sanaa,
ja keskustelusta ei tullut loppua ennen kuin olin valehdellut minkä kerkesin.
Eli vannoin että olin hetero ja etten ennen ollut käynyt tuollaisilla sivuilla jne.
Tähän lopputulokseen vanhempani näyttivät olevan "tyytyväisiä" mutta silti heidän pettymyksensä ja viha, inho näkyi heidän kasvoillaan ja käytöksessään pitkään.

Niin ja tietokoneelle ei ollut asiaa sitten kuukauteen. Edes kirjastoon eivät vanhempani minua päästäneet.
Lopulta asia vaipui unholaan eikä minun "seikkailustani" puhuttu sanaakaan.

Kunnes joitakin kuukausia sitten, mummoni kuoleman jälkeen äidillä alkoi olla vaikeaa.
Äitini kaivoi tuon tapahtuneen muististaan ja piinasi minua kysymyksillä miltei joka päivä.
En pystynyt taaskaan kakistamaan mitään ulos, vaikka äitini alkoi jo mennä hyvin äärimmäisyyksiin jutuissaan.
Hän mm. sanoi että haluaa lapsistaan kasvavan "terveitä, normaaleja, hyviä suomen kansalaisia, oikeamielisiä, EI homoja / lesboja".
Vähän alkoi ahdistaa .________.
Sitten jotenkin tunnekuohussa aloin äidilleni itkemään kaikesta MUUSTA kuin homoudestani,
kaikesta muusta siitä painolastistani mutten kuitenkaan siitä, mikä minun olisi tullut juuri silloin tuoda esiin.
Keskustelu oli hyvin ahdistava ja äitini hyvänä keskustelujen lopettajana vielä lopetti jutun siihen että hän käski minun katsoa häntä silmiin ja vannomaan
"etten ole homo". Petin siis siinä sivussa itseni. Ja taas valehtelin.
Kuitenkin itse sitten sanoin jonkun ajan päästä "muka" keveästi kuitenkin merkityksellä että "kaikki on mahdollista".
Siihen äitini vastasi: "tiedät mitä haluan ja sitä en halua että sitten kotoa muutettuasi sinusta tulee joku friikki epänormaali hyypiö" ja naurut päälle.


Mulla olisi vielä kerrottavaa koulukiusaamisesta mutten sitä nyt viitsi mahduttaa.
Ehkä avaan uuden threadin sille aiheelle. Kuitenkaan en koe siitä puhumisesta niin tärkeänä,
ehkä haluaisin vain auttaa niitä jotka joutuvat sitä kestämään..
Itse en ole koskaan antanut kiusaajien "get to me", olen pitänyt itseni aina heidän yläpuolellaan.

On elämä vaikeaa, mutta ainakin olen hyvä selviytyjä
Just Perfect<3

Tuo vannottamisjuttu osoittaa, että äitisi epäilee. Eihän olemukseesi kiinteästi kuuluva osa katoa minnekään pelkistä sanoista. Hän näyttäisi toivovan, että elät "normaalia" elämää. Homous on Sinulle luonteva tapa olla, terve, oikeamielinen (mitä suuremmassa määrin - kun et valehtele!).

Hienoa JustPerfect, että liityit tänne... Kukaanhan ei vanhempiaan valitse, eikä vanhemmatkaan toivo pettymyksiä lapsistaan - täydellistä ihmistä ei taas ole olemassa. Tosin meillä jokaisella on lupa olla täydellinen... ;)

En juurikaan voi antaa mitään hienoja ohjeita tai kommentteja miten mennä asian suhteen eteenpäin. Asiallinen suhtautuminen molemmin puolin tietysti on toivottavaa ja suotavaa. Riidat ja katkeruus eivät johda mihinkään. Oikein en voi kuin ihmetellä vanhempiasi ja heidän suhteutumistään - nykyaikana. Mietin vai missä tyhjiössä he ovat nuoruutensa viettäneet. Koeta jaksaa, elämällä on paljon muutakin annettavaa kuin pelkkää vastoinkäymistä.

Niin he ovat juuri niin vanhanaikaisia...
-_-''

mutta kiitos taas kerran<333

Just Perfect

Itse päätin kertoa vanhemmilleni vasta armeijan jälkeen muutettuani kotoa. Jälkikäteen ajateltuna se oli ainakin minulle hyvä ratkaisu (vaikka tietty pitkitti sitä asiaa vähän). Omat vanhempanikin reagoivat yllättävän voimakkaasti, ja sitä oli paljon helpompaa kestää, kun molemmat palasivat omiin koteihinsa käsittelemään asiaa. Samassa kodissa olisi ollut vaikeaa tai mahdotonta päästä yhtä nopeasti eteenpäin omassa elämässä reaktioista huolimatta.

Au. Tulee oma äitini pelottavasti mieleen... Paitsi, ettei hän kyllä edes ole koskaan hetkeäkään epäillyt yhtäkään meistä lapsistaan poikkeavaksi seksuaalisuudeltaan ja olen saanut kaappeilla siis ihan rauhassa.
Inhottavaa miten joillakin vanhemmilla on niin rajoittunut käsitys hyvästä ihmisestä.

Tsemppiä.
Niitä vanhemmille kertomisia löytyisi aika hyvin kirjasta "Ulos kaapista", jota suosittelen luettavaksi tarvitsipa esimerkkitapauksia tai ei.

Et ole siis sinäkään Liekki tullut ulos?
tsemppiä sullekin jos joskus yrität kertoa äidillesi<3

en ole itse tutustunut tuohon kirjaan mutta kai se voisi olla ihan hyvä reitti avartaa äitini mieltä...
kiitos :)

Just Perfect

Äidit tietää...
vaikea kuvitella etteivätkö tietäisi.Ainakin Jollain tasolla aavistavat. (Useimmiten tulee mieleen että miten-helvetissä-eivät-tietäisi....kun kuitenkin ovat kasvattaneet...)
Useimmiten (vanhempien) pelot, negatiiviset kommentit kumpuavat omasta "epäonnistumisesta vanhempana", kaikista niistä toiveista mitä lapsien "hankkimisiin",saamisiin tulee, suvunjatkaminen jne. Ja jos ei osaa käsitellä pelkojaan niin ne purkoutuvat mitä kummallisimmilla tavoilla. Kaapista ulos koskettaa...satuttaa, pelottaa myös vanhempia...ehkä vielä enemmän kuin sieltä tulijaa. Sitä ei ole pakko tehdä mutta helpottaa kummasti omien ratkaisujen tekemisessä....ja siinä miten haluat elää.

( *näin yleisellä tasolla kenellekään henkilökohtaisesti sunnuntai aamun pohdiskelua -Judy- )


Ja hassu tulevaisuudenvisio...pähkäilevätkä "sateenkaarilapset" joskus samoja "Miten kertoa että olen hetero..? (smileynaama tähän)

Siten, että olet sulkeutunut "avoimella" puheliaalla tavalla rooliin, joka kätkee Sinut. Siten helvetissä.

Se siitä vanhempien rakkaudesta. Lapsen kuuluu täyttää vanhempien odotukset. JustP., ovatko sun vanhemmat 40-vuotiaita? Jos ovat, niin menee varmaankin vielä 2 sukupolvea, että homouteen suhtaudutaan ilman vastaavia perhedraamoja. Yhtäkkiä oman lapsen homoudesta näyttää tulevan VANHEMPIEN ongelma ilmeisesti häpeäkulttuurin takia, kun kasvot menee( friikki=sairas=epänormaali=suvun ja perheen häpeä ). Lasta aletaan vihata, vaikka luulisi käyvän PÄINVASTOIN. Sitä surkimusta pitäisi oikeasti rakastaa tosissaan, jos se on niin kamalaa, että homous tulisi estää...mutta kuinka pantteri pääsisi omista pilkuistaan eli muuttuisi toisenlaiseksi? Tässä tulee taas esille kuinka lapsivihamielinen kulttuuri meillä on. Lapsi ja hänen tarpeensa torjutaan. Ongelma taitavat olla VANHEMMAT eikä lapsi! Miksi lapsen tulisi tuntea olevansa syyllinen ja tehdä " synnintunnustuksia" testatakseen omien vanhempiensa hyväksyntää ja rakkautta? Tyyli näyttäisi olevan seuraavanlainen: " Kerro meille, mitä me haluamme kuulla ja me kuuntelemme sinua tai muuten ei hyvä seuraa emmekä me ole kiinnostuneita sinusta yksilönä emmekä me takuulla ole kiinnostuneita tunteistasi, tarpeistasi, pettymyksistäsi tai mistään muustakaan ei sen puoleen, koska maailmamme ja tasapainomme muuten romahtaa ". Toivottavasti asia ei ole näin.

Ei kannata kertoa kuin vasta sitten, kun on virallisesti aikuinen ja voi alkaa keskustelemaan asioista tasavertaisena suhteessa omiin vanhempiinsa ja vaatia heiltä aikuismaista käytöstä.

En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne, mutta nyt piti. Itsekään en ole vielä pystynyt vanhemmilleni saati veljelleni kertomaan suuntautumistani, vaikka monta kertaa olen ollut lähellä. Tämä tosin johtuu siitä että päätin että kerron vasta sitten kun olen täysin irtautunut niistä ympyröistä ja että vaikka siitä syntyisi riita niin ei tarvitsis huolehtia et mitä ne tekee. Nyt rupeaa olemaan sitten sellanen elämäntilanne että voisi kertoa mutta nyt on jo niin irtaallaan niistä ympyröistä, että ei tule kerrottua ihan vaan sen takia että mitä ne sillä tiedolla tekee kun en vakituisessa suhteessa kuitenkaan ole. Ja lisäks tää salailu on vähän vienyt siihen suuntaan että olen todella heteromainen eli ei ne kaveritkaan epäile, paitsi ne jotka sen jo tietää.

Itse olen siis valinnut tuon tien että kerron sitten kun olen varma ettei se haittaa. Niin on ehkä parempi varsinkin jos on todella umpimieliset vanhemmat. 17 vuotiaana en ois voinu kuvitellakaan kertovani, koska se pelko hylätyks tulemisesta oli liia iso. Mut siis, mitä sitä kiirehtimään, se on kuitenkin monessa paikassa sellanen show että ihmisen vaan pitää olla todella vahva jaksaakseen sen läpi. Tullaan kaapista sitten ku se kullekin sopii, vaikka se piilottelu raskasta onkin.

Voimia

Jos epäilee, että ongelmia voisi olla tiedossa, kannattaa kertominen jättää sellaiseen ajankohtaan kun jo selviytyy omin avuin. Muutoin voi varautua perheen suorittamaan kiristykseen ja yleiseen painostamiseen.

Omin avuin tarkoittaa: asuminen järjestyy muuallakin (tai on jo muuttanut), taloudellisesti ei riippuvainen vanhemmistaan jne.

"Jollain tapaa pelkään että saattaisin menettää minulle tärkeitä ihmisiä jos kertoisin,
mutta en voi olla varma. Ja ovatko he tärkeitä jos eivät suvaitsisi oikeaa minua?"

Perheeni, sukulaiseni ja melkein kaikki lapsuuden ystäväni ovat hyvin uskonnollisia. Keväällä annoin asioiden kuitenkin tulla julki ja sen jälkeen moni ennen minule tärkeä ihminen ei ole pitänytkään yhteyttä (sisarukset, isovanhemmat, kaverit joille ennen pysty puhumaan kaikesta). Nyt jälkeenpäin olen yllättynyt siitä miten vähän olen kaivannut noita ihmisiä. He eivät hyväksy minua tälläisenä kuin olen, joten siksi kai en kaipaakaan heitä. Luulin että se olisi vaikeaa ja ikävöisin heitä paljon, mutta yllättän helppoa se olikin.

Omalla kohdallani olivat nuo reaktiot ja suhtautumiset hieman jakautuneita (niiden harvojen kesken joille olen kertonut). Esimerkkeinä äitini järjesti asiasta järkyttävän kohtauksen ja manasi minut alimpaan helvettiin, kun taas yksi kaverini kehui rehellisyyttäni ja suhtautui muutenkin asiaan erittäin hyvin. Ikävä kyllä suurin osa on ollut juuri negatiivista palautetta. Tästä syystä en ole kuin muutamalle asiasta puhunut. Jos kertoa haluaa, kannattaa harkita tarkkaan henkilöt joille kertoa.

Kiitos taas toivoa luovista viesteistä<3

Ja kyllä, vanhempani ovat jämähtäneet sinne 40-luvulle. Ainakin aatteidensa ja ajatusmaailmoittensa puolesta...
Elämme pienessä kylässä, jossa ihmisillä on juuri noita stereotyyppisiä käsityksiä homoista, ja heitä "pelätään".
Täällä kristinuskolla on iso sija, vieläpä sillä "ei niin suvaitsevalla" sortilla..

Olenkin ajatellut, "uskallanko" näyttäytyä enää näillä kulmilla jos juttu sitten paisuu liian isoksi kiitos dramaattisten vanhempieni..?
Oikeastaan en kyllä yhtään tykkää tästä kylänpahasesta jossa kaikki on jämähtänyt sinne menneeseen..
Haluan vain pois, johonkin suureen kaupunkiin. Sitäpaitsi lukion jälkeen minun täytyykin muuttaa.
Helsinkiin.
Kuitenkin haluaisin tulla ulos kaapista (ainakin vanhemmilleni) ennen kuin lähden...
:/

Just Perfect

Jostain luin, että homon pitää tulla kahdesti kaapista ulos. Olen itse suorittanut ensimmäisen vaiheen, ja kaikki kaverit on sitä mieltä, ettei se haittaa yhtään. Ennemminkin ovat vaan miettineet, olenko vai en.

Mutta kotio en kertakaikkisesti kykene tätä kertomaan. Ehkei edes tarvitse kertoa vielä vähään aikaan... Ehkä pitäisi olla poikkis jo tukena, ennen kuin kotio voi kertoa mitään. Äitini pitäisi tuntea mut aika hyvin. Esim hän ei voisi ikinä kuvitella minua tekemään remonttia, korjaamaan autoa (saatikaan ajamaan sellaista isoille teille). Lisäksi oon perinyt äitini sisustusinnon... Ehkä äiti aavistais jo, mutta silti en voi...

Sain yhdeltä tytöltä lainaan Parkkisen Ulos kaapista -kirjan. Täytyy lukea se ajatuksella läpi, jos se toisi hieman toivoa tähän, miten kotio voisi sanoa...

Yhdyn edellisiin kirjoittajiin. Vaikka tuntuisikin siltä, että vanhemmille tulee kertoa, niin ensin kannattaa, jos suinkin tunnekuohultaan kykenee, varmistaa muun tukiverkon, oman pesän ja talouden olemassaolo.

Itse tulin ulos vasta 20-vuotiaana rakastuttuani ensi kerran, kun suhde osoitti vakiintumisen merkkejä ja minulla oli oma koti ja toimeentulo. Tällöin saatoin myös tukeutua kumppanini tukeen. Isäni oli tähän mennessä jo kuollut, mutta ilmeisesti hän ei olisi ottanut asiaa hyvin, sillä sivariutenikin jo riitti välirikkoon. Äitikin etääntyi useaksi vuodeksi, kunnes ikävöidessään lastaan, viimein päätti itse muuttua ja hyväksyä suhteeni mieheen.

Vanhemmillani ei ollut uskonnollista vakaumusta, vaan he ovat tyypillisiä oman aikansa lapsia, tätä sodannähneitä, kansakunnanrakentajasukupolvea, jolla on aika perinteinen maailmankuva. Kieltämättä äidinreaktio yllätti, koska pitkälle opiskelleena olin kuvitellut häneltä erilaista vastaanottoa. Asiaan toki vaikutti, että ensirakkauteni oli 15 vuotta minua vanhempi, eikä kaiketi muutoinkaan ihannevävy…..

Ystävät taas ottivat asian hyvin vastaan ja sama ystäväpiiri on säilynyt tähän päivään asti. Minulla on vain harvoja kavereita. Ystäväni ovat edelleen jostain syystä voittopuolisesti heteroita. Homouutinen kävi kelpo testauksesta, että onko todellinen ystävä vai eikö.

Kun kerroin äidille, olin varautunut lopulliseen erkaantumiseen. Kuten edellä on todettu, vanhempiaan ei voi valita. Onneksi matkaan on osunut pyyteettömiä ”varavanhempia”, jotka ovat upeasti paikanneet vanhemmista jäänyttä luottamus- ja välittämisen vajetta.

Moi!
Itse olen tullut ulos kaapista biseksuaalina (vaikka olen todellisuudessa täysin puhdas homo), mutta jotenkin se vain tuntui ns. lievemmältä ratkaisulta. Kaverit ja koulukuraattori tietävät, kotiporukat eivät. Tosin äiti ilmaisi kantansa, että olen mitä olen ja minun kannattaisi "olemiseni" tuoda myös esiin. En siis ole suoranaisesti hänelle asiaa myöntänyt, mutta täysin selkeästihän tuosta saa sen kuvan, ettei mulla pitäisi mitään hätää olla kaapista ulos tulemisen suhteen. Ja kyllä ne sen tietää, kun sen vaan jotenkin musta huomaa;)

Toivon JustPerfectille tsemppiä tämän asian tiimoilta:) kyl se siitä

Eikö ole jotenkin surullista, että hyväksyntää pitää hakea jopa omilta vanhemmiltaan? Ei ole sanottua, että tulee rakastetuksi. Se tunne voi muuttua vihaksi, kun kertoo yksinkertaisesti ja rehellisesti, mitä on. Eikö ole surullista se seikka, että juuri ne henkilöt joiden luulisi ymmärtävän ja joilta luulisi saavan hyväksyntää eivät kykenekään hyväksymään erilaisuutta, vaikka me kaikki olemme epätäydellisiä ja meissä on " virheitä "? Kuinka vanhemmat olettavat saavansa hyväksyntää omille epäonnistumisilleen vanhempina, jos he eivät kykene hyväksymään " vikoja " omissa lapsissaan? Tämä on järkyttävää.

Alhambra on hyvä esimerkki. Se on arabien rakentama ja kertoo jokaisessa yksityiskohdissaan siitä, että ihminen on epätäydellinen- jokainen yksityiskohta on erilainen eikä ole samanlaista koristekuviota missään: jokainen yksityiskhta poikkeaa toisestaan. Vain Jumala on täydellinen.( " Jumala on voitokas" lukee joka puolella. )

Moi JustPerfect

Kiinnitin huomioni ensimmäisen tekstisi alkuun, jossa kerroit, että olet tiedostanut oman "seksuaalisuutesi jo hyvin pienestä iästä saakka. Mulla oli ihan sama juttu. Mulle ei koskaan tullut sellaista heräämisvaihetta; tiedäthän, herrajumala-minä-taidan-olla-homo -hetkeä, vaan asia oli minulle itselleni selvää aivan pienestä pitäen. Mullakin oli ongelmana kertoa asiasta vanhemmilleni. Äiti on maalaistalon tytär, uskonnollinen.
Enemmän pelkäsin kuitenkin isäni asennetta. Hänen isänsä oli tuomittu homoseksuaalisesta käytöksestä 50-luvulta, mikä oli saanut isäni lestadiolaisen kylän lasten hampaisiin. Häneltä ei ymmärrystä homoille riittänyt. Kolmas tapaus oli veljeni, kunnon punaniskakasvatuksen saanut jörrikkä .

Joskus lukiossa ollessani vanhempani olivat lukeneet salaa kirjeitäni, joita olin saanut vastauksena kirjeenvaihtoilmoitukseeni. Tullessani kotiin tapasin itkettyneet vanhempani, ja tilanteena oli samanlainen vannottaminen, kuin mitä sinä kuvasit. En kuitenkaan osannut ajatella, että itse olisin pettänyt itseni tai muuta, koska koin, että hehän siinä itseään pettävät, en minä. Kuitenkin ajatus kaapista tulosta tuntui aika mahdottomalta. Muutin pois kotoa ja paikkakunnalta ja seurustelin, mutta kotiin en kertonut mitään. Olin asettanut itselleni aina etappeja, milloin kertoisin homoudestani. Syystä tai toisesta jokainen etappi - valmistuminen, ensimmäinen työpaikka jne. - menivät aina ohi ilman, että uskalsin kertoa mitään.

Sitten tulin rytinällä kaapista suvulleni. Suhteeni, johon olin satsannut paljon, oli päättynyt ja olo oli muutenkin rikkinäinen. Aloin sommitella koneella pitkää kirjettä vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Tuhersin itkua ja kirjoittelin, pyyhin ja korjasin, kunnes sain aikaan jotakin, joka kertoi mielestäni kaiken. Olin juuri aikeissa tulostaa viestin ja lähettää kopion jokaiselle postissa, kunnes tajusin, ettei minulla riittäisi ikinä rohkeus postittaa kirjeitä. Tein sen, minkä jokainen 2000-luvun mies tekee.

Lähetin sähköpostia.

Pariin päivään en uskaltanut vastata puheluihin, sillä pelkäsin perheen reaktiota. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja vastata 'isä ja äiti soittaa' -puheluun. Se oli isä. En olisi ikinä uskonut, millaiseen avarakatseisuuteen pohjoissuomalainen mies voi yltää. Juttelin isän kanssa kaikesta asioista ja puhelun mottona oli hänen kannaltaan vain se, että hänen lapsensa minä olen eikä asiat siitä minnekään muutu. Veljeltäni tuli viesti 'Vaatii vähän totuttelua. Veljiä ollaan silti.' Totuttelua kesti kolme päivää ja sen jälkeen kaikki oli kunnossa. Nykyään olen hänen esikoisensa kummi. Joka kesä he viettävät pari-kolme päivää vieraana mökillämme.

Kun myöhemmin löysin nykyisen mieheni, oli ihanaa viedä hänet kotiin näytille. Viikonlopun vierailun jälkeen, juuri silloin kun olimme lähdössä kotiin, äiti nyhti minut hihasta syrjemmälle ja sanoi: 'Kun me isän kanssa ollaan maksettu siskojen häät ja veljenkin, niin eilen ollaan isän kanssa puhuttu, että jos te menette joskus naimisiin, niin kyllä me osallistutaan kustannuksiin'. Se myös piti. Kun viime kesänä naimisiin mentiin, vanhukset maksoivat 130 hengen pitopalvelun. Vieraana oli koko suku serkkuihin asti.

Nyt olen sukuni jäsen ilman mitään ongelmia. Äitini otti asiakseen kertoa asiasta kaikille serkuille ja kumminkaimoille, ja yhdessä pupun kanssa ollaan kierretty häät ja hautajaiset. Viimeiseksi asiasta kerrottiin pitkän pohdinnan jälkeen 90-vuotiaalle isoäidille. Tämä vanha ja vanhoillinen maatalon emäntä totesi lyhyesti: ' Maailmas on kaikenlaasta. Niin mä olen vähän tuumannukki että ne pojaat on sellaasia.' Ja petasi meille vuoteen samaan sänkyyn. Ennen kuolemaansa hän käski äitiäni kutomaan meidän torppaamme matot, kun 'eihän niillen pojiillen kukaan emäntä tule koskaan mattoja laattioille kutomahan.'

Sinun tilanteestasi jäin miettimään sitä, että asut yhä kotona ja olet vanhemmistasi taloudellisesti riippuvainen. Olet jo vihjaillut asiasta, joten olisikohan järkevää antaa hetken ajan kulua niin, että iskän ja äippylin alitajunta työstää vääjäämätöntä totuutta? Minunkin äitini huokaili ulostulon jälkeen, että hänelle pitää antaa hiukan henkäisytaukoa. Että hänestä asia oli epäreilu siksi, että minä olen ollut asian kanssa sinut jo kakarasta asati, mutta hänen pitäisi ymmärtää ja hyväksyä koko juttu vartissa...

Mutta lyötäväksi et saa alistua! Jos nyt päätät kertoa vanhemmillesi totuuden, tarkista ennen sitä, onko kotikunnassasi esimerkiksi ensi- ja turvakotia. Varmuus aina paras!

Kiitos kaikille viesteistä :D

Ja Napalmia, se on kyllä aivan kauheaa kun omat vanhemmat ovat mitä ovat...

Mutta nyt "ilouutisia"!
Ainakin minä olen iloinen, sillä kerroin eilen siskolleni ja yhdelle ystävälleni.

Siskon reaktion osasin olettaa. Hän näytti järkyttyneeltä kun kerroin, ja hän itkikin. Sitten kuintenkin puhuimme asiasta (varmaan 2 tuntia :P) ja hän vakuutti minulle että ymmärtää. Ainakin yrittää. Hän myös oli sitä mieltä että vanhemmille olisi hyvin vaikea kertoa, joten sitä ei vielä kannata tehdä.
Oli ihanaa, kun oma sisko ymmärsi minua niin hyvin, eikä ollut loppujen lopuksi mitenkään negatiivisella mielellä.
Hän sanoi että on ihanaa kun uskallan kertoa hänelle, vaikka se selvästi oli kova paikka. Hän sanoi ettei tämä asia muuttaisi suhdettamme mitenkään, olenhan häne veljensä.

Nyt on niin hyvä olo!

Sitten siskolleni uskouduttuani mietin, että mitä jos kertoisinkin eräälle hyvälle ystävättärelleni.
Lähetin varovasti ensin pari tekstaria, joilla johdattelin aihepiiriin. Sitten kirjoitin hänelle.
"Olen Gay."
Ja hänkin ymmärsi heti, vaikka oli "yllättynyt". Oli todella sydäntä lämmittävää saada häneltä rohkaisevia kommentteja minusta ja tilanteestani.
Hän on juuri sellainen ihminen joka hyväksyy muut sellaisina kuin he ovat :)

Eilinen oli tosi hyvä päivä.
Kun vain kaikille muillekin olisi noin helppoa kertoa. Mutta kun ei.
No, nautitaan tästä nyt kun vielä iloa riittää.


<333
Don't think it. You need to know it.
Just Perfect

Ja kiitos vielä Aboalle.
Todella ihanaa miten oletkaan saanut elämäsi noin hyville teille.
<3

“I won't be happy till I'm as famous as God.”
Just Perfect

vihjailen kaiken aikaa kavereilleni ja äitilleni että tytöt kiinnostaa, mutta sitä en tiedä miten tosissaan noi jutut on otettu.Aina kun äiti alkaa kyseleen poikaystävistä vastaan että en harrasta poikaystäviä. onneks meidän perhe ei ole miteenkään uskonnollinen tai vanhanaikanen. äiti oli itekkin hetki sitten esittäny lesboa baarissa parhaan kaverinsa kanssa,älkää kysykö miks.:DD mutta kaapista tuskin tulen vielä ulos kun ei ole itselläkään täyttä selvyyttä asioista, tykkään oikeestaan molemmista sukupuolista, enemmän nykyään kyllä naisista.luulisin...

Aboan ajatus sähköpostin käytöstä tuli itsellekin tarpeeseen pariin otteeseen. Kun ei tiedä, minkälainen reaktio tulee vastaan, on sähköpostin käyttämistä helpompi jälkikäteen pyytää anteeksi kuin että kertoisi itse viestin sisällön henkilökohtaisemmalla tavalla.

Onnittelut JustPerfectille ison askeleen ottamisesta. Ota vain rauhassa (juuri niin pitkään kuin tuntuu hyvältä) henkeä ennen kuin teet mitään sen enempää. Omasta kokemuksesta voin sanoa että kaapissa pysyminen muille tulee ajan mittaan vaikeammaksi (eikä kulisseja enää lopulta jaksa pitää kasassa), eikä kaapista tulon ilo koskaan vähene.

kauhee! voi nyt säälittää! Miten jonkun vanhemmat voi olla tollaset? Veikkaan että kannatais kertoa sun äidille, mä luulen että se voi suhtautua asiaan suvaitsevammin...
En tiiä kyl et miten kerrot isälles mut pakko kai sun on...

Mun yksi wanha kaveri sai tietää että olen homo, eikä sen kohtelu muuttunut mitenkään. mutta auta armias yhden keskustelupalstan vastaanottoa(kaikki naisia)
"mene hoitoon, soita lääkärille, mene heti psykiatriselle osastolle" jne. vähänkös alkaa naurattamaan.

mun äiti on vähän samantyylinen, muttei noin vahvasti, hän sanoo että kestää homoja/lesboja niin kauan kunhan ei omat lapset ole, no ei hän ole biseksuaalisuudesta sanonut mitään, mutta on sanonut että hänellä menisi monta vuotta aikaa toipua jos saisi tietää että joku meistä olisi. en ole kertonut hänelle suuntaumuksestani, mutta siskoni tietää ja usea ystäväni. vaikka äiti näin onkin sanonut, niin masennukseni takia hän on sanonut uudestaan, että eihän sille suuntaumukselleen mitään voi, jos olisin lesbo, hän vain siis yritti kokeilla kaikkea, mikä minua voisi vaivaa, niin sillon minua ainakin piristi, että se ei lopulta olisi hänelle niin kova isku vaikka aikaisemmin olisi niin sanonut. en nyt tiedä kuinka sekava tästä viestistä tuli :D