En enää tiedä mikä olen..

Että näin. Olen hieman hukassa seksuaalisuuteni kanssa. Olen aina ollut avoin kaikelle, ja luulin itseäni biseksuaaliksi, mutta alkaa näyttää siltä että taidan olla homo. Tai ainakin tunnen enemmän vetoa miespuolisiin, vaikka jotkut naisetkin kiinnostavat. Jotkut sanovat minulle, että etsin vielä seksuaalisuuttani (olen 18-vuotias), mutta luulen kyllä tietäväni olevani homo. En kuitenkaan uskalla sanoa asiasta tutuille, koska tiedän miten he suhtautuisivat. Enkä itsekään ole täysin varma asiasta. Äitini ei enää puhuisi kanssani, veljeni ei kehtaisi liikkua seurassani ja luultavasti kaveritkin kaikkoaisivat jos tulisin 'ulos kaapista'. Ainakin näin voin päätellä jo pelkkien kommenttien perusteella. Haluaisin vain hyväksyä itseni ja olla avoimempi. Muutenkin olen luonteeltani melko arka. Tämä on vaikeaa. Luulisin vain, että jos kertoisin asiasta, voisin elää näiden tunteiden kanssa. Mitä pitäisi tehdä? Helpottaako totuuden kertominen?

homo voi olla myös ilman että sitä pitää liputtaa kaikille vastaantulijoille ja muokata olemuksensa neidiksi. Helepompaa voisi olla kokeilla omia rajoja ja oppia tuntemaan itsensä ennen kuin julistaa maailmalle mitään. Pelkästään juttelukin voi auttaa selventämään omakuvaa, mut kosketus lopulta kertoo sen mitä tahdot tietää. Elämässä on muutakin kuin seksuaalisuus, mutta jos se sinua vaivaa, niin kannattaa sen eteen nähdä vaivaa.

Light: "Olen aina ollut avoin kaikelle, ja luulin itseäni biseksuaaliksi, mutta alkaa näyttää siltä että taidan olla homo. Tai ainakin tunnen enemmän vetoa miespuolisiin, vaikka jotkut naisetkin kiinnostavat."

Tämä kategorisointi on tylsää. Toki se helpottaa keskustelua, mutta aiheuttaa ihan turhaa päänvaivaa ihmiselle, joka miettii 'onko se vai se'. Nämä ovat sanoja, ihmisten keksimiä.

Minun mielestäni sinä olet bi, jos kerran vastakkainen sukupuolikin kiinnostaa. Minun mielestäni olen itsekin bi, vaikka viettäisin loppuelämäni samansukupuolisessa suhteessa, sillä olen elämäni aikana tuntenut intohimoa ja eroottista rakkautta myös vastakkaista sukupuolta kohtaan. Mutta muitakin mielipiteitä on.

"Jotkut sanovat minulle, että etsin vielä seksuaalisuuttani (olen 18-vuotias),"

Varsin mahdollista. Identiteetti kehittyy aina 25 ikävuoteen asti. Toisaalta, seksuaalisuus voi muuttua elämän aikana. Mietipä tähänastista eloasi: keihin olit ihastunut "pienenä"? Poikiin, tyttöihin vai molempiin? Joskus tällaiset pohdinnat voivat selvittää ajatuksia.

"mutta luulen kyllä tietäväni olevani homo."

Jos et tykkää ns. bi-statuksesta, voithan ajatella, että olet homo juuri nyt. Tai sitten vähät välittää näistä luokitteluista. (Suosittelen jälkimmäistä, mutta tiedän kokemuksesta, että sinun ikäisenäsi tuntuu tosi tärkeälle tietää "mitä on"...)

"En kuitenkaan uskalla sanoa asiasta tutuille, koska tiedän miten he suhtautuisivat. Enkä itsekään ole täysin varma asiasta."

Eihän sinun sitä tarvitse kuuluttaa. Jos et halua valehdella läheisillesi, voit päättää että paljastat asian vain jos se tulee puheeksi. Tosin...

"Äitini ei enää puhuisi kanssani,"

...esimerkiksi tämän suhteen saatat tehdä virhearvioinnin. Äidinrakkaus on ihmeellinen asia! Osaisitkohan selittää äidillesi (jos hän olisi homofobinen vielä mahdollisen paljastuksesi jälkeen), että heteroelämä ei tekisi sinua onnelliseksi ja tuntuisi valehtelulta? Että et halua uhrata minuuttasi yhteiskunnallisen sovinnaisuuden tähden? Tms., mikä vetoaisi hänen rakkauteensa sinua kohtaan.

"Haluaisin vain hyväksyä itseni ja olla avoimempi. Muutenkin olen luonteeltani melko arka. Tämä on vaikeaa."

Hyväksy se, että olet arka ja että se on vaikeaa. Hyväksy että olet juuri se mikä olet. Tiedä, että tämä asia kuuluu etupäässä vain sinulle, sillä kukaan muu ei elä elämääsi.

Ole onnellinen, että olet nuori (mies): sinua ei painosteta parisuhteeseen vielä moneen vuoteen, joten jos kaapista tuleminen tuntuu tässä tilanteessa kamalalta, voit valmistautua ihan rauhassa. Ja muista, että jos joku paheksuu sinua seksuaalisuutesi tähden, hän ei ole ystävyytesi arvoinen. Silloin sinä olet rehellinen (positiivista) ja hän ennakkoluuloinen (negatiivista); sinä oikeassa - se toinen väärässä.

Onnea matkaan! Se kestää elämän verran.

"Varsin mahdollista. Identiteetti kehittyy aina 25 ikävuoteen asti. Toisaalta, seksuaalisuus voi muuttua elämän aikana. Mietipä tähänastista eloasi: keihin olit ihastunut "pienenä"? Poikiin, tyttöihin vai molempiin? Joskus tällaiset pohdinnat voivat selvittää ajatuksia."

Jaa-a, en osaa sanoa tarkkaan. Kai se aluksi oli tyttöihin, sitten molempiin ja myöhemmin enemmän miespuolisiin. Näin ainakin muistaisin asian. Hmm.. nyt kuitenkin molemmat kiinnostavat, vaikkakin miespuoliset naispuolisia enemmän.


"...esimerkiksi tämän suhteen saatat tehdä virhearvioinnin. Äidinrakkaus on ihmeellinen asia! Osaisitkohan selittää äidillesi (jos hän olisi homofobinen vielä mahdollisen paljastuksesi jälkeen), että heteroelämä ei tekisi sinua onnelliseksi ja tuntuisi valehtelulta? Että et halua uhrata minuuttasi yhteiskunnallisen sovinnaisuuden tähden? Tms., mikä vetoaisi hänen rakkauteensa sinua kohtaan."

Kyllä, hän on erittäin homofobinen. Molemmat veljeni (minulla on kaksi isoveljeä) ovat ihan 'umpiheteroita' ja minä.. no minusta hän ei ole koskaan pitänyt juuri sen takia, että en ole täsmälleen samanlainen kuin veljeni. Tämän todistaa vuosien laiminlyönnit ja muu paska mikä tässä on käyty läpi. Lisäksi isoveljeni joka pahoinpiteli minua lapsesta teini-ikäiseksi asti sanoi, että hakkaisi minut jos joskus sanoisin olevani homo, jonka seurauksena perheemme maine 'tahriintuisi'. En todellakaan pysty kertomaan äidilleni. Hän ei ole minulle osoittanut vuosiin että minusta edes välittäisi, joten tämä vähäinen huomio mitä häneltä saan, on vain sen vuoksi että hän uskoo minun olevan 'normaali' hänen sanojaan lainaten. Hän ei voi sietää homoja ja on tehnyt asian harvinaisen selväksi. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä kertoisin olevani sellainen. Tai edes puhumaan mitään siihen suuntaan. En tosissaan usko hänen ymmärtävän.


"Hyväksy se, että olet arka ja että se on vaikeaa. Hyväksy että olet juuri se mikä olet. Tiedä, että tämä asia kuuluu etupäässä vain sinulle, sillä kukaan muu ei elä elämääsi.
Onnea matkaan! Se kestää elämän verran."

Kiitos. Yritetään, vaikka tämä epätoivo ja pelko alkaa jo varjostaa tätä elämää.

Kysy muilta minä he sinua pitävät. Jos he pitävät sinua jo valmiiksi homona, turha potkia tutkainta vastaan. Jos he pitävät sinua heterona, niin sinulle saattaa käydä niin kuin Oras Tynkkyselle tai Sofi Oksaselle. Joudut tulemaan kaapista koko ajan ja se ärsyttää heteroita. Heterot kun haluavat olla oikeassa.

Minä tiesin murrosiässä, mikä olen enkä ole koskaan toivonut olevani hetero. Tuo BI-sana on usein vain peite sille, että on oikeasti homomies tai lesbonainen, koska edelleen homona tai lesbona itsensä määritteleminen on häpeällistä.

Miksi hakea hyväksyntää torjuvalta ympäristöltä? Uskovat ympyrät ovat samanlaisia, kun siellä pitäisi elää toisten mieliksi.

Sen broidisi suhteen ottaisin kovemmat otteet: mene poliisille ja kerro minkälainen hän on, jos hän yhtään enää uhkailee.

Muuta pois.

Light: "Tai ainakin tunnen enemmän vetoa miespuolisiin, vaikka jotkut naisetkin kiinnostavat."

Ajattele seksuaalisuutta pikemminkin janana, jonka toisessa päässä on heteroseksuaalisuus ja toisessa homoseksuaalisuus. Biseksuaalit ovat jossain siinä välissä; jotkut ovat enemmän kallellaan vastakkaiseen ja toiset samaan sukupuoleen. Monesti se, kumpaan päin olet kallellaan, vaikuttaa myös pariutumiseen.

Light: "Jotkut sanovat minulle, että etsin vielä seksuaalisuuttani (olen 18-vuotias), mutta luulen kyllä tietäväni olevani homo."

Kuuntele itseäsi, älä muita. Musta on hirveetä kuunnella joidenkin teinien kyselyitä siitä, ovatko he homoja/lesboja, koska heitä on nimitelty sillä tavalla. Tämä nyt lähinnä esimerkkinä huonosta itsetunnosta ja siitä, kuinka äärimmäisen riippuvaisia jotkut ovat ympäristön mielipiteistä.

Minä en usko näihin teorioihin, joiden mukaan seksuaalisuus on kuin pingispallo, joka pomppii elämäntilanteesta riippuen joko hetero- tai homopuolella. Tapasin joskus netin kautta reilu kolmekymppisen tyypin, joka kertoi omien sanojensa perusteella olevansa bicurious, eli sillä oli ollut vain tyttöystäviä, mutta jossain vaiheessa oli herännyt kiinnostus myös miehiä kohtaan. Kun se oli sitten päässyt kokeilemaan miesten välistä seksiä, se puhui itsestään biseksuaalina ja kun ensimmäinen suhde mieheen oli ohi, se olikin yhtäkkiä homoseksuaali. Sen verta rehellinen tää tyyppi kuitenkin oli, että myönsi lopulta, että on aina tiennyt olleensa homo, mutta ei vain uskaltanut sitä itselleen myöntää. Suurin osa suomalaisista (miehistä) ei ole näin rehellisiä.

Light: "Mitä pitäisi tehdä? Helpottaako totuuden kertominen?"

Suojaa selustasi. Sinuna minä kertoisin silloin, kun olen päässyt oman katon alle ja kun tuota ikääkin näyttää olevan 18 vuotta, niin etköhän ole sellaisessa tilanteessa pian. Muuta isommalle paikkakunnalle joko opiskelu- tai työpaikan perässä ja ota etäisyyttä perheeseesi. Kun olet riippumaton vanhemmista ja kaveripiirikin saattaa olla vaihtunut ja on kertynyt kokemuksia, olet täysin erilaisessa tilanteessa kertoessasi homoseksuaalisuudestasi.

Light: "Hän ei voi sietää homoja ja on tehnyt asian harvinaisen selväksi."

Luulen, että sekä veljesi että äitisi joko tietävät tai heillä on vahvas epäilys sun suuntautumisesta. Ei kukaan kailottele tuollaista, jos sellaisella ei pyritä johonkin ja sun tapauksessa he eivät ilmeisestikään tahdo kuulla/puhua/tietää asiasta. Tietysti, jos olisit provosoiva, tekisit juuri päinvastoin; kuten tuossa yllä jo mainitsin, kun olet riippumaton, voit vapaasti "tuulettaa". Sen "kertomisen" kun voi tehdä usealla eri tavalla ;)

Avoimuuden ei tarvi tarkoittaa tuomitseville kertomista, ikäänkuin epäavoimuuden poistamista, vaan se voi tarkoittaa myös elämän avaamista toiseen suuntaan. Meitä on paljon, vähemmistöön kuuluvia, sä oot yksi meistä ja kuulut joukkoon.

Tuomitsevia ihmisiä ei voi pakottaa olemaan muuta kuin mitä he ovat, mutta omaa elämää voi laajentaa heistä pois. Sä oot täysi-ikäinen ja äidin ja veljien merkitys elämässä vähenee joka hetki. Saat valita itse, mitä tuot siihen tilalle. Homojen kaverien saaminen on iso juttu. Se helpottaa omaa identifioitumistakin, kun on ryhmä, johon voi samaistua, jota osa saa olla itsenään ja kokonaisena.

Kaapistatulon aika on sitten joskus, kun kertomisen helpotus on suurempi kuin kertomisen seuramusten pelko. Seuraamusten vaikutukset pienenee joka hetki, kun kasvat vääristä piireistä ulos.

Kyllä se siitä.

Ransom kirjoitti: " Musta on hirveetä kuunnella joidenkin teinien kyselyitä siitä, ovatko he homoja/lesboja, koska heitä on nimitelty sillä tavalla. Tämä nyt lähinnä esimerkkinä huonosta itsetunnosta ja siitä, kuinka äärimmäisen riippuvaisia jotkut ovat ympäristön mielipiteistä."

Ilman muuta he ovat homo/lesboja jos heitä nimitellään sillä tavalla. Ei ketään kiinnosta se, mitä sinä teet rakkauselämässäsi OIKEASTI. Ikävää vain on, jos veikkaus osuukin väärään. Esimerkiksi moni femme on vakuuttunut lesboudestaan, mutta lesbojen enemmistö tuomitsee heidät heteroiksi. Ei silloin voi muuta tehdä kuin pakata ja mennä kotiin.

Minustakin aina ja vain uskotaan, että minä olen lesbo. Minä näytän lesbolta, minä käyttäydyn kuin lesbo jne. Minulla ei olisi mitään uskottavuutta heteromaailmassa. Ajattele nyt, häissäkin varmaan kyseltäisiin, milloin aion tulla ulos kaapista.

Onneksi se ei töki kovin paljon minun tapauksessani. Taidan olla bi, mutta se ei kiinnosta ketään minun lisäkseni. Kukaan mies ei halua lesbon kanssa parisuhdetta.

Luulenpa, että muutama aiemmin melkoisen homofobinenkin ihminen on tarkistanut kantojaan perusteellisesti - koska ovat tunteneet minut tai olleet läheisiäni - näiden ihmisten joukossa isäni.

Eli toivotan että rohkeasti vaan, ja samalla kaikessa rauhassa, "Light".

" Hän ei ole minulle osoittanut vuosiin että minusta edes välittäisi, joten tämä vähäinen huomio mitä häneltä saan, on vain sen vuoksi että hän uskoo minun olevan 'normaali' hänen sanojaan lainaten. Hän ei voi sietää homoja ja on tehnyt asian harvinaisen selväksi. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä kertoisin olevani sellainen. Tai edes puhumaan mitään siihen suuntaan. En tosissaan usko hänen ymmärtävän."

Tässä paljastuu yksi kipeä asia, jonka olen myös itse huomannut suhteessa omiin vanhempiini. Kun vanhempani torjuivat minut, minä tein samoin, mutta uskoin silti, että he rakastaisivat minua, mutta todellisuus oli kova pala kohdata. Vanhempani eivät rakastaneet minua, mutta minä rakastin silti heitä ja yritin sitä kaikella tavalla tuoda esiin ilman, että minua rakastettiin tai olisin kokenut tulevani hyväksytyksi.

Lapset odottavat ja kaipaavat osakseen hyväksyntää ja rakkautta omilta vanhemmiltaan, mutta jäävät joskus sitä vaille, koska vanhemmat eivät todellisuudessa aina niin tee omille lapsilleen tai lapselleen. Vanhemman rakkautta pidetään virheellisesti vanhemmuuteen kuuluvana itsestään selvänä asiana, mutta vanhempi voi olla paha ihminen. Hän ei rakastakaan kuten lapsi kuvittelee ja toivoo ( ja mihin hänellä olisi oikeus ).

Sitten tähän tulee kuvaan mukaan sisaruskateus ja heidän välinen kilpailunsa, koska usein on sillä tavalla, että vanhemmilla saattaa olla oma " lemmikkinsä " ja toisaalla jotain lasta laiminlyödään. Lapsien laiminlyönti on tavallisempaa kuin haluaisimme hyväksyä.

Olen sitä mieltä, että tällainen vaje aiheuttaa syviä, pitkään jatkuvia depressiotiloja. Sen lisäksi huonon itsetunnon. En tiedä paraneeko sellainen sielun haava ikinä.

kesapoika, tama oli kaikkein paras vastaus mita olen kuullut koskaan. Hyva olet! Sinulla on jarkea paassa.

Hyvin kirjoitettu, Napalmia!

Napalmia kirjoittaa asiasta, josta pitäisi yhteiskunnassa laajemminkin keskustella. Kaikki vanhemmat eivät rakasta lastaan. Tai se rakkaus on ehdollista: rakastamme vain kun lopetat tuon elämäntavan. Tarvitaan varmaan joku tutkija tai muu "herättäjä", joka nostaa tämän kipeän asian esiin.

Kiitos, Torontosta. :)

Mäkin olen miettinyt, katoaako hylätyksi tulemisen tuska koskaan, eikä se varmaan katoa. Torjuvuuteen takertuminen ei auta, mutta tieto siitä ei saa tunteita toimimaan toisin. Tekee mieli ripustautua kiinni sitä lujempaa, mitä lujemmin tulee työnnetyksi pois ja kysyä, että välitäthän kuitenkin? Mua ei ole edes oikeasti hylätty. Hylkääminen johtui mielenterveysongelmista, eikä todellisesta rakkaudettomuudesta.

Meille on tulossa lapsi lokakuussa, ja oon sen takia lukenut vauva-aiheisia lehtiä. Ei vanhempien rakkaudettomuus ihan vaiettu asia ole. Lehdissä asiaa on tietenkin käsitelty vanhemman näkökulmasta; mitä sitten, kun rakkaus omaan lapseen ei sytykään. Ei syty, vaikka sen puute herättäisi syyllisyyttä.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi ja anna anteeksi. Anteeksi antaminen ei tarkoita samaa, kun toisen tekojen hyväksyminen, se tarkoittaa vain sitä, että hyväksyy todellisuutensa sellaisena kuin se on, vastaan tappelematta, katkeroitumatta. Oma katkeruus ei muuta katkeruuden kohteen elämää, ei kosta hänelle mitään, ei rankaise, ei opeta. Katkeruus vahingoittaa vain kantajaansa. Vaikeista asioista pitää pyrkiä irrottamaan, ei kenenkään muun, kuin oman itsensä vuoksi. Siitä tulee niin paljon parempi olo.

Olen kertonut tämän sata kertaa, mutta Light on uusi kasvo. Muut voivat skipata.
Minun äitini antoi 10 vuoden porttarin minulle omaan kotikaupunkiinsa ja sitä ympäröivään lääniin ja oli hyvin tarkka sen kanssa myös, hermostui kun kävin sen läänin landepaukkulassa kerran leirillä.
Välimme ovat yhä edelleen viileät.

Minun äitini on tyhmä ja ennakkoluuloinen, mutta tavattoman rehellinen. Oikeasti olen sen vasta nyt oppinut tajuamaan. Hän luulee, että aasialainen influenssa on vaikuttanut minun kehitykseeni tällä tavalla. Hän pitää muitakin samana vuonna syntyneitä omituisina.

Minulle jysähti, että ehkäpä äiti hylkäsi minut jo silloin varhain. Huono, sairas lapsi. Lapsesta etsittiin suurennuslasilla kaikkea, mikä todistaisi epänormaaliudesta. Löytyihän minusta. Tarpeeksi hyvä ei voi olla koskaan.

Minun isääni pidetään yleisesti sosiopaattina. Minä osaan pelata hänen kanssaan, mutta hän voi olla hirveän haavoittavainen. Hän kuitenkin pitää minua oman perheensä jäsenenä. Kai hänellä on yksinäistä.

Siskosta en tiedä paljon mitään. Varmaan viisi vuotta sitten näin vilaukselta.

Minua kaikki pitävät lesbona. Minulla ei ole ollut vakavaa heteroista viritelmää. Minusta on turha yrittää olla hetero, jos kaikki pitävät lesbona. Luulevat minun valehtelevan ja suuttuvat vielä. Kuten sanottu, oikeammin olen bi. Miehet eivät ole koskaan osanneet käsitellä minua, aina on päähteet ja öykkä ja äijämentaliteetti mukana mikä pelottaa minut kuoreeni, samoin hirveän tärkeää on penetraatio, mikä sattuu. Nyt kun tunnen muita naisia, niin minulla on harvinaisen ahtaat ja kuivat sisätilat. Kuinka moni nainen haluaisi olla lesbo jos yhdyntä olisi niin kivulias.

Kiitoksia neuvoista ja vinkeista hyvät ihmiset.

Vielä vähän perheestäni, jotta ymmärrätte asioista elämästäni. Isoveljeni pahoinpiteli minua jo aikoja sitten (lapsuudesta teini-ikäiseksi) ja meillä on 6 vuotta ikäeroa, joten vastaan en pahemmin voinut laittaa. Ja koska kyseinen henkilö on perheemme esikoinen, äitini suojeli häntä ihan kaikilla keinoilla. Kun uhkasin kertoa, hän uhkasi passittaa minut johonkin lapsikotiin tai vastaavaan. Ainut henkilö joka olisi auttanut minua olisi ollut isäni, mutta hänellä oli liian kiire juopotella ja alkoholistina ei pahemmin ollut läsnä. Vanhemmat sitten erosivat ja äiti tietysti sai pitää huoltajuuden. Kaikki ne vuodet mitä kestin jättivät minut lopulta katkeraksi ja tyhjän päälle. Elämäni meni pilalle siksi, että en enää kestänyt sitä hakkaamista ja syrjintää, eikä kavereiden kommentit auttaneet asiaa. Inhottaa tietää, että annoin kaiken tapahtuneen pilata elämäni. Monesti olen itsemurhaa hautonut, koska elämä tuntuu niin merkityksettömältä. Haluan vain olla rakastettu ja nauttia elämästä, se taitaa olla liikaa vaadittu. Veljeni arpeutti minut fyysisesti kuten myös henkisesti, ja nyt en tiedä miten päästä yli tästä kaikesta. Pitäisi varmaan selvittää tämä elämä ennen kuin mitään voisin edes harkita vakavasti.

Vähän samanlainen arpikudos olen minäkin. Minua vain ovat hakanneet vuosien mittaan perheen ulkopuoliset ihmiset. Elämä on kuin amok-juoksu. En ole uskaltanut enää liikkua julkisilla Helsingin sisäisessä liikenteessä kun pelkäsin että minut pahoinpidellään tai minulle tullaan aukomaan päätä. Nyt en enää julkista liikennettä halua tukea rahoillani.

Minulta on kyllä aika kauas kadonnut se, kuka minä olen ja mitä minä haluan kun kaikki muut asettelevat reunaehtoja niin paljon. Olen päättänyt olla välittämättä, kun ikää on 39, niin minulla on "aktiivista peliaikaa" jäljellä vain 20 vuotta, en voi menettää enää mitään.

Kun sain puukosta ja minun nahkani tikattiin taas umpeen minulle valkeni, ettei tämä enää tästä karmeammaksi muutu paitsi jos naru loppuu terveysasemalta. Voin ihan hyvin elää niin kuin viimeistä päivää. Jos se viimeinen päivä tulee niin mitä väliä.

Vaikka onkin antanut itselle luvan olla oma itsensä, tuntuu että kyky siihen puuttuu. Ei vanha koira opi uusille tavoille. Kuumeisesti pohdin identiteettiäni, mutta ei se mihinkään etene. Terapiat ovat olleet ennen yhtä tyhjän kanssa ja nyt ei ole rahaa laittaa niihin.

Pora-Liike ,Nyt vasta huomasin etta olet female! En koskaan edes ajatellut.

Niin.

Ei mielestäni kannata hätiköidä itsensä leimaamisen kanssa, jos ei tiedä oikeasti varmaksi. Itse muutuin vuoden sisässä "virallisesti" heterosta biseksuaaliksi ja edelleen ihan umpihomoksi. Olin lähes koko tuon ajan naisen kanssa parisuhteessa, ja totesin ettei se ollut meitä kumpaakaan tyydyttävä lopputulos. Entinen tyttöystäväni on nykyään myös kuulemma biseksuaali. :) Tämän lisäksi ensimmäinen poikaystäväni muuttui suhteemme aikana homosta biseksuaaliksi ja on nyt vakavassa parisuhteessa naisen kanssa. Heh.

Ei siis pidä stressata liikaa. Ja jos ei halua vanhemmille ja perheelle asiasta kertoa, niin ei ole mikään pakko. Sinun seksuaalisella suuntautumisella on kuitenkin ah niin vähän tekemistä sinun perhesuhteidesi kanssa, eikö totta? Toisaalta, kuten jo aikaisemmin joku mainitsi, äidinrakkaus on ihmeellinen asia. Ei minunkaan äitini mitään sateenkaarilippua ennen heiluttanut. Nyt alkaa se tilanne jo olla aika lähellä. Heh.

Bottom line: ihmisillä on vääristynyt kuva homoista. Kun joku lähipiiristä tulee ulos kaapista, ja huomataan ettei ihminen siitä entisestä muutu äkkiä lispaavaksi parturi-kampaajaksi (ei millään pahalla, jos joku sellainen on. :) ) niin iso osa ihmisistä sopeutuu siihen tilanteeseen varsin hyvin, ja muuttuu jopa avoimemmaksi.

Sinun täytyy tarkkaan miettiä, jos tuntuu siltä että metaforinen kissa on pakko nostaa pöydälle, että kumpi on parempi tilanne: se, että sinun "piilottelusi" aiheuttaa sinulle tuskaa vai se, että perheesi mahdollinen kielteinen reaktio aiheuttaa sinulle tuskaa.

Tärkeintä on se, että sinä pystyt elämään hyvää, onnellista ja tasapainoista elämää. Muulla ei ole väliä.

Voimia koetukseen!

Pitää varmasti miettiä enemmän tätä asiaa. Huvittavaa sinänsä, että toinen veljeni sanoi kun puhuimme homoista ja biseksuaaleista, että hänestä biseksuaalit ovat vielä 'sairaampia' kuin homot. Meinasin juuri tuota ennen vihjaista hänelle, että olen ehkä biseksuaali.

En ajatellutkaan mennä kaduille huutamaan seksuaalisuuttani, mutta haluaisin lähimmäisten tietävän asiasta, jos vaikka joskus kuulevat minusta juttuja. Mutta ehkä vielä on liian aikaista moiselle. Olisi mukavaa jos edes joku tietäisi asiasta, jotta voisin niistä puhua. Ja kun minulla ei ole yhtään varmasti homoa tai biseksuaalia kaveria. Ehkä olen vasta siinä vaiheessa kun kokeilen sitä mikä tuntuu parhaalta.

Minä olen perheestä joka on hyvin uskonnollinen ja kuten terapeutti sanoi "Hyvin suomalaisesta perheestä". Eli emme usein tunteita julkisesti näytä ja muutenkin olemme hyvin 'kylmiä' ihmisiä mitä läheisyyteen tulee. Pakko sanoa, että vuosien myötä olen itsekin muuttunut tuohon suuntaan, vaikka ennen olin melkein vastakohta moiselle. Minusta vain tuntuu, että jos en nyt tuo asiaa esille, en ehkä koskaan opi puhumaan asiasta ja elän valheessa.

Olen minä muutaman miespuolisen henkilön kanssa suudellut ja muuta pientä, mutta tekeekö se minusta homon? Naispuolisten kanssa kun on jo sentään seksistäkin kokemusta. Määrittääkö se mitä kohtaan tunnemme enemmän vetoa seksuaalisuutemme vaikka ei moisesta olisi edes kunnon kokemusta? Kaikketi. Ainakin tällä hetkellä tunnen itseni enemmän biseksuaaliksi, kuin homoksi tai heteroksi.

Totuus on usein monelle meistä kipeä asia.

Totuus avaa avoimen tien elämässä. Kun tuntee ja tietää 'totuuden mukaisesti', on kipuja, mutta totuus on vankka pohja ja antelias lahja. Se, mitä olet, - sen löytäminen - rikastuttaa elämääsi kulkiessasi eteenpäin ja antaa Sinulle uusia mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksien osalta on ajateltava äitiäsi, veljiäsi ja muita ympäristössäsi. Mahdollisuudet toteutuessaan näkyvät toisissa ihmisissä. Omalta osaltasi kerrot avoimesta kiinnostuksestasi - HYVÄ! Määritelmät, jos niitä haluat ja tarvitset (paljolti tarvitsemme), tulevat kiinnostuksen mukaan. Olennaista ja kertovaa on kiinnostuksesi, eivät määritelmät, sillä luontoasi et voi muuttaa. Eivät myöskään muiden reaktiot voi muuttaa luontoasi. Luontosi vahvistaminen niinkuin luominen aina on jatkuvaa ts. moni asia Sinussa voi saada vaihtelevia painotuksia. Muut ihmiset eivät voi nyt eivätkä muulloin paeta luontoasi - vaikka kovasti sitä yrittäisivätkin. Lohdullista saattaa ollakin ajatella, että he eivät voi paeta omaa itseään. Ihminen on heikko omien heikkouksiensa edessä. Tieto ja totuus saattavat meidät tuntemaan myös umpikujamme ja näin tiemme. Ne ovat mahdollisuuksia...
Kertomasi perusteella on Sinua tarvittu perheessäsi - ikävällä tavalla ainakin. Kun elät itse totuuden mukaisesti, niin valhe on jo murentunut (tavalla tai toisella). Olet todella läsnä ja se on valtavan suuri voima ja perusta.

Light kirjoitti: "Olen minä muutaman miespuolisen henkilön kanssa suudellut ja muuta pientä, mutta tekeekö se minusta homon? Naispuolisten kanssa kun on jo sentään seksistäkin kokemusta."

Kyllä, selvä homo. "Homo" kun tarkoittaa arkikielessä heteronormatiivisesta käytöksestä poikkeavaa käytöstä, siis eli poikkeat "hyvin suomalaisen perheen" kylmistä ihmisistä. Aivan kuin Juice-vainaa lauloi: "On tanssi sairasta jos mallia ota ei aidasta".Mitä taas tulee niihin naisiin, niin ne ovat erehtyneet sänkyyn homon kanssa tietämättömyyttään tai nuoruuttaan. Kyllä he oppivat valikoimaan oikean alfauroon, joka pettää heitä ja hakkaa, ryyppää, ajaa autoa ylinopeutta (mieluiten yhtä aikaa) ja käyttäytyy muutenkin odotusten mukaisesti.

Minäkin olen lesbo, koska olen epäonnistunut nainen. Arvaa, tykkäänkö naisista oikeasti. (Olenkin sen jo kertonut)

"Määrittääkö se mitä kohtaan tunnemme enemmän vetoa seksuaalisuutemme vaikka ei moisesta olisi edes kunnon kokemusta? Kaikketi. Ainakin tällä hetkellä tunnen itseni enemmän biseksuaaliksi, kuin homoksi tai heteroksi."

Se, mitä sinä itse haluat, on yksi hailee. Määrittelyt ovat ulkopuolisia varten. Tyypillinen heteromies esimerkiksi haluaa aasialaista shemalea ja nuolee vaimonsa korkokenkiä. Miksi sinä hänet luokittelet? Aivan oikein, hän on tyypillinen heteromies, koska hän käyttäytyy äijämäisesti. Loukkaantuu verisesti jos moista kukaan kyseenalaistaa.

Minä oikeasti tykkäään androgyyneistä. Joskus mietin, että mitä jos tavoittelen henkilöä, jota pidän naisena ja hän paljastuu mieheksi. Tulin siihen tulokseen, ettei se haittaa minua lainkaan, tärkeintä on se androgynia, ei ne vehkeet.

Light, ei seksi homoa tee, vaan tunteet. Niitä taas on vaikea todella tutkia, jos tarvii ajatella, mitä muut miettii. Ja kun määritelmät on olemassa vain helpottamassa puhumista, ei siksi, että ihmisten tarvisi kuulua johonkin lokeroon, niin ei niistä nimikkeistä tarvi stressata. Jos pidät kundeista, niin sitten pidät niistä. Jos et oo varma pidätkö naisista, niin onko sillä niin väliä? Kyllä sen sitten huomaa jos rakastuu.

Erikoista uskonnollisuutta, kun hyväksytään väkivalta. Uskonnollisuus voi olla fasadi, silmänpalvontaa.

Äitini onkin täysin häikäilemätön. Onhan se ikävää kun lapset pistää paremmuusjärjestykseen. En koskaan ole yhtä hyvä kuin isoveljeni hänelle, hyväksyn sen vaikka se ikävää onkin.

Joo, en aio ottaa paineita tästä.

Nyt kun tarkkaan mietin asiaa, ainut joka varmaan hyväksyisi minut vaikka homona tai biseksuaalina, olisi siskoni. Hän kuitenkin on toisella puolella suomea, joten se ei paljoa lohduta. Kaikki muut eivät asiaa hyvällä katsoisi. Helvetti että osaan olla säälittävä. En saa edes näin yksinkertaista asiaa sanotuksi, vaikka se voisi helpottaa oloani. Haluaisin tämän kaiken vain loppuvan, mutta toisaalta minulla on halu elää. Että elääkö merkityksetöntä ja tyhjää elämää, vai ottaa riski tämän kanssa? Se jää nähtäväksi.

" Haluaisin vain hyväksyä itseni ja olla avoimempi. Muutenkin olen luonteeltani melko arka. Tämä on vaikeaa. Luulisin vain, että jos kertoisin asiasta, voisin elää näiden tunteiden kanssa. Mitä pitäisi tehdä? Helpottaako totuuden kertominen?"

Miksi kertoisit oman " totuutesi " heille, joilla itselläänkin on ongelmia suhtautumisessa seksuaalisuuteen ja tunteisiin?
Miksi kertoisit heille, jotka voivat haavoittaa sinua kaikista pahimmin? Haluatko, että itsetuntosi murskattaisiin: se, mikä siitä on jäljellä?

Minusta voisit ajatella sillä tavalla, että a) mieti ajatusta siitä, että hakisit asuntoa ja myös asumistukea: voit ottaa selvää mahdollisuuksistasi eikä sinun tarvitse kertoa siitä kenellekään eikä edes sitä, jos aiot muuttaa, jos voisit - voi vain kerätä kamppeensa ja lähteä, mikä vaatii jo paljon rohkeutta, mutta joskus senkin pitää tapahtua ja opetella elämistä yksin b) sitten voit uudelleen miettiä, mitä haluat kertoa itsestäsi c) ympäristö vaikuttaa kuinka avoin voi olla ja asuinpaikkakunnilla on eroa- suurissa kaupungeissa on helpompaa olla mitä kokee olevansa. Nyt sinä et saa tukea omaan tilanteeseesi etkä voi sitä odottaa läheisiltäsi. Tämä ei ole katastrofi. Voit selvitä, kun vain päätät sen, ettet luovuta. Voit sanoa niin joka päivä: aion selvitä enkä luovuta.

Otat vain selvää kaikista niistä mahdollisuuksista, joita yhteiskunta voi sinulle tarjota eli varaat ajan ja menet sosiaalitoimistoon. Ei se ole mikään häpeä. Kerrot, että olet kartoittamassa minkälaisia mahdollisuuksia sinulla olisi elää yksin ja hakea asuntoa. Mieti, jos voisit asua muualla kuin kotona.

Hae puhelintukea setan palvelevasta puhelimesta ja kysy neuvoa.http://www.seta.fi/

Minusta jokainen meistä käy läpi saman asian kuin sinä ihan kuin tunnustaminen omille vanhemmilleen olisi jonkinlainen mittari sille onko ihmisarvoa vai ei. Voin kertoa, ettei se ole niin, vaan ihmisarvo on aina sama ja uniikki/ainutkertainen. Olet arvokas, vaikka olisit tunne-elämältäsi kunka hakusessa tahansa.

Light-hyvä!

Et elä merkityksetöntä ja tyhjää elämää. Sellaista ei olekaan! Itselleen valehtelu tosin jättää vaillinaiseksi ja sitähän me osaamme kaikki. Tekstistäsi näkyy etsintä ja se on hyvä.

Light, miksi on niin tärkeää mitä äiti tai veljet miettii? Ethän sä niiden kanssa tule elämääsi viettämään, etkä seksuaalisuuttasi jakamaan. Aloita oma, aikuinen elämäsi ensin, ja jos kymmenen vuoden päästä oman miehen vieressä sulla yhä on olo, että voi kun äiti tietäisi, niin mene ja kerro sitten. On paljon todennäköisempää saada kunnioitusta sitten, kun tietää sen ansaitsevansa ja osaa sitä vaatia, kuin silloin kun pyytää hyväksyntää alisteisessa asemassa. Julmaa, mutta totta.

Niin, mut hän on vasta 18v. Tässä näkee, että seks.vähemmistöjen " nuorisotyötä" ei ole ( on vain opiskeliujahomot jne ) On vaan muka aikuisia, jotka herää huomaamaan, mitä ne haluaa. Sitten tulee alueelliset erot, mitä Seta ei ole kyennyt tasoittamaan eikä enää kykene siihen( shit!!!!) .Ihmiset elää niissä saatanan provinsseissa eikä Hesassa sen oman tärkeimmän nuoruutensa( usein tylsä, jota ei haikaile ).

Onko muka sillä tavalla, että vasta aikuinen " tietää " oman seksuaalisuutensa? Ei se ole niin. Minä tiesin jo aikaisemmin. Kyllä sen tietää murrosiän jälkeen, mutta miten tukea sellaista nuorta.

Eikö syy siihen miksi en ole jo moista tehnyt melko läpinäkyvä? Olen pelkuri, en uskalla, enkä usko että pärjäisin vielä omillani, ja kun tuo perkeleen armeijakin painaa päälle 2009 alussa.

Ja tämä paikkakunta jolla elän (pieni, noin 15.000 asukasta) on todella huono paikka tunnustaa moista. Eikä minulla ole mitään ihmeempää koulutusta tai työkokemusta, koska tuossa vuosien varrella ne vaikeutuivat väkivallan ja muun seurauksista. Eli muuttaminen näin yhtäkkiä ei tulisi olemaan kovin järkevää. Syy siihen miksi olen juuri nyt niin toivottomassa tilanteessa, no, syitä nyt on monia mutta ensimmäisenä tulee liiallinen ylpeys. En koskaan ole pyytänyt apua, enkä oikein kehtaa/osaa ottaa sellaista vastaan tuntematta itseäni nöyryytetyksi/säälityksi. Toisena tulee tämä aivan typerä luonteenpiirteeni, eli ujous. Olen huono ihmisten kanssa, paniikki iskee liaallisista sitoutumisista tai kontakteista. Sen hoitamisessakin olisi järkeä..

Toki olisi helpompaa olla itsensä isommassa kaupungissa, mutta miten minä siellä pärjäisin? Koko ikäni olen samassa kaupungissa asunut, ja tottunut tämän pieneen populaatioon. Sosiaalisten tilanteiden pelko varjostaa kyllä elämääni nykyään ihan liikaa. En vain näe sitä.. itseäni moisessa elämässä. Pakko kai se on todeta, että olen toivoton tapaus. Jo vuosia olen yrittänyt parantaa itseäni, mutta homma kusee pahemman kerran. Tästä ei vain tule mitään, ja alan saada tarpeekseni.

Light, armeija voi olla varsin hyvä muutos elämäntilanteessasi. Saat etäisyyttä nykyiseen, uusia kavereita ja uusia maisemia. Armeija sujuu myös paremmin, jos peruskunto on riittävä. Sinulla on muutama kuukausi aikaa. Ehdotan, että kunnon parantamiseen kiinnittäisit huomiotasi.

Fyysinen kunto on ihan hyvä, henkisesti tässä romuna ollaan.

Light aloitti tämän ikuisuuskysymys - keskustelun hieman toisesta näkökulmasta kun joku toinen aikaisemmin. Pääasiallisesti ja nopeasti luettuna nuo tulleet kommentit ovat olleet oikein hyviä, mutta mielestäni niistä puuttuu yksi näkökulma. Kukaan ei ole huomannut (en ainakaan ole teksteistä havainnut) ottaa kantaa siihen, ettei kanssaihmisiä kannata aliarvioida - edes tässä kysymyksessä.

"Kukaan ei tiedä / kukaan ei näe että olen homo" - väittämä on mielestäni itsepetosta. Aina löytyy joku, joka lukee Sinua kuin avointa kirjaa. Vaikket sitten itse huomaisi sitä. Pointtini on, ettei kannata vähätellä toisia ihmisiä, aliarvioida heidän kykyjään lukea tiettyjä signaaleja. Itselläni on valitettavasti ollut näitä tuttuja, jotka elävät lasikaapissa itselleen - siis ovat tosihomoa itselleen ja luotetuilleen, mutta kaikille muille näytellään ihan muuta... Sellainen on rasittavaa kaikille osapuolille. Ajan mittaan olet oppinut valkoiset valheet joka tilanteeseen - ja väität ilmiselvää mustaa valkoiseksi itsellesikin...

Lightille sanon omasta puolestani - jos sinulta joku kysyy reilusti ja vilpittömin mielin, oletko homo - älä kiertele vastauksessasi, vastaa hänelle myös asiallisesti niin kuin asia on - tietysti voit keventää vastaustasi tyyliin "näkyykö se noin selvästi?" tai "uuh - unohdin leiman otsaan ;)". Myös se, että oppiessasi tuntemaan uusia ihmisiä, opettele kuuntelemaan heitä, heidän puhettaan - sieltä saattaa paljastua "rivien välistä" sellaista informaatiota, josta voit päätellä, miten paljon he Sinua lukevat ja kuinka paljon he sinusta ovat luoneet omia mielikuviaan... Sopivassa kohdassa voit sitten oikaista asioita heille.

Noin yleisesti ottaen, on ikävää, että useilla keskusteluun osallistuneilla on ollut välit poikki vanhempiin/sisaruksiin homouden ilmitulon jälkeen. Itse en ole siinä suhteessa mikään poikkeus - parin elossa olevan isoveljeni kanssa en ole juurikaan yhteyksissä - oikeastaan muutoin kun vanhan äitini terveyden tilan tiimoilta silloin tällöin.
Äitini tulee toimeen kumppanini kanssa ja on hyväksynyt osaltaan homouteni - ei tietystikään välttämättä ymmärrä miksi näin on käynyt, mutta ei enää syyllistä itseään asiasta. Soitellaan toki pari kolme kertaa viikossa kuulumisia...

Puolison sukulaiset ovatkin sitten paljon ymmärtäväisempiä. Mutta niinhän se aina on - ihmiset ovat erilaisia. Se minkä yksi ymmärtää oikein hyvin, voi toiselle olla ylitsepääsemätön paikka.

Kaikesta huolimatta Lightille avointa mieltä, reippaasti seikkailuhenkeä itsensä löytämiseen, sekä tervetulotoivotus tähän yhteisöön... Kyllä me tukenasi olemme, vaikka kinaammekin täällä "homouden dogmeista" ;)

Light, armeijassa tarvitaan sekä fyysistä, että henkistä kuntoa. Ehkä se henkinen kuntokin olisi hyödyllistä arvioida etukäteen ennen armeijaan menoa. Ymmärsin, että sinulla on terapeutti. Miksi et keskustelisi hänen kanssaan ja arvioisitte yhdessä henkisen jaksamisesi. Jos armeijan joutuisi keskeyttämään, ei se ole itsetunnolle hyvä asia.

En ole käynyt noin vuoteen hänen luonaan ja olen ihan eristäytynyt jälleen. Kyseinen terapeutti ehdotti, että en menisi koska pelkää että vahingoittaisin itseäni koska en kestäisi paineita, ja tavallaan hän on oikeassa. En tosin vahingoita itseäni, mutta en tiedä kestääkö pää tuollaista komentelua, kuten hänelle totesin. Olen kovin itsepäinen ja eräs opettaja totesi että olen "asenneongelmainen". Olen kyllä arvioinnissa käynyt joskus, ja aina hokevat samaa "Ehkä sinun olisi parasta harkita tätä" tai "En suosittele että menet sinne, et ole valmis". Jopa lääkäri joka teki terveyden alkaa sössöttää nähtyään arpeni (veljeni aiheuttamat) sanoi, että minun pitäisi puhua jollekkin. Olen lykännyt asioitani elämässäni ihan tarpeeksi ja jos annan viimeisen mahdollisuuden "Pelastukseen" lipua käsistä, noh, elämäni menettää kaiken merkityksen. Jos en kestä ja jotain tapahtuu, noh, se olkoon tapahtuvaksi.

Ja kiitos kaunis kaikille tervetulleeksi toivottamisesta. ;)

Light kirjoitti: "Olen lykännyt asioitani elämässäni ihan tarpeeksi ja jos annan viimeisen mahdollisuuden 'Pelastukseen' lipua käsistä, noh, elämäni menettää kaiken merkityksen. Jos en kestä ja jotain tapahtuu, noh, se olkoon tapahtuvaksi."

En kyllä oikein ymmärrä tätä kommenttiasi. Puhut paljon elämän merkityksestä ja sen menettämisestä. Jos näet armeijan elämäsi kohokohtana, luulen että on aika arvioida prioriteetit ihan täysin uusiksi. En usko että sinun tilanteessasi varsinkaan armeija on minkäänlainen "pelastus", kuten en usko sen olevan sitä missään tilanteessa. Jos masennuksesi on niin vakavaa kuin annat ymmärtää, olisi ehkä syytä hakeutua hoitoon, ihan oikeasti. :/ Se on mielestäni sinulle mahdollisuus "pelastukseen".

Itsetuhoisuus on aina syy hakeutua ammattiauttajan luo. Siihen ei auta armeija eikä mikään muu. Jos depressiosi on kliinistä, siihen on lääkkeet, jos syynä on joku muu siihen on terapia. Apua voi kuitenkin hakea vain ja ainoastaan itse. Jos sitä ei hae, sitä ei myöskään saa.

Mainitsit myös kaupungistasi jossa asuu 15000 ihmistä. Ei varmasti paras mahdollinen paikka olla erilainen, totta, mutta itse tulen n. 3000 ihmisen paikkakunnalta. On hyvä pitää mielessä, että homoja ja lesboja on väestöstä noin suurinpiirtein palttiarallaa ainakin se 5% silläkin paikkakunnalla. Eli siis 750 ihmistä. Sinunkin tuttavapiiristäsi siis mitä suurimmalla todennäköisyydellä joku sellainen löytyy. Et siis ole yksin maailmassa.

Toivon todella, että löydät rohkeutta etsiä tosissasi ratkaisua ongelmiisi, ja että löydät sen ratkaisun.

Ja jos haluat aiheesta henkilökohtaisesti jutella, minulle voit laittaa privana viestiä. Oma kokemukseni on ainakin jokseenkin samankaltainen...

Vermillion kirjoitti: "En kyllä oikein ymmärrä tätä kommenttiasi. Puhut paljon elämän merkityksestä ja sen menettämisestä. Jos näet armeijan elämäsi kohokohtana, luulen että on aika arvioida prioriteetit ihan täysin uusiksi. En usko että sinun tilanteessasi varsinkaan armeija on minkäänlainen "pelastus", kuten en usko sen olevan sitä missään tilanteessa. Jos masennuksesi on niin vakavaa kuin annat ymmärtää, olisi ehkä syytä hakeutua hoitoon, ihan oikeasti. :/ Se on mielestäni sinulle mahdollisuus "pelastukseen"."

Anteeksi viestieni sekavuuden, monet aina saavat näitä väärinymmärryksiä. Tarkoitin armeijalla sitä, että se tarjoaisi töitä ja auttaisi ehkä olemaan enemmän sosiaalisempi yms. Ja mitä nopeammin se tulee vastaan, sitä nopeammin muutos voi ehkä alkaa. En ole masentunut, ehkä hieman alakuloinen, ei sen kummempaa. Tai itse en ainakaan itseäni masentuneena näe, se on sitten muiden näkökulma jos on. Osaan kuitenkin nauttia asioista, vaikkakin tietyissä määrissä.

Vermillion kirjoitti: "Itsetuhoisuus on aina syy hakeutua ammattiauttajan luo. Siihen ei auta armeija eikä mikään muu. Jos depressiosi on kliinistä, siihen on lääkkeet, jos syynä on joku muu siihen on terapia. Apua voi kuitenkin hakea vain ja ainoastaan itse. Jos sitä ei hae, sitä ei myöskään saa."

Joo, en itseäni ole koskaan vahingoittanut enkä taida olla masentunut. Ei tässä moiseen ainakaan mitään apua tarvita. En tarvitse apua näihin tunnetiloihin joita tulee ja menee, kuten varmasti kaikilla. Tuo terapeutti jonka luona kävin luuli, että vahingoitan itseäni arpieni takia jotka siis ovat ihan veljen aiheuttamia. Toki olen välillä todella tyytymätön itseeni ja inhoan itseäni, mutta en ikinä vahingoittaisi itseäni. Lääkkeitä en ala popsia ja terapia ei ole minun juttuni. Käsittelen asiani itse ja tyydyn siihen.

Olen jo vuosia kuunnellut ihmisten voivottelua ja sääliä koska en ole itse saanut mitään aikaiseksi. Jos vielä armeijankin skippaisin, ei siinä olisi enää mitään järkeä. Luulen, että armeija tavallaan pakottaa minut muuttamaan tapojani ja ehkä sen seurauksena moni asia muuttuu. Ainakin toivon niin.

Tämä keskustelu on ollut hyvä, vaikka aihe onkin se tuhanteen kertaan käsitelty... Mutta miksei, kun maailma edelleen on niin paha, että tällaista tarvitaan.

Muutamia mietteitäni:

Light: Vaikutat Hyvin Ajattelevalta ihmiseltä, joka on kokenut kovia jo nuorena. Jotta et lipeäisi ja horjuisi, mene ihmeessä tapaamaan psykologia tai terapeuttia uudelleen. Meidän maassamme moinen on sen verran uutta, että sitä vielä piilotellaan, mutta turhaan.

Kesäpoika: Eräässä viestissäsi viittasit omaan menneisyyteesi ja siihen, että (biol.) vanhempasi rakastivat sinua huolimatta siitä, etteivät kyenneet huolehtimaan. Hienoa, että voit sanoa noin! Omien vanhempieni sijaislasten elämää seuratessa mietin monesti, mitä he oikein ajattelevatkaan syntymävanhemmistaan. Toivottavasti ymmärtävät, jollain tasolla, jossain vaiheessa. Kun se äidin ja isän taakkakin on usein kovin raskas.

Poris: Kirjoitit muutaman lauseen, jotka suoruudessaan suorastaan pysäyttivät. Hyvä että sanot noin rehellisesti; harmi ettet ole aina tehnyt niin. Kiva oli tänään nähdä kumminkin.

Joku kommentoi myös bi-seksuaalisuutta. Lesbopiireissä sitä ainakin usein halveksutaan. On paljon helpompi sanoa olevansa lesbo kuin bi. Rehellisyyden nimissä minä kuitenkin sanon niin (silloin kun sanominen on tarpeen). Vaikken nykyisin kaipaisi kumppaneikseni muita kuin naisia, on menneisyyteni myös totta. Lapsuudesta saakka olen lisäksi ollut tasapuolisesti kiinnostunut molemmista sukupuolista.

(Vaan nytpä mennään taas ulos asiasta. Tapani mukaan.)

Light, minusta sinun on pakko päästä pieneltä paikkakunnalta ulos. Pakkopakkopakko.
Rohkaisen sinua kertomalla, että itse vähän, vain vähän sinua vanhempana lähdin Amerikan Yhdysvaltoihin. Täällä arctostaphylokset (sianmarja/riekonmarja) ovat sellaisia varpuja. Siellä ne olivat 2-4 metrisiä puita. Käkikin kukkui eri tavalla kun se oli amerikankäki ja tikoista -terhotikoista- lähti sellainen hassu vinkuva ääni. Tämän kerron vain kuvatakseni sen, että ihan kaikki oli erilaista. Ihan kaikki. Se oli pelottavaa, mutta se oli tavattoman kiehtovaa.

Nyt minussa on aina vähän amerikkalaista. Tällä palstalla esittämäni mielipiteet ovat leimallisesti olleet Mississippi-joen takaa. (Tänne takaisin tultuani monet ajattelivat että minä lesoilin Amerikka-kokemuksellani kun taas minun on aidosti ikävä sinne. He eivät voi ymmärtää, että jonkun on ikävä maahan, joka on suomalaisessa vasuripropagandassa leimattu suoraan Saatanasta olevaksi eivätkä he voi hyväksyä ajatusta, että sinne voisi kaivata takaisin)

Hienoin osa elämääni, vaikka tuberkuloosiin sairastuinkin. Siellä oli niin suvaitsevainen paikka, että Helsinki on siihen verrattuna kuin Teheran.

No en minä ole Amerikkaan sinua ajamassa, vaan pois pieneltä paikkakunnalta.

Bit: "Joku kommentoi myös bi-seksuaalisuutta. Lesbopiireissä sitä ainakin halveksutaan. "

Lesbon mielenkiinto bin suhteen on siinä, aikooko nainen jättää miehen takia tai onko hän kokeilija. Jos et ole kumpaakaan, vaan haluat vakaan suhteen, niin olet lesbo, "for all practical purposes".

Koska sanat h-l-b ja t merkitsevät kaikille kyselijöille vähän eri asioita, niin kaikille pitää selitellä heidän omasta lähtökohdastaan lähtien, mikä on hankalaa, koska ihmiset eivät yleensä avaudu kovin helposti näistä asioista puhumiseen riittävän syvällisellä tasolla.

Light, luin sun vastauksia uudelleen ihan ajatuksella ja tuli mieleen, että onkohan sulla ihan oikeesti masennus sairautena.. Vastauksista päätellen syyllistät itseäsi helposti, ja se ihan tyypillinen masennus oire. Siksi sanon vielä erikseen, että ei mun (tai varmaan kenenkään) tarkoitus oo ollut vastauksissa osoitella mitä teet väärin, tai mitä oot jättänyt tekemättä että elämä olisi kivempaa, vaan että mitä vaihtoehtoja sulla on tulevaisuuteen katsoen.

Ei sun tarvi selitellä syitä, miksi oot jäänyt jumiin. Ei itsellesikään. Älä tunne syyllisyyttä sellaisesta, mitä et varmasti tarkoituksella valitse. Jos ei oo ollut voimaa ja taitoa tehdä toisin, niin sitten ei oo.

Jos elämä käy sietämättömäksi, niin älä pakene siltä yrittämättä mitään muuta. Kun tuntuu, ettei o mitään hävittävää, voi yhtä hyvin ottaa riskin siitä, että häviää kaiken. Tai voittaa elämän. Kuolema kun ei vaihtoehtona katoa minnekään, mutta muut vaihtoehdot katoavat sen myötä.

Ja jos oikeesti olet masentunut, niin käy lääkärissä. Musta lääkkeitäkään ei oo syytä pelätä, niistä on moni saanut apua.

Mäkin harkitsisin sitä, että jos pystyisit jotenkin kuitenkin siirtymään johonkin Suomen isoista kaupungeista ja sillä tavalla aloittamaan oman itsenäisen elämän erillään perheestäsi (vaikka sanoitkin, että se ois susta vaikeaa). Oishan se muutto kotoa edessä joka tapauksessa lähivuosina - onko se niin erilaista muuttaa vähän kauemmas kotipaikkakunnalta? Muuttaahan suuri osa sun ikäluokasta joka tapauksessa pois. Sehän ei tarkoita sitä, ettetkö voisi vierailla perheesi luona vaikka kuukausittain, jos se tuntuu tärkeältä, mutta et olisi enää tilivelvollinen perheellesi elämästäsi, ja halutessasi voisit pitää välillä etäisyyttä sitä tarvitessasi ilman sen kummempia selittelyjä.

Jos luulet selviäväsi armeijasta, niin ehkä se voisi olla hyvä paikka pohtia näitä juttuja, ja kun sen myötä saa vähän henkistä etäisyyttä perheeseen, ehkä muutto pois kotoakaan ei tunnu niin ihmeelliseltä enää. En voi ottaa kantaa armeijan hankaluuteen juuri sun kohdalla, kun en sun tilannetta tiedä, mutta ei se yleisesti ottaen ole erityisen hankala paikka (ja sen menee läpi suht kummallisetkin tyypit). Mutta helpommalla kyllä pääsee, kun ei pistä turhaan vastaan älyttömiäkään hommia :) Toisaalta en sano etteikö myös sivari esim. Helsingissä vois olla aika jännä tapa ottaa elämään uutta suuntaa.

Harmi ettei terapia toiminut. On niitä terapeuttejakin silti erilaisia, mutta tietty jos koko homma tuntuu vieraalta, niin ehkä se henkilön vaihto ei auta. Ehkä se voisi silti olla hyvä käydä lääkärin juttusilla tsekkaamassa henkinen kuntonsa. Mutta vain sä tietty tiedät sen, että miten hankala sun tilanne oikeasti on.

Kuitenkin se että sä oot esim. tänne löytänyt antaa musta sen kuvan, että sä itse et pidä poikien välistä seksiä/läheisyyttä jne läpeensä pahana juttuna, vaan enemmän pelkäät vaan perheen reaktioita. Musta se on jo hyvä lähtökohta itsensä hyväksymiseen ja elämän jatkumiseen.

Tuosta masennuksesta.. Kuten jo totesin, itse en koe itseäni ainakaan kovin masentuneena. Toki on paljon huonoja päiviä kuten kaikilla enkä oikein osaa nähdä tulevaan positiivisella mielellä. Tämäkin on asia mistä meidän perheessä ei puhuta ääneen, vaan mielummin teeskennellään onnellisia jottei kukaan näkisi, että jokin olisi vialla. Moni on lähestynyt minua yrittäen kysyä masennuksesta ja voinnistani, mutta kuten aina, minä vain vedän pakotetun hymyn ja sanon että kaikki on hyvin. Vältyn ikävältä tilanteelta jossa joudun puimaan asioitani aina uudestaan. Olen lääkärille kertonut menneisyydestäni melkein kaiken, eikä aikeissa ole tehdä sitä toistamiseen. Kyllä tämä tästä.

Muutenkin perheemme tyyliin ei kuulu mitkään huomionosoituksen, kuten halailu yms. Siksi tulen kovin ahdistuneeksi kun joku halaa minua. En vain ole hyvä tunteellisissa jutuissa, varmaankin juuri kasvatukseni takia. Varmaan siksi en saa myöskään itsestäni irti sitä, että menisin terapeutille enää. Ensimmäisen kerran menin, koska koulu näki asian tarpeellisena käytökseni takia. Mutta siitä nyt on jo vuosia.

Yritän vain niin kovasti olla parempi ja täydellisempi, jotta en tuottaisi pettymyksiä läheisilleni. Näyttää vain siltä, että minusta ei koskaan tule mitään. Pistän näytettävästi vastaan turhaan, koska mikään ei onnistu. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä. Olen jo tarpeeksi kauan ollut yksin näiden asioiden ympäröimänä. Siihenkin jo ehtinyt tottua. Haluaisin muuttua, vielä kun tietäisin että miten.

Kai kaikki selviää vielä, oli ratkaisu mikä hyvänsä.

Minusta ei ole hyvä diagnosoida sinua täällä, light. Ratkaisujen ehdottaminen ei myöskään palvele - asian käsittely on hyvästä - moni välittää täällä. Sinun on itse nähtävä ratkaisu ja toimittava sen mukaan. Hyvä ratkaisu ilahduttaa. Nämä ratkaisut ja teot eivät kuitenkaan muuta sitä, että kaikessa - onnistumisessa ja epäonnistumisessa - OLET arvokas! Nyt ja muulloin.

En tiedä mistä johtuen, mutta jotenkin sain rohkeutta tunnustaa veljelleni seksuaalisuudestani. Minun vain piti saada se kerrottua edes yhdelle ihmiselle johon luotan. Ikävää että hän suhtautui asiaan kovin negatiivisesti ja sanoi paljon asioita jotka eivät minua miellyttäneet. Kuvittelin aina, että hän olisi yksi niistä ihmisistä joka olisi iloinen puolestani, eikä niitä jotka vihaisivat minua tällaisen asian takia. Se katse kun kerroin hänelle jää varmasti kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. En ikinä ole nähnyt sellaista vihaa ja inhoa hänen silmissään.

Eilen sain myös tietää, että veli oli kertonut asiasta parhaalle ystävällemme (olemme olleet kavereita ihan pienistä asti, vanhemmat tunsivat jo ennen syntymistä) ja hän vain uteli asiasta. Pelästyin ja sanoin, että ihan vain vitsinä heitin asian jolloin hän ei enempää kysellyt.

Äiti nyt reagoi ihan miten odotinkin. Itki ja huusi kuin mielipuoli. Kummallista, että näin pieni asia saa noin suurta surua aikaiseksi. Hän ei edes ole katsonut minuun päin tapahtuneen jälkeen. Rehellisyyskin taitaa olla yliarvostettua. Hän antoi sellaisen kuvan, että olen kuin kuollut hänelle ja että hän ei minusta enää välitä, joka tosin sekin oli arvattavissa. Tämäkin kokemus osoitti, että olen vain valmis katkaisemaan siteeni häneen. Tavallaan olen onnellinen, että olen vapaa tästä asiasta.

Tässä mietin, että miten jatkan tästä eteenpäin.

Tosta se lähtee! Hienoa et uskalsit ottaa ton askeleen! Nyt tarvitset ympärilles ihmisiä, jotka hyväksyy sut ja tukee sua sellaisena kuin olet. Jos niitä ei perhepiiristä löydy, on aika kokeilla omien siipien kantavuutta ja laajentaa elämänpiiriä sen verran, että pääset ummehtuneesta ympäristöstä pois. Kun aikaa menee eteenpäin ja itsevarmuutta tulee, pystyt käsittelemään perheasioitakin eri lailla. Tarvitset nyt etäisyyttä hyväksymättömään perheeseen ja onnistumisen kokemuksia! Sussa ei ole vikaa, vaan vika on perheenjäsenten asenteissa. Se on tärkeintä pitää mielessä!

Se energia, joka aikaisemmin meni piilotteluun tms, menee nyt käsittelyyn. Pitkällä aikavälillä lähes kaikki on mahdollista. Huojennus on kuitenkin - uskoisin - tullut jokaisen osaksi, vaikka kaikki eivät sitä myönnä. Rehellisyydellä on hintansa - se hinta on vapaus. Selvyys on hyvä pohja miettiä jatkoa.
Voimia ja uskoa Sinulle valtavasti!!!

Onpas täällä ollut paljon raskaan sarjan asiaa ja syviä mietintöjä...

Light, vaikka paikkakunnallasi ei mitään olisikaan, eikä toisaalta rahkeesi vielä ihan riittäisi muuttoon niin ikäisillesi (ja ikäisillemme) on muualla jonkin verran ohjelmaa muualla Suomessa.
Nyt ensiviikolla Pride Helsingissä ja tuossa taannoin oli myös viikonloppuleiri, jolle en itse päässyt.
Ystäviä voi myös saada välimatkasta huolimmatta ja jos aktiviteetti ei tule sinun luoksesi mene sinä aktiviteetin luo.
Pieniaikaisetkin välimatkat tekevät hyvää. Ja voivat olla mukavia kokemuksia.


Ja hei, eivät kai valtaosa lesbot ihan aikuisten oikeasti suhtaudu noin ylimielisesti biseksuaalisiin naisiin?
Hehän ovat itsekkin vähemmistöä edustamassa ja kaikkea!
Pahapahapaha maailma!
Ja tyhmättyhmättyhmät ihmiset!

Liekki, vastasin vähän tähän sun juttuun tuolla homoaivoketjussa.