Sukujuhlat

Viime aikoina sukujuhlat, joihin olen osallistunut, ovat olleet useimmiten maahanpanijaisia. Näin myös toissapäivänä. Olen koettanut sattuneesta syystä pitää kohteliasta välimatkaa suvun pippaloihin. Yllättävän usein tärkeä matkani on osunut juuri jonkun syntymäpäiväjuhlan kohdalle. ;-)

Sukujuhla, kulloisestakin teemasta huolimatta, on hyvä peili ihmisten asenteisiin. Tyyliin kuuluu esittää kaikkein suorasukaisimmat ja röyhkeimmät kommentit juuri sukujuhlissa. Olen sydämestäni inhonnut kysymyksiä "milloinka tuot tyttöystäväsi/morsiammesi näytille?" Aikaisemmin tunsin selvää halua kuristaa tuo kysyjä. Uskallusta vain silloin puuttui. Nyt ei ole enää väliä. Asioita voi tarkastella toisesta näkökulmasta ja kauempaa.

Vainajan peijaisiin (mansikkakakkukaffeille) oli talutettu myös elämän ehtoopuolella oleva puolikuuro naispuolinen sukulaiseni. Hän istui suurimman osan aikaa omissa syvissä mietteissään eteen kannettua kahvia ryystäen. Kesken keskustelumme hän loihe lausumaan: "Juhani, vieläkö sinä olet poikamies?" Äänen taso oli sellainen, että vähintään puoli salia sen kuuli. Seurasi jäätävä hiljaisuus. Tytär hyssytteli äitiä hiljaisemmaksi. Vastasin hänelle, että en ole enää poikamies. Elän rekisteröidyssä parisuhteessa. Vastaus riitti hänelle. Tuskin hän edes tajusi mitä tuo käsite tarkoitti, mutta se tuli selväksi etten ole enää poikamies.

Heterotilanteessa seuraisi kohteliaita kysymyksiä vaimosta, naimisiinmenon ajankohdasta ja onko vaimo jo paksuna. Kun mitään kysymyksiä ei seurannut, laukaisin tilanteen kertomalla me-muodossa joitakin heteron mielenlaatuun ja tilaisuuteen sopivia tyhjänpäiväisyyksiä perheestäni, siirtyen hetken kuluttua muihin aiheisiin.

Vanhaa sukulaistani lukuunottamatta kaikki varmasti tuossa pöydässä tiesivät minun elävän miehen kanssa. Mitä ilmeisemmin ei osata sopivaa tapaa keskustella ei-tyypillisestä parisuhteesta. Tuo hetki olisi ollut oiva oppitunnin paikka. Katsoin tilaisuuden kuitenkin olevan vainajan muistelemiseksi, joten "en kaivanut tällä kerralla sateenkaarilippua esille", vaan noudatin ikivanhaa käsikirjoitusta.

Tilaisuuden päätyttyä nuori miespuolinen sukulaiseni tuli juttelemaan kahdenkesken. Hän totesi että hän arvostaa kovasti sitä, että olen niin rohkea! Kysyin hämmästyneenä, että mitä hän sillä tarkoittaa, koska en pidä itseäni erityisen rohkeana. Syy hänen kommentiinsa oli tietenkin se, että elän avoimesti parisuhteessa miehen kanssa. Kysyinkin, että mitä rohkeutta siinä on, että elää aivan samoin kuin hyvin monet muutkin suomalaiset, parisuhteessa toisen ihmisen kanssa. Siihen hänellä ei ollut vastausta.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä kertoa, että sain useita kutsuja tulla kylään nimenomaan mieheni kanssa. Useimmat niistä tuskin toteutuvat, koska mieheni syvästi inhoaa tuollaisia tapahtumia.

Näillä reunaehdoilla on edelleen elettävä!

Ei hätää, ainahan voitte bilettää sydämen kyllyydestä Ylpeys-juhlilla!

Sanoisin tuohon Juhanin viestiin, että joku pointti varmasti jäi kertomatta, koska muutenhan sukulaisjuhlat vaikuttivat ihan mukavalta tapaamiselta. Enkä tiedä onko ihan korrektia sekään, että kutsuu sukulaistaan "vanhaksi puolikuuroksi naisihmiseksi".
Musta on ihan normaalia, että sukulaiset kyselevät kuulumisia. Totta kai kysymyksissä kuuluu myös kysyjän omat oletukset ja eletty elämä.

ei hätää kirjoitti:

> "Enkä tiedä onko ihan korrektia sekään, että kutsuu sukulaistaan 'vanhaksi puolikuuroksi naisihmiseksi'. "

Mutta jos kyseessä todellakin on vanha, puolikuuro ihminen joka vielä identifio itsensä naiseksi?


> "Musta on ihan normaalia, että sukulaiset kyselevät kuulumisia. Totta kai kysymyksissä kuuluu myös kysyjän omat oletukset ja eletty elämä."

Jep, jep. Näissä kuitenkin inhottaa se, että kysymyksissä (esim. "Eikö sinulla VIELÄKÄÄN ole TYTTÖystävää?") annetaan normi jota pitäisi noudattaa sekä runsaasti paheksuntaa siitä että ei ole normia noudattanut. Eihän se enää häiritse kun on pokkaa sanoa, että "Asun miehen kanssa, mutta lapsia ei ole vielä tullut", mutta kyllä nuo tilanteet voivat olla nuorelle kova paikka.

"Tilaisuuden päätyttyä nuori miespuolinen sukulaiseni tuli juttelemaan kahdenkesken. Hän totesi että hän arvostaa kovasti sitä, että olen niin rohkea! Kysyin hämmästyneenä, että mitä hän sillä tarkoittaa, koska en pidä itseäni erityisen rohkeana. Syy hänen kommentiinsa oli tietenkin se, että elän avoimesti parisuhteessa miehen kanssa. Kysyinkin, että mitä rohkeutta siinä on, että elää aivan samoin kuin hyvin monet muutkin suomalaiset, parisuhteessa toisen ihmisen kanssa. Siihen hänellä ei ollut vastausta."

Niin uskomattomalta kuin se voi tämänkin palstan pääkaupunkiseudulla asuvista homoaktiiveista tuntua, parisuhde saman sukupuolen edustajan kanssa ole todellakaan läheskään kaikkien mielestä "aivan samoin elämistä" kuin jos punkkaisi vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. On edelleenkin hieman eri asua homosuhteessa helsinkiläisessä kerrostalossa kuin jossain tuppukylässä.

Turha tuollaisista hyvää tarkoittavista "olet rohkea"-kommenteista on närkästyä.

> Aikaisemmin tunsin selvää halua kuristaa tuo kysyjä.

Kiitos hersyvistä nauruista.

Aivan konkreettista kuristamista en lempeän luonteeni vuoksi aikonut. :-)

Tässä joitakin miettimiäni "kuristuksia".

- Kumpi teistä, sinä vai miehesi on alapuolella?

- Näytät elävän puutteessa. Et ole varmaan saanut kertaakaan muutamaan vuoteen.

- Teillä ei vaikuta menevän yhdessä kovinkaan hyvin. Olen miettinyt, milloin aiot potkaista pihalle ukkosi/akkasi?

- Maailmassa on jo liikakansoitusta. Kuinka monta termiittiä olette vielä aikoneet tähän maailmaan tuupata?

- Kuulepa, minä en pistä nokkaani sinun asioihisi. Sinä et pistä nokkaasi minunkaan asioihini!

Yhtäkään näistä en ole vielä todellisuudessa kysynyt, mutta ovatpahan varastossa. ;-)

Pistäkääpä paremmaksi.

Minua kovasti ihmetyttää aina tuo ikuinen valittaminen siitä että sukulaiset yms kyselevät tyttöystävän perään. Samat ihmiset jotka valittavat siitä ovat kaapissa. Ristiriitaista. Jooh, tiedän, joku alkaa kohta saarnamaan ettei se pitäis olla itsestään selvyys yms yms yms. Mutta, me ihmiset olemme pohjimilta eläimiä. Niin ihmisen ku eiläimen perusvietti on lisääntyminen, se toteutuu uros-naaras asetelmassa. Ei muuten.
Miks ei voi tehdä asian selväksi muille ja sillä selvä?! Tuskinpa kovin moni sen jälkeen ala kyselee sitä tyttöä jos tietää ettei moista olla voi. Myös jotkut vanhat ihmiset eivät vaan voi käsittää sitä että mies+mies voivat olla vakavassa, pitkässä suhteessa. Sillä heitä on kasvatettu ja ne ovat eläneet sellaisessa kulttuurissa millo asia ei ollut mahdollinen ja näkyvä. Miksi homot aina vaati kunnioitusta ja ymmärrystä muilta, mutta eivät halua koitta edes ymmärtää vastapuolta. Jos yrittäis niin ehkä asiat ei olisi niin synkän näköisiä?!
Omalle mummolle (homofobikolle) piti vääntää rautalangasta monet kerrat, keskustella asiasta jopa asetelmista kumpi päällä kumpi alla. Hän en vaan tiennyt mitään asioista. Oli vaan mielikuvia joita on saanut jo 30luvulla. Nyt hän näkee asiat eri lailla ja on omaksunut miestäni kun omaa lapsenlasta....
Tehkä asioille jotain, elä vaan aina valittako!

Ehkä on hyvä ottaa huomioon myös tilanne ja ympäristö. Ei ole varmaankaan oikein etiketin mukaista, jos muistotilaisuudessa olisin pitänyt tietoiskun homoudesta. Juhlakalu lepäsi jo haudassa, mutta omaisia (no toki minäkin yksi heistä) ajatellen tietty vieraskoreus oli tuossa tapauksessa paikallaan.

Olen toki eräänkin kerran korjannut termin "vaimosi" termiksi "mieheni".

Syvämmelle tekkee niin hyvvää, kun voipi joskus vähän rutista. ;-)

Jatkan myönteisellä linjalla:

Minä: "Onko sukumme ollut koskaan palkattuna [teollisuuspohattasuvun nimi]:lle?"

Isosetä: "Ei! Ne olivat sellaisia, että kun tiellä tuli vastaan, niin hattu oitis päästä pois!"

Minä: "Asun tätä nykyä yhdessä [teollisuuspohattasuvun nimi] jälkeläisen kanssa".

Isosetä: "No, mutta, mene naimisiin! Olisihan hienoa, että sukumme yhdistyisivät!"

Minä: "Hän on nainen!"

Isosetä: "Ei se mitään! Mene SILTI naimisiin!"

Pora-liike!

Hulvattoman hauskaa! Tee siis SILTI niin.

Hmm, kieltämättä minä samaistun JuhaniV:n kirjoitukseen hyvinkin.
Alkuvuodesta jouduin jopa kantamaan hautaansa minulle yhden hyvinkin rakkaan ihmisen (älkää kysykö, miten pysyin pystyssä päivän lävitse, en tiedä sitä itsekään) ja eikös eräs sukulaiseni kysy kesken kaakun ja kahvin, että "No, milloinkas sitä sitten on häät tulossa, ettei tarvitse aina hautajaisissa nähdä?"
Miten tuohon voi vastata, hautajaisissa. Totesin siihen vain hyvin yksikantaan, että "ei tarvitse ainakaan toistaiseksi sellaista odotella." :P

Juuri tällaisista syistä en käy sukujuhlissa.

Ok, ehkä ei ole sopiva hetki, mutta miksi sitten valittaa?! Kerran ei saanut itse suutaan auki niin voi sitten olla inisemättä "aih, ku noi sukulaiset ovat niin tyhmiä ku niin kiusallisia kyselevät". Ei ihmiset ole selvännäkijöitä eivätkä voi tietää onko joku aihe kenellekään arka.
Ja on kait muitakin tilaisuksia otta asia puheeks ku isot kokoukset, jos ei, niin se vaan tarkoitta ettei oo kovin tärkeät ihmiset elämässä(koska ette selväsit ole tekemisissä juurikaan) joten miks ylipäätään välittää heidän mielipiteistä...?

Juu, sitä ei-välittämistähän tässä on melkoinen osa elämässä yritetty. Nuo kysymykset vain sattuvat osumaan niin kovin henkilökohtaiseen ja arkaankin paikaan. Ei lainkaan ihme, että oma tunnelma sellaisista pilaantuu. Välittäminen ja ei-välittäminen eivät ole noin vain päälle tai pois kytkettävissä.

Tuo "iniseminen" on perin suomalainen tapa. Ei saada auki suuta silloin kuin pitäisi tai voisi. Tapahtuman jälkeen onnistuu helpostikin. Miksi sitten näin. Minun epäilyni kohdistuu kasvojen menettämiseen julkisesti. Jospa kysynkin jotenkin väärin ja minulle vaikka nauretaan. Sitten on vielä taloudellisuus. Kaikille luupäille ei edes kannata yrittää vääntää rautalankaa. Jotenkin paha mieli pitää voida kuitenkin purkaa. Suvussani on tapana, että tilaisuuden jälkeen ehkä jo kotimatkalla, mutta viimeistään kotona ruoditaan läpi sukujuhliin osallistumiset tyyliin: "on niiden kakara muuten aivan hirveä ja huonosti kasvatettu. Meni ottamaan kahvipöydästä piparkakkuja ennen kuin hääpari". Supermokaksi luokitellusta käydään useita puhelinkeskusteluja. ;-)

Hei JuhaniV, sinähän sait suusi auki! Kerroit rekisteröineesi parisuhteesi. Mitä muuta olisi pitänyt tehdä?

Eikä sille tosiaan voi mitään, että jotkut asiat satuttavat. Ja miksei pahaa mieltään voisi purkaa juuri tällaisella foorumilla? Itsekin ahdistun tilanteissa, joissa minua pidetään kummajaisena, jonka kanssa ei voi harrastaa normaalia inhimillistä kommunikaatioita kysymyksineen, vastakysymyksineen ja kuulumisineen. Ihan hitosti minua satuttaa välien poikki meneminen läheisten kanssa ja perinnöttömäksi tekeminen lesbouden takia. Mutta mitä sille voi? Eivät ihmiset ennakkoluuloilleen mitään voi, jos eivät halua edes yrittää. Onneksi voi edes vähän jossain inistä, kun tuulimyllyjä vastaan ei jaksa loputtomasti taistella.

Surusilmä, eivät vanhempasi voi sinua perinnöttömäksi tehdä - eivät ainakaan lesbouden takia. Sellainen on laki.

Eivät kai, mutta toinen yrittää. Ei siinä se rahan tai omisuuden "menetys" satutakaan, vaan asenne. Pitäköön rahansa, jos ei voi muutenkaan lastaan hyväksyä.

Surusilmä kirjoitti: "...perinnöttömäksi tekeminen lesbouden takia.."

Ei oman käsitykseni mukaan onnistu kuin osittain. Nämä lakiasiat ovat sen verran hankalia ja muuttuvaisiakin, että parasta tarkistaa asia huolellisesti aiheeseen perehtyneeltä lakimieheltä.

Omakohtainen kokemus vuosien takaa.
Mieheni suku ja erityisesti äiti yrittivät rikkoa parisuhteemme monella eri keinolla. Nuo yritykset epäonnistuivat ja rankat tapahtumat todellisuudessa lujittivat liittoamme. Viimeisenä keinona äiti oli kirjauttanut testamenttiinsa sen aikaisten lakipykälien mukaan jotenkin niin, että mieheni oli loukannut häntä syvästi elämällä haureellisessa suhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa ja tekevänsä mieheni täysin perinnöttömäksi. Suoraan sen aikaisesta lakikirjasta kopioituna. En muista onko tuo kohta vielä laissa.

Suku päätti ottaa koko perinnön jättämättä miehelleni mitään. Testamentti riitautettiin. Oikeudenkäynnin päätöksenä oli, että koska äiti ei ollut todistettavasti elinaikanaan päätöstään muuttanut, miehelläni on vain oikeus perinnön lakiosaan, eli puoleen. "Haureellisuus" ei siis tuossa tapauksessa toiminut. Toinen puoli meni sisaruksille. Se oli vakava isku sisaruksille. Meihin kohdistuneen kaiken ikävän jälkeen suku vaati miestäni vielä osallistumaan täysmääräisesti hautakiven ostamiseen. Siihen ei rahaa enää annettu.

Testamenttausvapauden nimissä on erittäin vaikea saada rintaperillisen lakiosaoikeus mitätöityä. Kuinka todistaa, että perillinen on syvästi loukannut perittävää tai tämän läheistä henkilöä? Ja miten määritellään siveetön elämä? Taitaa olla harvassa ne tapaukset, joissa perinnöttömäksi tekeminen on mennyt läpi.

Perintökaari 15:4

Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää.

Perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Peruste on sen toteennäytettävä, joka vetoaa tähän määräykseen.

Ihan maallikkona olen ymmärtänyt, että perinnöttömäksi tekeminen vaatii erittäin raskaat perusteet. Lähinnä kai tulee kyseeseen henkirikos, eli esim, jos surmaa vanhempansa, silloin jää perintö saamatta. Homouden takia ei nyt kenenkään perintöä kukaan vie. Tämä nyt tietysti koskee vain lakiosaa, eli testamentilla voi muuten ohjata omaisuuttaan miten haluaa haudan takaa.

Luulen, että suunnitteilla on jättää minulle kuuluva perinnön lakiosa suoraan lapsenlapsille, hypätä siis yhden sukupolven yli. Se, mitä ei lain mukaan tarvitse maksaa, menee jo nykyisen testamentin mukaan johonkin "yleishyödylliseen".

Luulen, että tekeillä olevan testamentin mukaan minun oletetaan luopuvan vapaaehtoisesti oikeudestani perintöön lasteni hyväksi. Tässä on jutun juju: jos vaadin perintöäni, varastan lapsiltani. Eli siis tietenkin luovun. En tiedä, tuleeko testamenttiin mitään lesboudestani, mutta kyseinen vanhempi on muuten tehnyt selväksi, ettei aio millään lailla rahoittaa luonnotonta elämäntapaani. Sinänsä ihan jees, että lakiosani menee lapsilleni, mutta asenne satuttaa.