Toinen tarina kaapista ulostulemisesta:)

Eli, sain eilen kerrottua vanhemmilleni että olen homo (Olen miespuolinen) Kaapista olen yrittänyt tulla ennenkin, mutta en ole ollut tarpeeksi rohkea. Nyt vihdoin uskalsin, kun tulin siihen tulokseen ettei salailusta ole kuin haittaa. Vanhempieni reaktio oli yllättävän positiivinen. Isäkin sanoi että olen heille edelleen se sama rakas poika. Olen äärimmäisen onnellinen vanhempieni suhtautumisesta. Olivat kuulemma aavistaneet asian jo kauan sitten, mikä varmasti helpotti ulostulotilannettani.... Äiti kyllä vaikuttaa ainakin vähän erilaiselta minua kohtaan tällä hetkellä, mutta haluan uskoa että se menee ohi. Kyllähän tällaisen tiedon sulattaminen vie aikansa kullakin. Seuraavaksi aion kertoa asiasta sisarilleni..... Tähän asti on ainakin ollut äärimmäisen helpottunut olo. Toivottavasti kaikki menee hyvin jatkossakin =)

iloisin terveisin,
One88

Rekisteröin äsken nimimerkkini.

Ulostulokertomuksesi muistuttaa todella paljon omaani. Isäni otti asian yllättävän rennosti, samoin veljeni. Mutta äitini oli melko järkyttynyt. Ei hän mua mitenkään pistänyt matalaksi tms, oli vaan huolissaan siitä, miten jaksaisin elää tällaisessa ennakkoluulojen täyttämässä maailmassa. Tietenkin vakuuttelin hänelle, ettei tämä juttu itselleni mikään uusi asia ole, olinhan elänyt homona täällä jo kauan ennen kaapistatuloakin. Ja oon saanut niin paljon tukea ja ymmärrystä myös parhailta kavereilta, jotka tietää mun suuntautumisesta, eli en voi valittaa omaa tilannettani siltäkään osin.
Pari vuotta sitten en ajatellutkaan kertovani itsestäni kenellekään, mutta nyt tuntuu, että turhaan sitäkin panttasin. Ymmärrän kyllä, että jotkut vanhemmat eivät ensin voi sulattaa tuollaista asiaa, mutta uskoisin silti, että aikanaan sekin asenne muuttuu, vaikka alussa olisikin räjähdysaltista aikaa.
Itse halusin kertoa lähisuvulle ja ystäville sen takia, että voisin vihdoinkin alkaa elää elämääni niin, ettei taustalla olisi asioiden salailua tms, vaan voisin jatkossa esim itsekin osallistua kaikkeen jonkun kanssa (huh, mietin jo poikakaverin löytämistä..;)), enkä aina olisi se yksinäinen outolintu.

on se hieman muuttunut, kun me tehtiin se kertominen joskus 24-25- vuotiaana. Tai osa teki. En muista kuin harvoja 18-vuotiaita, jotka silloin uskalsivat kertoa, mutta he asuivatkin poissa kotoa.

Hieno homma! :)

Minä itse kerroin perheelleni ja ystävilleni näin "aikaisin" ihan vaan siksi että ajattelin ja ajattelen edelleen että se helpottaa kaikkien elämää. Ei tarvitse vastailla kysymyksiin "naisasioista" eikä tarvitse esittää olevansa jotain mitä ei ole välttyäkseen epäilyiltä. Voi olla sitä mitä on. Myös mahdollisen parisuhteen muodostaminen onnistuu näin paljon helpommin.

Onnea vaan sinulle siis ja toivottavasti jatkossakin kaikki menee hyvin!

@Vermillion
Olen kanssasis täysin samaa mieltä. Mitä aikasemmin tulee kaapista ulos, sitä parempi... ps. itse asun vielä kotona, mikä ei ole ongelma.

Niin ja hyviä jatkoja myös sulle:)

Lukekaa mun blogista mitä mä ajattelen teistä nuoret.

Kiitos.

Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Haukuttiin läskiksi, homoksi ja useaksi muuksi, käytettiin fyysistä väkivaltaa, syrjittiin, jätettiin ulkopuolelle leikeistä etc. Olin joka ikinen kerta viimeinen joka valittiin joukkueisiin liikuntatunnilla. Minulla ei juuri ollut kavereita, suurimman osan peruskoulua vain yksi. Illat vietin kotona. Syrjäydyin ja sulkeuduin itseeni.

Sitten minulle riitti.

Päätin etten suostu enää vaan ottamaan kaikkea mitä minulle annetaan. Kieltäydyin olemasta uhri. Tajusin että minua kiusataan tasan niin kauan kun annan sen tapahtua. Vähän aikaa oli hankalaa, tuli tappeluita etc. mutta sitten kiusaaminen loppui. Kiusaajat eivät saaneet sitä tyydytystä että olisin murtunut. Nykyään minulla ei ole mitään ongelmaa puolustaa itseäni. Jos minä en vittuile muille, ei heilläkään ole oikeutta vittuilla minulle. Ja jos he näin tekevät, minulla on oikeus olla jättämättä asiaa siihen. Minä voin varsin hyvin tehdä numeron.

Tämä on suurin syy sille että uskalsin "tulla ulos kaapista". Uskon että minulla on oikeus olla sitä mitä olen pelkäämättä. Olen valmis puolustamaan tätä oikeutta. Jos ihmisillä on suuntautumiseni kanssa ongelma, se on heidän ongelmansa niin kauan kun he eivät tee siitä myös minun ongelmaani. Ja jos minua syrjitään sen perusteella minähän nostan helvetillisen metelin.

------------------------------------------------------------------------------

Minä kuitenkin ymmärrän että kaikille eivät asiat ole näin. Kaikki eivät pysty kiusaamista lopettamaan, ja sinun osaltasi ilmeisesti on näin koska sinua on niin kauan kiusattu. Ymmärrän että kiusaaminen jättää jälkensä. Toivon kuitenkin että et alistu.

Kaikkea hyvää sinulle.

Mukavaa lukea miten eri ihmiset ovat tulleet kaapista ulos ja saanet vielä lähimmäistensä hyväksynnän sille. Itsekin kerroin lähes vuosi sitten omalle äidilleni homoudestani ja olin tosi onnellinen kun hän otti asian hyvin vastaan. Sillä hetkellä tuntui aivan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun sain kertoa siitä jollekin. Kerroin tämän jälkeen saman asian myös siskolleni ja parhaalle ystävälleni, jotka ovat myös tukeneet minua. Paras ystäväni jopa tokaisi tienneensä sen jo aikoja sitten ja nykyään hän sitten vitsaileekin sitten koko ajan kustannuksellani, mikä ei haittaa sillä piikittelen samalla mitalla takaisin.

Se mitä Vermillion kirjoitti koulukiusaamisestaan muistutti hyvin paljon samaa mitä minäkin sain kokea koko peruskoulun. Itse en pystynyt oikein nousemaan kiusaajiani vastaan koska sairastin lähes koko peruskoulun hyvin vakavaa depressiota, joka oli saanut alkunsa isäni kuolemasta ja koulukiusaaminen vain pahensi tilannetta entisestään. Onneksi perheeni ja ystävät auttoivat minua pysymään pinnalla, ja nykyään olenkin sitten jo melkein toipunut kouluaikojeni kivuista. Ainoat jäljet mitä koulukiusaaminen jätti minuun on se etten oikein uskalla lähestyä muita ihmisiä, joka todella harmittaa minua, koska tekisi mieli löytää viimein se oma rakas jonka kanssa sitten viettää aikaa. Mutta kai sitä sitten joskus löytää tarpeeksi rohkeutta tehdä jokin aloite.

Myös minulla taustalla isän kuolema, jonka ansiosta kävin jo ennen ala-astetta terapiassa. Koulukiusauksen ansiosta tämä piti aloittaa ala asteen viidennellä uudestaan.

Ja samanlaiset jäljet olen saanut, edelleenkin aloitteen tekeminen on vaikeaa. (-> Blogi) Kuitenkaan mikään ei tapahdu itsestään, ja jos haluaa tulevaisuudessa olla onnellinen, myös itseään täytyy kehittää. :/

Kiusaaminen koulussa on vakavampi asia, mitä ajatellaan. Sen seurauksena voi olla yliväsymistä. Minä nukuin aina monta tuntia koulupäivän jälkeen, koska olin lopen uupunut. Se tulkittaisiin nykyisin nuorten depressioksi, joka hoitamattona aiheuttaa, että tulee alisuorittaja. Myös syrjäytyminen on mahdollista. Ihmissuhteet kapenevat, jopa estyvät. Sosiaalisuus vähenee. Joka tapauksessa traumatisoivaa. Sama asia tapahtuu työpaikalla, jos ei ole työrauhaa. Työpäivistä tulee raskaita. Sitäpaitsi kiusaajat ovat epärehellisiä ja he valehtelevat. Kieltävät kaiken tapahtuneen. Sitä on vaikea todistaa, koska on sana sanaa vastaan.

*halaus* jotenkin voimavarojen haaskausta, että joutuu elämässä stressaamaan lähimpien ihmisten suhtautumista. Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia kaikille tunteidensa ja kiusaamisen kanssa painiskeleville! Parempi tulevaisuus voi olla ihan nurkan takana.

Enter kirjoitti: "Lukekaa mun blogista mitä mä ajattelen teistä nuoret."

mistäs sen sun blogin löytää?

Minä katkaisin suhteeni omiin vanhempiini lopulta. Minä en jaksa ihmisiä lähelläni, jotka ovat foobisia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. He ovat saaneet mahdollisuuden muuttua ja osoittaneet sen, etteivät he muutu. Ryytykööt sitten siihen.

Ainoa mitä ne halusivat olivat normaalin perheen kulissi, jota pidettiin yllä nälvimällä ja vittuilemalla sen mustalle lampaalle, minulle, sillä odotteella että minä olisin nöyränä kunnes saisin perinnön niiltä Ahneen Sukupolven sioilta, mitä vanhempani ovat.

Onneksi olen niin montaa pillua nuollut, että tiedän että sairaassa fundamentalistiperheessäkin on enemmän lähimmäisenrakkautta kuin omassa suvussani.

Paskasuku "R" us.
Minä kysyin kerran eräältä juutalaiselta mieheltä, miksi on niin paljon juutalaisia älykköjä. Jokainen juutalainen johon olen eläissäni törmännyt on ollut älykäs. Hän sanoi, että juutalaisille lapsi on erityinen ja lapseen kiinnitetään myönteistä huomiota ja kasvatus on rohkaisevaa.
Minun kasvatukseni on käänteistä juutalaisuutta. Lasta vähätellään, nujerretaan, luovuus tukahdutetaan. Ei auta vaikka olisi geenit kuin Einsteinillä.

Minä en tee lapsia eikä siskoni myöskään ole tehnyt. Terve trendi jatkuu tiettävästi serkuissa. Jos hyvin käy, sukuni näkyy pian lähinnä hautakivessä, kunnes sekin potkaistaan nurin.

Onko vanhempasi vielakin niin pukkipaisia?

Loppuun asti. Minä olen itse asiassa ruvennut pelkäämään etten saa hautakiveeni edes oikeaa ja virallista nimeäni, vaan heidän valitsemansa jos suinkin he saavat päättää, asia mikä tyrmistyttää lähinnä niitä jotka käyvät Brandon Teenan haudalla.
http://www.findagrave.com/cgi-bin/fg.cgi?page=gr&GRid=11925