Toissapäiväinen Tageszeitungin tarina on sateenkaariperheestä.
Sijaislapsia lesbo- ja homovanhemmille
Emmi oli 19 kuukauden ikäinen ja Sina yli kaksivuotias, kun he saivat normaalin perheen. Entinen biologinen perhe oli alkoholin, tablettien ja heroinin käyttäjiä. Uudella perheellä on harrastuksia, ystäviä, ja ammatit. Ja he haluavat mennä naimisiin. Lasten takia he jo muuttivat Hampurin Altonan kaupunginosasta kaupupngin reuna-alueille, ja joskus he haluavat myös oman talon. Toivelistalla on vielä yksi sisarus ja koira.
Kaksi naista, Verena Klein ja Andrea Vedder ovat uudet vanhemmat. Verena loukkantui pahasti auto-onnettomuudessa kaksitoista vuotta sitten ja hän istuu nyt pyörätuolissa. Hän on lasten kanssa päivittäin leikkitarhassa ja koska aikaa on, hänet on valittu leikkitarhan vanhempain edustajaksi.
Lapset kutsuvat Elenaa Mamaksi ja Andreaa Mimiksi. Verena (42 v.) on aina halunnut lapsia, mutta ei itse synnyttämiä. Jos hän ei olisi loukkaantunut, lapset olisivat jo paljon vanhempia. Mutta adoptio ei tullut kyseeseen, koska adoptiolapsia on niin vähän, etttei heitä riitä heteropareillekaan.
He eivät myöskään halunneet ”ostaa” lasta ulkomailta, riistää tätä omasta kulttuuripiiristään. Niinpä he päätyivät sijoituslapsiin (mikä on oikea suomenkielinen sana???). Oikeat vanhemmat eivät pystyneet lapsia hoitamaan, ei ruokkimaan, ei pitämään siisteinä. Lapset ovat kärsineet pahoja traumoja. Toinen tarvitsee vielä vaippoja, toinen herää öisin itkemään. Mutta uusille vanhemmille on tärkeää vain se, että lapsia ei palauteta jonkin ajan kuluttua takaisin. Oikeus on päättänyt jatkuvasta hoitopaikasta.
Molemmat naiset ovat sosiaalityöntekijöitä ja tietävät hyvin moniongelmaiset perheet. Lesbovanhempina heillä ei ole ollut ongelmia. Vanhempainkokouksessa he kertoivat asian. Sukulaiset ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Verena on muuten pyörätuolikoripallon koripallon Euroopan mestari.
Mutta Andrea muistuttaa, että kaikki eivät aina ole myötämielisiä. Lapsista vanhempi kertoi, että leikkikoulussa yksi poika oli sanonut hänelle, etttei ne ole sinun oikeita vanhempia. Siis: pojan kotona on asiaa puitu. Lapset yrittävät aina ilkeillä toisilleen. Verena ja Andrea sanovat, että lapsia pitää vain rohkaista pitämään puoliaan. Heille muistutetaan jatkuvasti, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. He vanhempina eivät vaikene asioista. Pyörätuoliakaan ei voi vaieta. Annetaan ihmisten nähdä. Ovimattona on sateenkaarimatto. Autossa on satenkaaritarra: We are the family.
Sina on jo kuusivuotias ja Emmi 4 ½ v. He eivät vielä ymmärrä kunnolla näitä asioita. He tietävät, että useimmilla lapsilla on kotona isä ja äiti. Nyt he ovat päiväkodissa nähneet, että jollain lapsella onkin kaksi isää.
Lapsia ei kiinnosta heidän entiset vanhempansa. Arjen asiat ovat tärkeämpiä: milloin on taas päivälliseksi pannukakkua, yms. Kerran toinen lapsista kysyi: Missä minä elin ennen kuin tulin perheeseen. Uusi äiti on kertonut, että monet vauvat vaihtavat paikkaa.
Lastenhuoneessa on valokuvia myös entisestä perheestä. Sina tietää, että hän ”oli tuon henkilön vatsassa. Hän on nyt sairas”.Lasten biologiset äidit ovat Marianne ja Ulla. He käyvät joskus tapaamassa lapsia, lastensuojeluviranomaisten valvonnassa. Isät lähettävät josukus synttärilahjoja jos muistavat. Lapsille tärkeintä on nykyinen perhe. Biologisista isistään, Manuelista ja Matthiaksesta he eivät juuri ole kiinnostuneita.
Emmin ja Sinan lapsuus ei kuitenkaan ole vailla ”miesmalleja”. Verena sanoo, että lapset näkevät enemmän miehiä, kuin normaaliperheen lapset, joilla isä on päivät töissä. On fysioterapeuttisetä ja on ystäviä ja on Peter, jonka kanssa lapset käyvät metsässä kävelemässä harvasepäivä.
Äidit pukeutuvat yleensä farkkuihin ja pulovereihin, mutta lapsille hankitaan kaikenlaisia kauniita vaatteita, jopa vaaleanpunaisia ruusukuvioita, joille he olisivat aikaisemmin osoittaneet keskisormeaan.
http://www.taz.de/pt/2006/10/26/a0148.1/text
Sijaislapsia lesbo- ja homovanhemmille
Emmi oli 19 kuukauden ikäinen ja Sina yli kaksivuotias, kun he saivat normaalin perheen. Entinen biologinen perhe oli alkoholin, tablettien ja heroinin käyttäjiä. Uudella perheellä on harrastuksia, ystäviä, ja ammatit. Ja he haluavat mennä naimisiin. Lasten takia he jo muuttivat Hampurin Altonan kaupunginosasta kaupupngin reuna-alueille, ja joskus he haluavat myös oman talon. Toivelistalla on vielä yksi sisarus ja koira.
Kaksi naista, Verena Klein ja Andrea Vedder ovat uudet vanhemmat. Verena loukkantui pahasti auto-onnettomuudessa kaksitoista vuotta sitten ja hän istuu nyt pyörätuolissa. Hän on lasten kanssa päivittäin leikkitarhassa ja koska aikaa on, hänet on valittu leikkitarhan vanhempain edustajaksi.
Lapset kutsuvat Elenaa Mamaksi ja Andreaa Mimiksi. Verena (42 v.) on aina halunnut lapsia, mutta ei itse synnyttämiä. Jos hän ei olisi loukkaantunut, lapset olisivat jo paljon vanhempia. Mutta adoptio ei tullut kyseeseen, koska adoptiolapsia on niin vähän, etttei heitä riitä heteropareillekaan.
He eivät myöskään halunneet ”ostaa” lasta ulkomailta, riistää tätä omasta kulttuuripiiristään. Niinpä he päätyivät sijoituslapsiin (mikä on oikea suomenkielinen sana???). Oikeat vanhemmat eivät pystyneet lapsia hoitamaan, ei ruokkimaan, ei pitämään siisteinä. Lapset ovat kärsineet pahoja traumoja. Toinen tarvitsee vielä vaippoja, toinen herää öisin itkemään. Mutta uusille vanhemmille on tärkeää vain se, että lapsia ei palauteta jonkin ajan kuluttua takaisin. Oikeus on päättänyt jatkuvasta hoitopaikasta.
Molemmat naiset ovat sosiaalityöntekijöitä ja tietävät hyvin moniongelmaiset perheet. Lesbovanhempina heillä ei ole ollut ongelmia. Vanhempainkokouksessa he kertoivat asian. Sukulaiset ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Verena on muuten pyörätuolikoripallon koripallon Euroopan mestari.
Mutta Andrea muistuttaa, että kaikki eivät aina ole myötämielisiä. Lapsista vanhempi kertoi, että leikkikoulussa yksi poika oli sanonut hänelle, etttei ne ole sinun oikeita vanhempia. Siis: pojan kotona on asiaa puitu. Lapset yrittävät aina ilkeillä toisilleen. Verena ja Andrea sanovat, että lapsia pitää vain rohkaista pitämään puoliaan. Heille muistutetaan jatkuvasti, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. He vanhempina eivät vaikene asioista. Pyörätuoliakaan ei voi vaieta. Annetaan ihmisten nähdä. Ovimattona on sateenkaarimatto. Autossa on satenkaaritarra: We are the family.
Sina on jo kuusivuotias ja Emmi 4 ½ v. He eivät vielä ymmärrä kunnolla näitä asioita. He tietävät, että useimmilla lapsilla on kotona isä ja äiti. Nyt he ovat päiväkodissa nähneet, että jollain lapsella onkin kaksi isää.
Lapsia ei kiinnosta heidän entiset vanhempansa. Arjen asiat ovat tärkeämpiä: milloin on taas päivälliseksi pannukakkua, yms. Kerran toinen lapsista kysyi: Missä minä elin ennen kuin tulin perheeseen. Uusi äiti on kertonut, että monet vauvat vaihtavat paikkaa.
Lastenhuoneessa on valokuvia myös entisestä perheestä. Sina tietää, että hän ”oli tuon henkilön vatsassa. Hän on nyt sairas”.Lasten biologiset äidit ovat Marianne ja Ulla. He käyvät joskus tapaamassa lapsia, lastensuojeluviranomaisten valvonnassa. Isät lähettävät josukus synttärilahjoja jos muistavat. Lapsille tärkeintä on nykyinen perhe. Biologisista isistään, Manuelista ja Matthiaksesta he eivät juuri ole kiinnostuneita.
Emmin ja Sinan lapsuus ei kuitenkaan ole vailla ”miesmalleja”. Verena sanoo, että lapset näkevät enemmän miehiä, kuin normaaliperheen lapset, joilla isä on päivät töissä. On fysioterapeuttisetä ja on ystäviä ja on Peter, jonka kanssa lapset käyvät metsässä kävelemässä harvasepäivä.
Äidit pukeutuvat yleensä farkkuihin ja pulovereihin, mutta lapsille hankitaan kaikenlaisia kauniita vaatteita, jopa vaaleanpunaisia ruusukuvioita, joille he olisivat aikaisemmin osoittaneet keskisormeaan.
http://www.taz.de/pt/2006/10/26/a0148.1/text