Miten asiasta voisin kertoa mutsille ja sisarruksilleni, että olen lesbo?
Miten asiasta voisi kertoa mutsille..!
En taida olla oikea henkilö vastaamaan, koska en itsekään ole vielä kertonut vanhemmille. Mutta katsopa kuitenkin aloittamaani ketjua "Miten kertoa vanhemmille" (http://lepakkolaakso.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=20&thrdid=1961), varmasti sinäkin voit saada sieltä osviittaa. Suosittelen myös Malla Parkkisen kirjaa Ulos kaapista.
Ehkei asiaa tarvitsekaan sanoa suoraan. Vanhempasi saattavat jo tietää tai arvata, jos poikaystävää ei ole ollut ja käynyt näytillä. Voiko vanhemmat tosiaan olla niin sokeita, että erikseen pitäisi kertoa? Kyllä ne viimeistään siinä vaiheessa tajuaa, kun näkevät sinut yhdessä ystäväsi kanssa :)
Kiitos kirja vinkistä. Sain lainattua sen kirjan kirjastosta joka on muuten hyvää luettavaa..
Itsekin olen miettinyt tätä samaa asiaa... *huokaus*
Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa vähän yli vuoden ja olemme etsimässä yhteistä asuntoa.
Vanhempani tietävät aikeistamme muuttaa yhteen ja ovat tavanneet rakkaani. He pitävät häntä kuitenkin "ystävänäni" enkä ole maininnut suhteemme laatua sanallakaan. Äitini aina lähettelee puhelimessa terveisiä kullalleni ja on utelias ja kyselee hänestä, esim. miten hänen opiskelut sujuu yms... Kuulostaisi siltä että äitini olisikin jo arvannut totuuden. MUTTA äitini tuntien en usko hänen tietävän meistä, sillä äiti on kuitenkin perushetero, naivi ja näkee mitä haluaa nähdä (hetero-oletuksen). En haluaisi kuitenkaan vääntää rautalangasta ja kertoa suoraan: "Olen lesbo". Haluaisin, että asiasta olisi sellainen "hiljainen tieto" eikä minun tarvitsisi selitellä asiaa kenellekkään. Sillä jos äitini saisi tietää lesboudestani, niin ihan saletisti hän töksäyttäisi ja kyselisi suoraan meidän välisestä suhteesta. Toivon, että asia valkenisi hänelle pikkuhiljaa eikä sitä tarvitsisi erikseen puida.
Kaveri kirjoitti: "Ehkei asiaa tarvitsekaan sanoa suoraan. Vanhempasi saattavat jo tietää tai arvata, jos poikaystävää ei ole ollut ja käynyt näytillä. Voiko vanhemmat tosiaan olla niin sokeita, että erikseen pitäisi kertoa? Kyllä ne viimeistään siinä vaiheessa tajuaa, kun näkevät sinut yhdessä ystäväsi kanssa :)" <-- Toivoisin todella, että asia olisi näin...
Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa vähän yli vuoden ja olemme etsimässä yhteistä asuntoa.
Vanhempani tietävät aikeistamme muuttaa yhteen ja ovat tavanneet rakkaani. He pitävät häntä kuitenkin "ystävänäni" enkä ole maininnut suhteemme laatua sanallakaan. Äitini aina lähettelee puhelimessa terveisiä kullalleni ja on utelias ja kyselee hänestä, esim. miten hänen opiskelut sujuu yms... Kuulostaisi siltä että äitini olisikin jo arvannut totuuden. MUTTA äitini tuntien en usko hänen tietävän meistä, sillä äiti on kuitenkin perushetero, naivi ja näkee mitä haluaa nähdä (hetero-oletuksen). En haluaisi kuitenkaan vääntää rautalangasta ja kertoa suoraan: "Olen lesbo". Haluaisin, että asiasta olisi sellainen "hiljainen tieto" eikä minun tarvitsisi selitellä asiaa kenellekkään. Sillä jos äitini saisi tietää lesboudestani, niin ihan saletisti hän töksäyttäisi ja kyselisi suoraan meidän välisestä suhteesta. Toivon, että asia valkenisi hänelle pikkuhiljaa eikä sitä tarvitsisi erikseen puida.
Kaveri kirjoitti: "Ehkei asiaa tarvitsekaan sanoa suoraan. Vanhempasi saattavat jo tietää tai arvata, jos poikaystävää ei ole ollut ja käynyt näytillä. Voiko vanhemmat tosiaan olla niin sokeita, että erikseen pitäisi kertoa? Kyllä ne viimeistään siinä vaiheessa tajuaa, kun näkevät sinut yhdessä ystäväsi kanssa :)" <-- Toivoisin todella, että asia olisi näin...
Voihan ne vanhemmat olla osittainn sokeita tai sitten he eivät halua nähdä sitä mikä heidän tytär on! Olen kyllä aina pystynyt puhumaan äidilleni kaikista asioista, mutta toi asia ei olekkaan niin helppo sanoa et oon lesbo. Jos kertoisin ton asia systerilleni niin hän vain alkaisi mäkättämään asiasta..
Mulla taas on helppo kertoa veljelle, kun se on itsekin aika sekalainen elämässään ja ihmissuhteissaan. Sillä on mahtava asenne - se ei selittele kenellekään mitään ja siispä kaikki mitä se tekee on kaikille ihan itsestäänselvää Lauria (nimi muutettu ; ) Se vetää pokkana kaiken ja perhe kattoo ensin että häh ja sitten tottuu sen meikkeihin ja pvc-vaatteisiin ja pitseihin ja buutseihin ja mihin ikinä. Se on kyllä mainio tyyppi <3 Olen sille ohimennen teininä puhunutkin ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta varsinaisesta) tyttöystävästäni tyttöystävänä ja on se nähnyt mut juhlissa suutelemassa tyttöä ja se ei mua oudoksuisi vaikka tekisin mitä.
Vanhemmat on taas hankalampi paikka. Toisaalta ne on 20 vuotta tolkuttaneet ettei sellasta asiaa olisikaan mitä kotona ei voisi kertoa ja mitä ikinä tapahtuukin, ne rakastaa mua aina. Silti pelottaa mitä ne tuumaisi. Ei ne hylkäisi tai inhoaisi, sen tiedän varmasti, mutta pelkään että ne tiedostamattaan etääntyisivät. Äiti, isäpuoli ja äitipuoli hoituis todennäköisesti suuremmitta ongelmitta. Tottakai ne ensin varmaan hämmästyisivät ja friikahtaisivat hetkellisesti, mutta lopulta tottuisivat ajatukseen.
Isä hirvittää eniten, kun siitä on vanhemmiten tullut sellainen äkänen, konservatiivinen, vihainen vanha ukko. Pari vuotta sitten se ruokapöydässä puhu niin rumasti naispareista ja niiden lapsihaaveista etten ole sitä vieläkään unohtanut enkä ikinä voi sitä unohtaa. Ei se ennen ollut tuollainen : ( Nuorempana ja ennen viimeisten kymmenen vuoden huolia se oli oikein hauska, vapaamielinen ja avarakatseinen mies. Nyt katselen kuinka sen on päivä päivältä vaikeampi hyväksyä maailmaa sellaisena kuin se nyt on. Itkettää katsoa kun näen ettei se ole onnellinen ja se kuristuu päivä päivältä ahdistuneemmaksi. Siispä se on päättänyt että ennen kaikki oli paremmin, nykymaailma on paha paikka ja siten uudet tuulet on pahasta. Tässä ilmapiirissä ei paljon huvita sille kertoa että by the way, oma tyttäres on lesbo - totu siihen!
Vanhemmat on taas hankalampi paikka. Toisaalta ne on 20 vuotta tolkuttaneet ettei sellasta asiaa olisikaan mitä kotona ei voisi kertoa ja mitä ikinä tapahtuukin, ne rakastaa mua aina. Silti pelottaa mitä ne tuumaisi. Ei ne hylkäisi tai inhoaisi, sen tiedän varmasti, mutta pelkään että ne tiedostamattaan etääntyisivät. Äiti, isäpuoli ja äitipuoli hoituis todennäköisesti suuremmitta ongelmitta. Tottakai ne ensin varmaan hämmästyisivät ja friikahtaisivat hetkellisesti, mutta lopulta tottuisivat ajatukseen.
Isä hirvittää eniten, kun siitä on vanhemmiten tullut sellainen äkänen, konservatiivinen, vihainen vanha ukko. Pari vuotta sitten se ruokapöydässä puhu niin rumasti naispareista ja niiden lapsihaaveista etten ole sitä vieläkään unohtanut enkä ikinä voi sitä unohtaa. Ei se ennen ollut tuollainen : ( Nuorempana ja ennen viimeisten kymmenen vuoden huolia se oli oikein hauska, vapaamielinen ja avarakatseinen mies. Nyt katselen kuinka sen on päivä päivältä vaikeampi hyväksyä maailmaa sellaisena kuin se nyt on. Itkettää katsoa kun näen ettei se ole onnellinen ja se kuristuu päivä päivältä ahdistuneemmaksi. Siispä se on päättänyt että ennen kaikki oli paremmin, nykymaailma on paha paikka ja siten uudet tuulet on pahasta. Tässä ilmapiirissä ei paljon huvita sille kertoa että by the way, oma tyttäres on lesbo - totu siihen!
Mulla on mutsi, isoveli ja isosisko.. Isä kuoli vähän yli vuos sitten. Kyllä mä uskoisin et mutsi vois kuitenkin vähän aikaa olla mulle hiljaa jos kertoisin et mulla on nainen tyttöystävänä.. Veljenikin vois hyväksyä asian mut sitten taas siskoni ei hyväksyiskään sitä.. Mut en vain oikein tiedä miten kertoisin sen asian heille etten loukkaa ketään sillä et oon lesbo..
Vihje vihjeeltä kohti totuutta mennään : ) Olin äidin ja isäpuoleni luona vklopun ja kun tuli puhe parisuhdekuvioista äipän kanssa muotoilin sanottavani "Seuraavan kerran kun otan itselleni ukon tai akan, kysyn ensin...". Enpä tiedä tiedostiko se edes noin pientä vihjettä, mutta jos tarpeeksi vihjailee ja varoittelee että on mahdollista että joskus tuon näytille kumppanin joka ei ole mies, ehkä se pehmentää joskus tulevaisuudessa emon eteen tulevaa shokkia. Ehkä yritän pikkuhiljaa ulostautua kaapistani omalle luonteelleni sopivalla tavalla - pikkuhiljaa ja pilke silmäkulmassa. Luulen että hidas huumorilla höystetty rautalangan vääntö järkyttää perhettäni vähemmän kuin teatraalinen minä tulen kaapista ulos rytinällä ja nyt heti tällä sekunnilla -show.
Jokainen meistä tuntee itse parhaiten oman perheensä ja tietää miten heidän kanssaan on parasta toimia, eikö?
Jokainen meistä tuntee itse parhaiten oman perheensä ja tietää miten heidän kanssaan on parasta toimia, eikö?
Niinhän se et kaikki tuntee parhaiten oman perheensä.. Ajattelen vain kuitenkin sitä mitä systerini sanoo mulle jos kerron et oon lesbo.. Ei veljelle ole niin vaikea edes kertoa et oon lesbo..
Try to sit them down togehter at the table and calmly explain them your feelings and situation! Tell them that you are still there daughter and sister, and if they really love you they should except you as you are ! If they don't then screw them !
Toi kaapista ulos kirja oli tosi hyvää luettavaa.. kannattaa tosiaan lukea kirja huolellisesti ja ajan kanssa.. Niin mäkin tein.. Tulihan mulle sen kirjan lukemisen jälkeen jotain kysymyksiä mieleeni joita en enää kyllä muista mitä ne ovat.
Jeps, mullakin on ko. kirja tällä hetkellä luettavana ties kuinka monetta kertaa :)
... ja henk.koht. ongelmana on se, miten kertoa homoudestaan äidille tai vanhemmille ylipäätään. Homouteni olen tajunnut ajat sitten ja ollut sen kanssa sujut jo hyvän aikaa, mutta oikeastaan vasta viimeiset neljä vuotta olen miettinyt, miten kertoa tästä vanhemmille. Periaatteessa kertominen ei olisi mitenkään akuuttia: en seurustele ja välimatkaa vanhempiin on riittävästi (n. 600 km), mutta en jaksa enää satuilla tai peitellä mitään - haluan, että voin olla vanhempien edessä avoimesti sitä mitä olen.
Välit meillä äidin kanssa ovat sinänsä ok ja epäilen, että hän tietääkin asiasta, vaikka emme ole tästä koskaan keskustelleet yhtä pikku poikkeusta lukuunottamatta. Isä onkin sitten hankalampi tapaus, ja sen kanssa on ollut muutenkin ongelmia. Hieman isä on kuitenkin pehmennyt vuosien mittaan, mutta silti on tosi vaikeeta ennakoida miten se asiaan reagoi...
... ja henk.koht. ongelmana on se, miten kertoa homoudestaan äidille tai vanhemmille ylipäätään. Homouteni olen tajunnut ajat sitten ja ollut sen kanssa sujut jo hyvän aikaa, mutta oikeastaan vasta viimeiset neljä vuotta olen miettinyt, miten kertoa tästä vanhemmille. Periaatteessa kertominen ei olisi mitenkään akuuttia: en seurustele ja välimatkaa vanhempiin on riittävästi (n. 600 km), mutta en jaksa enää satuilla tai peitellä mitään - haluan, että voin olla vanhempien edessä avoimesti sitä mitä olen.
Välit meillä äidin kanssa ovat sinänsä ok ja epäilen, että hän tietääkin asiasta, vaikka emme ole tästä koskaan keskustelleet yhtä pikku poikkeusta lukuunottamatta. Isä onkin sitten hankalampi tapaus, ja sen kanssa on ollut muutenkin ongelmia. Hieman isä on kuitenkin pehmennyt vuosien mittaan, mutta silti on tosi vaikeeta ennakoida miten se asiaan reagoi...
Mietin tässä ite just ulostautumista:) viime yönä kijotinki jo moni sivusen avautumiskirjeen porukoille,heh..:) mietin vaan, että haittaako se etten kerro päin naamaa.. Kovasti oon yrittäny, mutta en vaan saa sanoja suustani.
Oon (vasta) 18, enkä oo koskaan seurustellu tytön kaa. Mut sen tiedän kyllä kokemuksesta, että miehet ei vain oo mua varten. :) Mut riittääkö se, että musta Tuntuu (kovasti ja pahasti :D) että olen naisiin päin? Tyttöön aina silloin tällöin rakastuu ja monesti ihastuu, eikä sitä tunnetta todellakaan voi sekoittaa ystävyyteen:) Mut pitääkö mulla olla konkreettisia todisteita, lihaan saksien välis (rapu kun olen:D), ennenku saan tulla kaapista..:) Eihän mulla ois mitään kiirettä eikä ehkä mitään muuta syytä ku että itteä ahistaa ja kaikkea mahollista ku pitää esittää muuta ku miltä tuntuu..:( Tekis mieli aina juosta seinään päin tai kiljua kurkku suorana ku äiti alkaa udella tai jutella pojist, jonka hän tekee n. 7kertaa päivässä!:D En jaksa esittää yhtään enää kiinnostunutta. Mutta en vain saa sanottua sitä sille..
Jostain syystä tunnen kauheaa syyllisyyttä tästä. Tuntuu siltä että pettäisin nuo jotenkin. Meiän porukoilla on ollut tarpeeks koettelumksia ja pettymyksiä ja nyt musta tuntuu että pitääkö mun vielä tuoda niitä lisää? Ei musta ittestä tunnu mitenkään pettymykseltä, mut tiedän että lesbo-tytär ois niille varmasti juuri pettymys tai jotain vastaavaa. Homoseksuaalisuudesta on käyty monet monet kerrat kiivaita keskusteluja äipän kaa, kun hän pitää "niitä" kieroon kasvaneina ja luonnottomina. Miten mä saan tajuamaan että mä en oo kieroon kasvanu, enkä tunne oloani mitenkään vajaaksi tai sairaaks tai yhtään mitään mitä ne sanoo.
Murrosiässä masennuin pahasti syyllisyyden ja pettymyksen takia, monta vuotta on pelkkää sumua vaan, ku on ajatukset ollu nii mustia ja pimeitä. Viimeset 4vuotta oon kärsinyt syömishäiriöstä, ja yksi varma aiheutaja on tämä asia. Ajattelin, että pakkohan mun edes jotenkin tehä noi ylpeeks, ku sillon ajattelin olevani vähintäänkin täsyin arvoton ja ehkä mielenvikanenki tään takia. No porukat ei kyllä tiedä mun ongelmista mitään, oon tosiaan hyvä peittämään ajatukseni..:)
No oon ite pitkän ajan jälkeen hyväksyny itteni ja oon vihdoin ylpee itestäni. Tekis mieli kovasti puolustaa itteensä, ehkä just sen takia etten tahdo tuntea samanlaisia tunteita ku joskus aiaksemmi:) Vihdoin pidän itteäni just yhtä arvokkaana ku kaikki muukki, oon ihana, rakastettava, hyvä ihminen :D mutta en tahtos ketään loukata tällä asialla tahallensa..
Mä nyt vaan satun haluamaan rivitalon pätkän, koiran, kissoja, nätin puutarhan, lapsia ja Vaimon. :)
voi kauheus. tulipas vuodatus. anteeks:)
Oon (vasta) 18, enkä oo koskaan seurustellu tytön kaa. Mut sen tiedän kyllä kokemuksesta, että miehet ei vain oo mua varten. :) Mut riittääkö se, että musta Tuntuu (kovasti ja pahasti :D) että olen naisiin päin? Tyttöön aina silloin tällöin rakastuu ja monesti ihastuu, eikä sitä tunnetta todellakaan voi sekoittaa ystävyyteen:) Mut pitääkö mulla olla konkreettisia todisteita, lihaan saksien välis (rapu kun olen:D), ennenku saan tulla kaapista..:) Eihän mulla ois mitään kiirettä eikä ehkä mitään muuta syytä ku että itteä ahistaa ja kaikkea mahollista ku pitää esittää muuta ku miltä tuntuu..:( Tekis mieli aina juosta seinään päin tai kiljua kurkku suorana ku äiti alkaa udella tai jutella pojist, jonka hän tekee n. 7kertaa päivässä!:D En jaksa esittää yhtään enää kiinnostunutta. Mutta en vain saa sanottua sitä sille..
Jostain syystä tunnen kauheaa syyllisyyttä tästä. Tuntuu siltä että pettäisin nuo jotenkin. Meiän porukoilla on ollut tarpeeks koettelumksia ja pettymyksiä ja nyt musta tuntuu että pitääkö mun vielä tuoda niitä lisää? Ei musta ittestä tunnu mitenkään pettymykseltä, mut tiedän että lesbo-tytär ois niille varmasti juuri pettymys tai jotain vastaavaa. Homoseksuaalisuudesta on käyty monet monet kerrat kiivaita keskusteluja äipän kaa, kun hän pitää "niitä" kieroon kasvaneina ja luonnottomina. Miten mä saan tajuamaan että mä en oo kieroon kasvanu, enkä tunne oloani mitenkään vajaaksi tai sairaaks tai yhtään mitään mitä ne sanoo.
Murrosiässä masennuin pahasti syyllisyyden ja pettymyksen takia, monta vuotta on pelkkää sumua vaan, ku on ajatukset ollu nii mustia ja pimeitä. Viimeset 4vuotta oon kärsinyt syömishäiriöstä, ja yksi varma aiheutaja on tämä asia. Ajattelin, että pakkohan mun edes jotenkin tehä noi ylpeeks, ku sillon ajattelin olevani vähintäänkin täsyin arvoton ja ehkä mielenvikanenki tään takia. No porukat ei kyllä tiedä mun ongelmista mitään, oon tosiaan hyvä peittämään ajatukseni..:)
No oon ite pitkän ajan jälkeen hyväksyny itteni ja oon vihdoin ylpee itestäni. Tekis mieli kovasti puolustaa itteensä, ehkä just sen takia etten tahdo tuntea samanlaisia tunteita ku joskus aiaksemmi:) Vihdoin pidän itteäni just yhtä arvokkaana ku kaikki muukki, oon ihana, rakastettava, hyvä ihminen :D mutta en tahtos ketään loukata tällä asialla tahallensa..
Mä nyt vaan satun haluamaan rivitalon pätkän, koiran, kissoja, nätin puutarhan, lapsia ja Vaimon. :)
voi kauheus. tulipas vuodatus. anteeks:)
Ei tuosta mitään haittaakaan ole jos nyt vähän purkasit tunteitasi.. Onhan mullakin käynyt mielessä et jos kirjoittaisin porukoille kirjeen ja kuitenkin puhuisin sen heille.. Kirjeeni olisi vain mulle lunttilappu josta tarkistan aina välillä mitä pitää sanoa.. Mullakin olla tässä kaikkea mahdollista tapahtunuty kanssa.. Yx asia oli se et faijani kuoli vähän yli vuosi sitten ja jouduin miettiin elämääni aika teolla.. Faijani ei saanut tietää sitä et oon lesbo ja tykkään naisista enemmän kuin miestä..
Minä luulin - ja olin suorastaan varma - että mun vanhemmat tietää suuntautumisestani. Varsinkin isä aina kyseli että onko mulla tyttöystävä. Ja sitten kun oli, ja olisin halunnut tuoda kultani tapaamaan vanhempiani, ne sai ihan hirveän slaagin. En olisi ikinä uskonut mitä rakastavat vanhemmat voivat sanoa tyttärelleen - ja kun meillä on aina sanottu että kaiken voi kertoa, kaikesta pitää puhua! Välit meni aika huonoiksi. Mutta sitten annoin äidille lahjaksi sen Kaapista ulos -kirjan, ja se jotenkin helpotti tilannetta. Nykyisin välit on ihan ok, mutta vois ne paremmatkin olla.
Miten voin kertoa äidilleni, että olen rakastunut naiseen? Minä, naisellinen nainen joka on elänyt 10 heterosuhteessa olen rakastunut naiseen ja haluan erota miehestäni. Ero itsessään aiheuttaa valtavaa tuskaa äidilleni, saati että ilmoitan vielä suhteestani naiseen. Miten selvitä tilanteesta, jossa on kaksi jo itsessään suurta kriisin ainesta? Kertoako niistä erikseen (ensin erosta ja sitten naissuhteesta) vai avatako koko paketti kerralla ja toivoa äidiltä jaksamista ja ymmärtämistä? Muut perheenjäsenet tietävät jo asiasta, he ovat ottaneet sen hienosti ja antavat minulle tukensa. Miksi äidille, joka on maailman läheisin ihminen, on niin vaikea kertoa?
Mielenkiintoisia tarinoita. Itse en saanut kerrottua kenellekkään ennen kuin rakastuin ensimmäisen kerran. En edes itse ollut itseäni hyväksynyt. Sitten se jotenkin oli pakko tehdä. Aloitin parhaasta ystävästäni joka otti asian todella hyvin ja oli iloinen puolestani. Sitten kerroin toiselle sisikolle jonka kommentti oli hyvä "ai jaa onko se ...." eli se arvas että jotain oli meneillään. Sit oli vuorossa äiti, istuttiin keittiön poydän ääressä. Pelotti ihan jumalattomasti. mutta sitten ne sanat tuli vaan suusta" Mulla on tyttöystävä". Äiti meni aika hiljaiseksi kalpeni naamaltaan minä kerron kuka se oli ja missä tavattiin jne.. Äitin kommentti oli mielenkiintoinen "Minä tiedän että se ei tule kestämään". En jaksanut kuunella lähdin ajamaan tyttöystäväni luokse. Tiesin että toinen siskoni oli menossa kotiin viikonlopuksi soitin sille ja kerroin puhelimessa miten asiat oli. Viikonlopunaikana ne oli kertoneet myös isälle joka ei ollut moksiskaan oli vaan tuumannut että niin minä vähän arvalinkin. Äiti sittemmin hyväksyi asian. Aika pian muutettiin tyttöystäväni kanssa yhteen. Käytiin melkein viikottain kotona syömässä tai saunomassa jne.. Tyttö ystävästäni tuli kuin perheen jäsen. Se tuntui hienolta. Viisi vuotta kesti. Sitten tiet erkani tyttöystäväni kanssa. Onneksi ollaan edellen ystäviä ja hyvissä väleissä. Nyt äiti on ihana ei yritäkkään tarjotella minulle miehiä kun se tietää että en niistä välitä toisin kun täti joka ei ymmärrä että olen lesbo vaikka sille rauta langasta sen vääntäisi. Onneksi sitä ei tarvitse nähdä kuin harvoin. Pidän etäisyyttä jotten räjähdä sille päin näköä. Siinäpä minun tarina lyhykäisyydessään. Rohkeutta kaikille!!
Jokainen varmasti tuntee omat vanhempansa ja perheensä parhaiten ja tietää mikä on oikea tapa kertoa. Minulle kävi niin, etten alunperin ollut kertonut kellekkään perheessäni suuntauksestani.
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta sain noin viikko sitten veljeltäni yllättävän tekstarin, jossa hän ilmaisi tietävänsä suuntautumisestani ja neuvoi myös, että kertoisin asiasta äidillemme ennen kuin äiti saisi kuulla asian jostain muualta (veljeni oli arvannut asian ja hyväksyi sen täysin).
Tämä sai minut kuitenkin paineen valtaan. Minusta tuntui, että minulla on yhtäkkiä jokin pakottava "velvollisuus" kertoa heti paikalla äidilleni ennen kuin hän saisi tietää asian jostain muualta ja loukkaantuisi koska hänelle ei olisi aiemmin kerrottu. (Olen ehkä liian kiltti kun mietin tällaisia..) Tähän tilanteeseen vaikuttaa sekin, että olen juuri muuttamassa yhteen tyttöystäväni kanssa, jota olen tavallaan esitellyt perheelleni tulevana "kämppiksenäni" eli pelkkänä ystävänä.
Mietin ulostulo-asiaa kuumeisesti muutaman päivän ja sitten kerran kun minun oli tarkoitus tavata äitini, niin lähetin hänelle juuri ennen tapaamista tekstarin. (Kuulostaa siltä kuin perheemme kommunikoisi vain tekstareilla ;D no mutta enivei...) Kirjoitin tekstariin, että tietääkö äiti että olemme "ystäväni" kanssa enemmänkin kuin pelkkiä ystäviä ja äiti vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "arvanneensa" asian. Olin todella helpottunut ja hyvä etten itkenyt ja nauranut samaan aikaan kun junassa istuessani sain tuon vastauksen kännykkääni.
Kun sitten hetken päästä tapasin äidin kasvotusten, niin hän ei kuitenkaan ottanut asiaa lainkaan puheeksi, eikä sanallakaan ilmaissut mitenkään edes, että hyväksyikö asiaa vai ei. Olin tyrmistynyt. Mietin, että haluaako äiti jotenkin kieltää asian olemassaolon eikä siksi ota sitä puheeksi ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Odotin jotenkin paljon lämpimämpää vastaanottoa ja hyväksynnän ilmaisua. Onneksi muutaman päivän kuluttua puhuessani puhelimessa äitini kanssa ihan vaan "niitä näitä", hän yhtäkkiä hieman madalsi ääntään ja sanoi kuin kuiskaten, että "Siitä sun jutusta minkä kerroit... niin pääasia että sulla on hyvä olla. En mä ole kellekkään siitä puhunut..Jos haluut kertoa siitä muille (perheenjäsenille) niin voit itse kertoa heille."
Että näin... Nyt odotan ja katson mitä vastaisuudessa tapahtuu.
Olipa sekavaa tekstiä, toivottavasti joku jaksoi lukea ja ymmärsi tästä jotain :)
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta sain noin viikko sitten veljeltäni yllättävän tekstarin, jossa hän ilmaisi tietävänsä suuntautumisestani ja neuvoi myös, että kertoisin asiasta äidillemme ennen kuin äiti saisi kuulla asian jostain muualta (veljeni oli arvannut asian ja hyväksyi sen täysin).
Tämä sai minut kuitenkin paineen valtaan. Minusta tuntui, että minulla on yhtäkkiä jokin pakottava "velvollisuus" kertoa heti paikalla äidilleni ennen kuin hän saisi tietää asian jostain muualta ja loukkaantuisi koska hänelle ei olisi aiemmin kerrottu. (Olen ehkä liian kiltti kun mietin tällaisia..) Tähän tilanteeseen vaikuttaa sekin, että olen juuri muuttamassa yhteen tyttöystäväni kanssa, jota olen tavallaan esitellyt perheelleni tulevana "kämppiksenäni" eli pelkkänä ystävänä.
Mietin ulostulo-asiaa kuumeisesti muutaman päivän ja sitten kerran kun minun oli tarkoitus tavata äitini, niin lähetin hänelle juuri ennen tapaamista tekstarin. (Kuulostaa siltä kuin perheemme kommunikoisi vain tekstareilla ;D no mutta enivei...) Kirjoitin tekstariin, että tietääkö äiti että olemme "ystäväni" kanssa enemmänkin kuin pelkkiä ystäviä ja äiti vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "arvanneensa" asian. Olin todella helpottunut ja hyvä etten itkenyt ja nauranut samaan aikaan kun junassa istuessani sain tuon vastauksen kännykkääni.
Kun sitten hetken päästä tapasin äidin kasvotusten, niin hän ei kuitenkaan ottanut asiaa lainkaan puheeksi, eikä sanallakaan ilmaissut mitenkään edes, että hyväksyikö asiaa vai ei. Olin tyrmistynyt. Mietin, että haluaako äiti jotenkin kieltää asian olemassaolon eikä siksi ota sitä puheeksi ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Odotin jotenkin paljon lämpimämpää vastaanottoa ja hyväksynnän ilmaisua. Onneksi muutaman päivän kuluttua puhuessani puhelimessa äitini kanssa ihan vaan "niitä näitä", hän yhtäkkiä hieman madalsi ääntään ja sanoi kuin kuiskaten, että "Siitä sun jutusta minkä kerroit... niin pääasia että sulla on hyvä olla. En mä ole kellekkään siitä puhunut..Jos haluut kertoa siitä muille (perheenjäsenille) niin voit itse kertoa heille."
Että näin... Nyt odotan ja katson mitä vastaisuudessa tapahtuu.
Olipa sekavaa tekstiä, toivottavasti joku jaksoi lukea ja ymmärsi tästä jotain :)
Itseasiassa huomasin vasta, että olen vastannut tähän aiheeseen toisellakin nikillä. No siinäpähän näkee miten ajattelin kuukausi sitten ja miten tilanne on muuttunut nyt. Olen vielä varmaan jonkinasteisessa ulostulohuumassa ja siksi en huomannutkaan tuota aikaisempaa viestiäni...xD
t: Minä vain / N23
t: Minä vain / N23
..tosia vaikea tilanne.. äitini tietää että minulla on ystävä. joka aluksi olikin ystäväni, mutta sitten meistä tuli pari. ja nyt olemme melkein jo vuoden seurustelleet, ja nyt olisi yhteisen asunnon etsomen ajankohtaista raha-asioiden takia. MUTTA. äitini ei tiedä että olemme yhdessä. ei sillä ole hajuakaan että olemme majailleet minun kämpässäni jo kohta vuoden..
mitä hittoa mä teen..?
mitä hittoa mä teen..?
Tosi surullista että on näin paljon ihmisiä joista tuntuu ettei ne voi kertoa perheelleen olevansa rakastuneita ja onnellisia. MInä jos joskus olisin onnellinen ja joku rakastuis minuun niin kertoisin kaikille enkä välittäisi yhtään mitä ne ajattelee. Olkaa onnellisia siitä mitä teillä on! Anteeksi kyynisyyteni, sattui juuri pahaaaasti...:(
Miksi sitä kertomista viivyttelemään, jos/kun kerta asia ei siitä miksikään muutu? Rohkeasti vain..Itse kun ajattelee asiaa näin jälkeenpäin, niin tuntuu melkeinpä naurettavalta, kuinka dramaattisen asian tosta ulostulosta tekikään..On se sen verran helpottava, ihana ja alkuun jännittävä asia, kun sieltä kaapista sit lopulta tuli..nyt vaan ajoittain miettii, et miks en tullu aikaisemmin..meni vaan aikaa hukkaan ja olo oli turhaan ahdistunut.Tosin, helppo se mun on sanoa..mun perhe otti sen hyvin ja se oli pieni yllätys.Olin itse aika hämilläni aluksi, kun en ollu varautunu tollaseen positiiviseen reaktioon. Jos reaktio olisi ollut huonompi niin sitte se ois..ei se ois estäny mua olemasta se mitä olen;) No niin, kaikki nyt ulos vaan! Järkytetään tätä maailmaa vielä ku voidaan:) vielä ku eletään tätä aikaa, kun tällasesta asiasta voi joku järkyttyä..Zzz..
helpommin sanottu kuin tehty.. ollaan kuitenkin oltu aika läheisiä äidin kanssa.. ja jotenkin huomaan sen käytöksestä ettei se oikein pidä lesboista/homoista..
miten tää voi olla näin vaikeeta.. :( mietin asiaa lähes päivittäin... ja ollaan jouduttu ikäviin salaamistilanteisiin tyttöystäväni kanssa.. koska yhtäkkiä jos äiti on ilmoittanut tulevansa käymään, niin tyttöystävän kamat kasaan ja hän käytävän takaovesta ulos.. pakko sanoa että todella kuluttava vuosi takana.. ja tuntuu että aina vaan vaikeammaksi menee..
äitini tietää kuitenkin että tyttöystäväni on läheinen ystäväni ja että olemme paljon tekemisissä, muttei sitä mitä kaikki todellisuudessa on.. että asumme minun kämpässäni..
miten tää voi olla näin vaikeeta.. :( mietin asiaa lähes päivittäin... ja ollaan jouduttu ikäviin salaamistilanteisiin tyttöystäväni kanssa.. koska yhtäkkiä jos äiti on ilmoittanut tulevansa käymään, niin tyttöystävän kamat kasaan ja hän käytävän takaovesta ulos.. pakko sanoa että todella kuluttava vuosi takana.. ja tuntuu että aina vaan vaikeammaksi menee..
äitini tietää kuitenkin että tyttöystäväni on läheinen ystäväni ja että olemme paljon tekemisissä, muttei sitä mitä kaikki todellisuudessa on.. että asumme minun kämpässäni..
Niin, kai sitä loppujen lopuksi kehittää itse mielessään suurempia ongelmia miettiessään muiden mahdollisia reaktioita sen sijaan, että antaisi heidän muodostaa itse omat mielipiteensä. Olen hienovaraisesti yrittänyt valmistella äitiä kertomalla hänelle nykyisen (hetero)parisuhteeni ongelmista. En tiedä onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä, joka tapauksessa suhteeni naiseen tulee olemaan hänelle yllätys. Niin se tuli yllätyksenä isällenikin. Yksi kaunis pakkaspäivä purin hänelle sydämeni, täysin varoittamatta ja tunteita säästelemättä (olin kyllä suunnitellut etukäteen kaikenlaisia vuorosanoja, kuinka asiasta voisi kertoa mahdollisimman hienotunteisesti jne. mutta mikään opettelemistani vuorosanoista ei tullut mieleeni kun purskahdin itkuun isän nähdessäni). Isä sanoi myöhemmin olleensa asiasta järkyttynyt mutta olevansa myös kiitollinen siitä että avauduin hänelle. Hän sanoi myös että tämä ei muuttanut millään lailla hänen käsitystään minusta, hänen silmissään olen edelleen sama ihminen kuin aiemminkin. Isä on antanut minulle täyden tukensa. Pelkään, että äiti ei reagoi yhtä hyvin.
Josu kirjoitti:
"Tosi surullista että on näin paljon ihmisiä joista tuntuu ettei ne voi kertoa perheelleen olevansa rakastuneita ja onnellisia."
No jos pitäisikin kertoa äidilleen pelkästään olevansa onnellinen ja rakastunut, eihän siinä mitään ongelmaa olisi. Mutta kokonaan toinen asia olisi kertoa, KENEEN olen rakastunut.
Jos sanoisin äidille vain olevani onnellinen, hän olisi iloinen mun puolestani.
Jos sanoisin olevani onnellisesti rakastunut, hän olisi vielä iloisempi, koska tiedän hänen toivovan mun vakiintumista (miehen kanssa siis).
Mutta jos sanoisin olevani onnellinen, koska olen rakastunut naiseen X, siitähän vasta poru syntyisi...
Surullistahan se on, siitä ei mihinkään pääse.
ylpeälesbo kirjoitti: "Miksi sitä kertomista viivyttelemään, jos/kun kerta asia ei siitä miksikään muutu? Rohkeasti vain.."
No ei se kaikille noin helppoa ole. Kolmisen vuotta sitten, kun oman lesbouteni ymmärtäminen oli vielä minullekin uusi asia, yritin varovasti äidille hieman kaapin ovea raottaa. Sellainen sota siitä syntyi, että vedin kaapin oven takaisin kiinni, enkä ole vielä löytänyt sopivaa aikaa ja tapaa avata se uudelleen, vaikka joskus se kai on tehtävä. Olisi kai pitänyt silloin tulla kerralla kokonaan kaapista ulos, olisivatpa seuraukset olleet mitä vain, mutta en minä ollut tarpeeksi vahva siihen.
Onneksi minulla on ihania ystäviä ja veli, joiden seurassa voin olla juuri sellainen kuin olen.
"Tosi surullista että on näin paljon ihmisiä joista tuntuu ettei ne voi kertoa perheelleen olevansa rakastuneita ja onnellisia."
No jos pitäisikin kertoa äidilleen pelkästään olevansa onnellinen ja rakastunut, eihän siinä mitään ongelmaa olisi. Mutta kokonaan toinen asia olisi kertoa, KENEEN olen rakastunut.
Jos sanoisin äidille vain olevani onnellinen, hän olisi iloinen mun puolestani.
Jos sanoisin olevani onnellisesti rakastunut, hän olisi vielä iloisempi, koska tiedän hänen toivovan mun vakiintumista (miehen kanssa siis).
Mutta jos sanoisin olevani onnellinen, koska olen rakastunut naiseen X, siitähän vasta poru syntyisi...
Surullistahan se on, siitä ei mihinkään pääse.
ylpeälesbo kirjoitti: "Miksi sitä kertomista viivyttelemään, jos/kun kerta asia ei siitä miksikään muutu? Rohkeasti vain.."
No ei se kaikille noin helppoa ole. Kolmisen vuotta sitten, kun oman lesbouteni ymmärtäminen oli vielä minullekin uusi asia, yritin varovasti äidille hieman kaapin ovea raottaa. Sellainen sota siitä syntyi, että vedin kaapin oven takaisin kiinni, enkä ole vielä löytänyt sopivaa aikaa ja tapaa avata se uudelleen, vaikka joskus se kai on tehtävä. Olisi kai pitänyt silloin tulla kerralla kokonaan kaapista ulos, olisivatpa seuraukset olleet mitä vain, mutta en minä ollut tarpeeksi vahva siihen.
Onneksi minulla on ihania ystäviä ja veli, joiden seurassa voin olla juuri sellainen kuin olen.
..miten voi kertoa.. ajatuskin saa ahdistuksen nousemaan..
mutta.. me oikeesti halutaan muuttaa yhteen..
mutta.. me oikeesti halutaan muuttaa yhteen..
Sahhis,
En ole todellakaan paras ihminen neuvomaan sinua tässä asiassa, kun en ole vielä itsekään kertonut äidille omista projekteistani. Mä varmaan tekisin niin, että kertoisin äidille ensin siitä, että olen harkinnut asunnon hankkimista yhdessä ystäväni kanssa. Oman äitini kohdalla luulen, että tämä avaisi laajemman keskustelun suhteestani tähän "ystävään". Äiti joko haluaisi kuulla totuuden tai sitten ei (äiti voisi ottaa kantaa asiaan joko aktiivisesti tai passiivisesti). Toinen vaihtoehto on tietenkin salata asia äidiltä, mutta omalta kohdaltani tiedän, että se ei tulisi onnistumaan.
En ole todellakaan paras ihminen neuvomaan sinua tässä asiassa, kun en ole vielä itsekään kertonut äidille omista projekteistani. Mä varmaan tekisin niin, että kertoisin äidille ensin siitä, että olen harkinnut asunnon hankkimista yhdessä ystäväni kanssa. Oman äitini kohdalla luulen, että tämä avaisi laajemman keskustelun suhteestani tähän "ystävään". Äiti joko haluaisi kuulla totuuden tai sitten ei (äiti voisi ottaa kantaa asiaan joko aktiivisesti tai passiivisesti). Toinen vaihtoehto on tietenkin salata asia äidiltä, mutta omalta kohdaltani tiedän, että se ei tulisi onnistumaan.
Olen myös äitini kanssa tosi läheinen ja ois mulla varmaan montakin kertaa ollut tilaisuus kertoa hänelle et oon lesbo.. mut sitten se on kuitenkin jäänyt kertomatta.. Jos joskus vain löydän sen oikean naisen jonka kanssa haluan olla ja niin pois päin niin kyllä mä varmaan sitten kerron et oon lesbo.. Ei se mua oikeastaan haittaa se asia et oon lesbo.. oon kuitenkin itseni kanssa sujut ollut jo pitkään ja se asia on hyvä..
Mä liityin Hesetan jäseneksi jokin aika sitten ja kukaan muu tiedä sitä asiaa.. Ton ku kertoisin perheelleni niin siskoni vois suuttua lopulllisesti..
Ite kerroin äidille tossa ennen intin alkua että oon homo. Sitä ennen kaikki kaverit siitä jo oikeestaan tiesikin. Sen voin omasta kokemuksestani kertoo, että kyllä omat porukkansa tod.näk. tuntee sen verran hyvin, että tietää miten ne suhtautuu. Mullakin äiti oli semipaskana alkuajat (niinkuin ajattelinkin), mutta nykyään intin ja omilleen muuttamisen jälkeen on oikein mielissään kun tulen käymään kotosalla, eikä mitään katkeruutta/pettymystä ole havaittavissa. Tosin joku törkeen paha traumakohtaus ois voinukin pyyhkiä meidän keskustelun äipän mielestä pois, mutta enpä usko. Isälle taas en juuri tämän vanhempien tuntemisen takia ole viitsinyt kertoakaan, mutta eiköhän sekin aika vielä koita. Veikkaisin että ensiksi ei halua mulle puhuakaan, mutta kunhan äiti vähän lepyttää niin sitten palataan takas normaalielämään. Näin veikkaisin omasta puolestani siis.
Ja jossain vaiheessa keskustelua lukiessani tuli mieleen, että mikä helkkari siinä on että kukaan hetero ei tarvitse kertoa itestään vanhemmilleen että "minä olen muuten hetero", mutta homoilla tai bisseillä se jotenkin kuvitellaan (omassa kaveripiirissäni ainakin) "pakolliseksi tunnustautumiseksi". Ollaanko me muka niin erilaisia ihmisiä että tommosta oikeesti vaaditaan? Tottakai ikäerot selittää tota tilannetta osaltaan esim. vanhemmille kertomisessa, mutta oman ikäisille (parikymppisille) kavereille ei sen pitäis olla juttu eikä mikään. Mutta silti vaan kovasti tuntuu että elämme hetero-oletusmaailmassa. Mitenhän tämänkin homman saisi käännettyä tasa-arvoisempaan suuntaan...?
Ja jossain vaiheessa keskustelua lukiessani tuli mieleen, että mikä helkkari siinä on että kukaan hetero ei tarvitse kertoa itestään vanhemmilleen että "minä olen muuten hetero", mutta homoilla tai bisseillä se jotenkin kuvitellaan (omassa kaveripiirissäni ainakin) "pakolliseksi tunnustautumiseksi". Ollaanko me muka niin erilaisia ihmisiä että tommosta oikeesti vaaditaan? Tottakai ikäerot selittää tota tilannetta osaltaan esim. vanhemmille kertomisessa, mutta oman ikäisille (parikymppisille) kavereille ei sen pitäis olla juttu eikä mikään. Mutta silti vaan kovasti tuntuu että elämme hetero-oletusmaailmassa. Mitenhän tämänkin homman saisi käännettyä tasa-arvoisempaan suuntaan...?
Se jäi vielä mainitsematta, että uudelle opiskelupaikkakunnalle muutettuani olen tahtomattani joutunut taas takaisin kaappiin, kun en vain jaksa selittää jokaiselle uudelle tuttavalle, että "minä muuten olen homo, ei kai haittaa?"
Pikkuhiljaa alan täälläkin saada kaapin ovea raolleen, eikä sekään niin vastenmielistä ole, kuin mitä olin aiemmin kuvitellut. Kun sen kerran saa sanottua niin kyllä oikeat ystävät sen ymmärtää. Jos ei ymmärrä, niin ei niiden ystävyydellä sitten niin väliäkään. Täten kannustan kaikkia: Elämä on niin paljon helpompaa, kun tietää etteivät läheiset hylkää sinua sen perusteella mitä olet. Olet kuitenkin oma ainutlaatuinen itsesi. :)
Tsemppiä kaikille, jotka asian kanssa painivat!
Pikkuhiljaa alan täälläkin saada kaapin ovea raolleen, eikä sekään niin vastenmielistä ole, kuin mitä olin aiemmin kuvitellut. Kun sen kerran saa sanottua niin kyllä oikeat ystävät sen ymmärtää. Jos ei ymmärrä, niin ei niiden ystävyydellä sitten niin väliäkään. Täten kannustan kaikkia: Elämä on niin paljon helpompaa, kun tietää etteivät läheiset hylkää sinua sen perusteella mitä olet. Olet kuitenkin oma ainutlaatuinen itsesi. :)
Tsemppiä kaikille, jotka asian kanssa painivat!
Jep, toi takaisin kaappiin "joutuminen" onkin tullut koettua. Ulostulohan ei ole kerrasta poikki juttu, vaan se tavallaan jatkuu koko elämän. Itse olen huomannut että pikkuhiljaa ihmiset ympärillä tuppaavat vaihtumaan, varsinkin duunissa. Ja jos ei aktiivisesti homouttaa "julista", niin huomaa olevansa taas heteron kirjoissa. Itselleni on käynyt niin. Ja varsinkin töissä ei välttämättä tule luonnollista tilaisuutta kertoa olevansa homo. Toisaalta miksi pitäisikään?
Itselläni ainakin tuo "homoksi julistautuminen" on tullut tarpeelliseksi, kun olen (olen siis lepakko) miehiin tutustunut ja niiden kanssa kaverustunut. Kaksi kertaa jo käynyt, että kun en ole heti sanonut et hei olen lesbo, niin ovat sitten ihastuneet minuun. En halua joutua tuollaiseen tilanteeseen enää. Melkein kaikki läheiset kaverini ovat miehiä, ja yleensä tulen paremmin toimeen miesten kanssa, joten tällaisia tilanteita tulee eteen... Tämä on tietenkin vain yksi syy olla avoin...
Tämä tapa ei ehkä sovi ihan jokaiselle...
http://video.google.com/videoplay?docid=3128338123598908787&pl=true
http://video.google.com/videoplay?docid=3128338123598908787&pl=true
Mä tulen kanssa hyvin toimeen miesten kanssa.. ja onhan mulla onneksi myös muutama nainen ystävänäni. Olen myös lepakko..
Niin, kuten yllä jo todettu, niin jokaisella perheellä on varmaan hieman erilaiset suhteet ja kukin tuntee kai omat vanhempansa, sisaruksensa ja tapansa kertoa parhaiten.
Olin elänyt heterosuhteissa koko nuoren ikäni, ja jossain vaiheessa havaitsin bi-ajatuksia. Sitten kun olin kaukanapoissa ja rakastuin ensimmäiseen tyttöystävääni, olisin hetipaikalla halunnut kertoa hänestä perheelleni. Se tyttöystävä (joka oli tiedostanut lesboutensa jo varhain) inhosi lesbouttaan ja olisi tehnyt mitä tahansa jos kykenisi rakastumaan mieheen ja nauttimaan seksistä miehen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että minulla oli vaihtoehto (siis se norminmukainen heterosuhde), ja jos nyt meidän suhde ei vaikka toimisikaan, niin olisin sitten "pelästyttänyt" vanhempani turhaan kertomalla tyttöystävästä - kun kuitenkin taas alan seurustella miehen kanssa.
Mietin silti kirjeen lähettämistä kullekin perheenjäsenelleni, mutta se jäi. Eniten olisin jännittänyt isälleni kertomista, sillä mielestäni tunsin isäni konservatiivisena ja hieman jäykkiksenä, vaikka ulospäin vaikuttaakin rennomalta kuin äitini. Äitini taas vaikuttaa konservatiiviselta, mutta on sisimmältään hyvin ymmärtäväinen ja hyväksyväinen kaikkea kohtaan. Äitini tuli "hakemaan minut kotiin", siis pariviikkoiselle visiitille sinne kauaspois, ja tapasi muutaman päivän ajan tämän silloisen tyttöystäväni. Hän ei sanonut mitään, mutta kuten taru kertoo, äidit vaan tietävät asioita.
Meni muutama viikko ja palasin Suomeen. Sisko soitti. Oli ollut äitini neuvosta katsomassa erään ystäväni blogia, jossa oli paljon kuvia ja tarinoita illanvietoistamme tuolla kaukana. Siellä ei ollut mitään selkeitä kuvia, eikä mitään sanottu suoraan, mutta siskoni kysyi, että oliko se tyttö niissä kuvissa syy, miksi halusin taas pois Suomesta. Äitini kanssa juttelin tästä viikon päästä, ja hän oli tosiaankin huomannut HETI, ettei me kaks mitään pelkkiä kämppiksiä oltu.
Isälle, jonka kanssa en syystä voi puhelimitse keskustella, kirjoitin kirjeen. Sieltä tuli kirjettä takaisin jo parin päivän sisällä ja olin hänelle edelleenkin se sama tytär kuin ennenkin, ja olisin aina tervetullut esittelemään uuden miniäkokelaan. Veljenikin on tavannut sittemmin uudet tyttöystäväni ja viimeisimmän on tavannut lähes koko suku.
En henkkoht pystyisi elämään kaapissa, ja olen iloinen siitä, että olen aina omassa mielessäni saanut olla juuri sitä mitä koin olevani. Olen myös iloinen siitä, että perheeni on ollut näin vastaanottavainen uutisesta, että minulta ei kannata enää sulhaskandidaatteja odotella näytille. Tiedän, ettei kaikilla ole yhtä helppoa, ja tiedän, että olen ehkä päässyt helpommalla kuin monet. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty siksi, että olen kävellyt käsikädessä tyttöystäväni kanssa kadulla. Minua ei ole kenenkään tyttöystävän äiti ja sisko pahoinpidellyt minua baarin vessassa siksi, että olisin vietellyt heidän kiltin liisan lesboksi. Minua ei ole hyljätty perheestä eikä suvusta, kukaan ei ole kääntänyt selkäänsä.
Seison oman itseni takana niin tukevasti, että jos joku edes viittii väittää homoutta sairaudeksi tai yrittää väittää, että en ole vain löytänyt Sitä Oikeaa Munaa ja "anna mun polkasta sua kerran, ni sun mieles muuttuu", niin ..."talk to my hand". Olen monet vastaavat keskustelut käynyt, ja muutun leppoisasta ja miellyttävästä ihmisestä hyvinkin agressiiviseksi ja hyökkääväksi, sillä pistää yksinkertaisesti vihaksi. Monille sanonkin jo heti alkuunsa, että jos meinaavat edes lähteä tuolle linjalle, niin lähen menemään enkä kuuntele. Harva on sen jälkeen enää nurissu mitään suuntautumisestani.
Ainoa, jolle en ole tarkoituksellakaan tullut kaapista ulos, on vanha isoäitini. Ainoa vielä elossaolevista isovanhemmista. En tiedä miksi. Hän saattaisi jopa ymmärtää, tai sitten ei ymmärtää lainkaan. En silti halua järkyttää häntä sillä, että mielestäni kaksi naista ja kaksi miestä natsaavat paremmin yhteen kuin mies ja nainen :D
Niin, ja yhdenkään miehen kanssa en sitten ole enää seukannu enkä säätänyt. Joku joskus taisi sanoa, että heterotytöt on vaan hukassaolevia lesboja. Vitsit vitseinä, älkäähän jooko ottako tuosta lauseesta mitään pultteja..
Olin elänyt heterosuhteissa koko nuoren ikäni, ja jossain vaiheessa havaitsin bi-ajatuksia. Sitten kun olin kaukanapoissa ja rakastuin ensimmäiseen tyttöystävääni, olisin hetipaikalla halunnut kertoa hänestä perheelleni. Se tyttöystävä (joka oli tiedostanut lesboutensa jo varhain) inhosi lesbouttaan ja olisi tehnyt mitä tahansa jos kykenisi rakastumaan mieheen ja nauttimaan seksistä miehen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että minulla oli vaihtoehto (siis se norminmukainen heterosuhde), ja jos nyt meidän suhde ei vaikka toimisikaan, niin olisin sitten "pelästyttänyt" vanhempani turhaan kertomalla tyttöystävästä - kun kuitenkin taas alan seurustella miehen kanssa.
Mietin silti kirjeen lähettämistä kullekin perheenjäsenelleni, mutta se jäi. Eniten olisin jännittänyt isälleni kertomista, sillä mielestäni tunsin isäni konservatiivisena ja hieman jäykkiksenä, vaikka ulospäin vaikuttaakin rennomalta kuin äitini. Äitini taas vaikuttaa konservatiiviselta, mutta on sisimmältään hyvin ymmärtäväinen ja hyväksyväinen kaikkea kohtaan. Äitini tuli "hakemaan minut kotiin", siis pariviikkoiselle visiitille sinne kauaspois, ja tapasi muutaman päivän ajan tämän silloisen tyttöystäväni. Hän ei sanonut mitään, mutta kuten taru kertoo, äidit vaan tietävät asioita.
Meni muutama viikko ja palasin Suomeen. Sisko soitti. Oli ollut äitini neuvosta katsomassa erään ystäväni blogia, jossa oli paljon kuvia ja tarinoita illanvietoistamme tuolla kaukana. Siellä ei ollut mitään selkeitä kuvia, eikä mitään sanottu suoraan, mutta siskoni kysyi, että oliko se tyttö niissä kuvissa syy, miksi halusin taas pois Suomesta. Äitini kanssa juttelin tästä viikon päästä, ja hän oli tosiaankin huomannut HETI, ettei me kaks mitään pelkkiä kämppiksiä oltu.
Isälle, jonka kanssa en syystä voi puhelimitse keskustella, kirjoitin kirjeen. Sieltä tuli kirjettä takaisin jo parin päivän sisällä ja olin hänelle edelleenkin se sama tytär kuin ennenkin, ja olisin aina tervetullut esittelemään uuden miniäkokelaan. Veljenikin on tavannut sittemmin uudet tyttöystäväni ja viimeisimmän on tavannut lähes koko suku.
En henkkoht pystyisi elämään kaapissa, ja olen iloinen siitä, että olen aina omassa mielessäni saanut olla juuri sitä mitä koin olevani. Olen myös iloinen siitä, että perheeni on ollut näin vastaanottavainen uutisesta, että minulta ei kannata enää sulhaskandidaatteja odotella näytille. Tiedän, ettei kaikilla ole yhtä helppoa, ja tiedän, että olen ehkä päässyt helpommalla kuin monet. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty siksi, että olen kävellyt käsikädessä tyttöystäväni kanssa kadulla. Minua ei ole kenenkään tyttöystävän äiti ja sisko pahoinpidellyt minua baarin vessassa siksi, että olisin vietellyt heidän kiltin liisan lesboksi. Minua ei ole hyljätty perheestä eikä suvusta, kukaan ei ole kääntänyt selkäänsä.
Seison oman itseni takana niin tukevasti, että jos joku edes viittii väittää homoutta sairaudeksi tai yrittää väittää, että en ole vain löytänyt Sitä Oikeaa Munaa ja "anna mun polkasta sua kerran, ni sun mieles muuttuu", niin ..."talk to my hand". Olen monet vastaavat keskustelut käynyt, ja muutun leppoisasta ja miellyttävästä ihmisestä hyvinkin agressiiviseksi ja hyökkääväksi, sillä pistää yksinkertaisesti vihaksi. Monille sanonkin jo heti alkuunsa, että jos meinaavat edes lähteä tuolle linjalle, niin lähen menemään enkä kuuntele. Harva on sen jälkeen enää nurissu mitään suuntautumisestani.
Ainoa, jolle en ole tarkoituksellakaan tullut kaapista ulos, on vanha isoäitini. Ainoa vielä elossaolevista isovanhemmista. En tiedä miksi. Hän saattaisi jopa ymmärtää, tai sitten ei ymmärtää lainkaan. En silti halua järkyttää häntä sillä, että mielestäni kaksi naista ja kaksi miestä natsaavat paremmin yhteen kuin mies ja nainen :D
Niin, ja yhdenkään miehen kanssa en sitten ole enää seukannu enkä säätänyt. Joku joskus taisi sanoa, että heterotytöt on vaan hukassaolevia lesboja. Vitsit vitseinä, älkäähän jooko ottako tuosta lauseesta mitään pultteja..
En mä oikeastaan usko et äitini tai sisarrukseni hylkisivät mua vaikka olen lesbo. Kaikkein eniten kuitenkin pelkään mitä isosiskoni sanoo siitä et oon lesbo..Siskoni on kuitenkin aina sanomassa jos teen jotain väärää..
Ihan kuin sen ku aikanaan leikkasin hiukseni pois ja nyt oon ollut monta vuotta jo kaljupäänä.. Sitäkään asiaa siskoni ei ole vielä hyväksynyt joten miten hän sitten hyväiksyisi sen et oon lesbo.. Isoveikkani varmaan arvelee mikä mä oon ja ihan varmaan äitinikin tietää mut ne antaa mun kuitenkin elää omaa elämää..
Ihan kuin sen ku aikanaan leikkasin hiukseni pois ja nyt oon ollut monta vuotta jo kaljupäänä.. Sitäkään asiaa siskoni ei ole vielä hyväksynyt joten miten hän sitten hyväiksyisi sen et oon lesbo.. Isoveikkani varmaan arvelee mikä mä oon ja ihan varmaan äitinikin tietää mut ne antaa mun kuitenkin elää omaa elämää..
Ite jätin kirjeen pöydälle yöllä ja hipsin karkuun :D Aamulla oltiin sitten kaapista ulkona. Yöunet jäi kyllä melkosen vähiksi, sen verran pelotti. Ilokseni olen tähän mennessä aina saanut huomata että turhaan taas pelkäsin :) Ei heitetty tyttöä lumihangeen (tämä siis tapahtui viime talvena :)) eikä alettu sorsia muutenkaan, eikä suhtautuminen tai välit ole muuttuneet suuntaan eikä toiseen, ah ihanat vanhemmat!:) Ei se nyt tosin mikään helppo asia varsinkaan äidille ollut/ole, mutta parhaansa yrittää ymmärtää silti ja se nyt riittää mulle:)
Jostain syystä olin kuvitellu, että kyllähän ne nyt on jo ite tajunnut, vielä kun niin kovasti olin yrittänyt varovasti vihjailla. Mutta ei heillä loppujen lopuks ollut pienintäkään haisua..:) Porukoitten suhtautuminen homoihin on ollut aika vaihtelevaa, viimeisin suhtautuminen oli että HYIYöluonnotontakieroonkasvaneita ja mitä kaikkea:) En itse löytänyt itseäni heidän kuvauksestaan ja sen heillekkin sanoin :D
Ulostautumiseni ei nyt ois kyllä ollut ehkäkään kovin ajankohtainen, mutta tuntui siltä että tukehdun jos en kerro. En ole tytön kanssa edes seurustellut, mutta tiiän etten ikuna miehen kanssa enää tahdo olla, ei pahalla :D
Nojoo. Tulipa vuodatus :D
no mutta lycka till kaikille muillekkin :)
Jostain syystä olin kuvitellu, että kyllähän ne nyt on jo ite tajunnut, vielä kun niin kovasti olin yrittänyt varovasti vihjailla. Mutta ei heillä loppujen lopuks ollut pienintäkään haisua..:) Porukoitten suhtautuminen homoihin on ollut aika vaihtelevaa, viimeisin suhtautuminen oli että HYIYöluonnotontakieroonkasvaneita ja mitä kaikkea:) En itse löytänyt itseäni heidän kuvauksestaan ja sen heillekkin sanoin :D
Ulostautumiseni ei nyt ois kyllä ollut ehkäkään kovin ajankohtainen, mutta tuntui siltä että tukehdun jos en kerro. En ole tytön kanssa edes seurustellut, mutta tiiän etten ikuna miehen kanssa enää tahdo olla, ei pahalla :D
Nojoo. Tulipa vuodatus :D
no mutta lycka till kaikille muillekkin :)
Ei voi muuta sanoa, ku et Halleluja minkä voiton vedit!! Iteki oon alkanu kirjotteleen mielessäni kirjettä äidille mun suuntautumisesta ja siitä ahdistuksesta joka mulla on, kun pitää rakkaalle äidilleen valehdella... En vaan o vielä pystyny. Joskus löytyy semmonen asiayhteys, jollon äiti tokasee, et mikään ei meidän äiti-tytär rakkautta horjuta, mikä sit antaa tavallaan rohkeutta joskus asiasta kertoa.
Mut sä tosiaan sait aikamoisen helpotuksen ku kirjotit avautumises... Oon kade, vaikka toisaalta uskon että äiti mut hyväksyy ja jopa saattaa pienessä mielessään jotain aavistella, ku ei noita poikaystäviä ole muutamaan vuoteen näytillä ollut... Tyttökaveri kyllä ;)
Tragedy!
Lumis :)
Mut sä tosiaan sait aikamoisen helpotuksen ku kirjotit avautumises... Oon kade, vaikka toisaalta uskon että äiti mut hyväksyy ja jopa saattaa pienessä mielessään jotain aavistella, ku ei noita poikaystäviä ole muutamaan vuoteen näytillä ollut... Tyttökaveri kyllä ;)
Tragedy!
Lumis :)
Suosittelen lämpimästi ulostautumista, heh.. Ainaki niille joilla on unirästejä sen takia, että on öitään valvonut, miettien että miten tään nyt vanhemmilleen muotoilis :D Iteltä ainakin vierähti suurinpiirtei hevosenpään kokonen kivi sydämeltä:D Ja helpottunut olisin varmasti ollut vaikka lopputulos sitten olisikin ollut toisenlainen.. Nojoo näin ainakin olin tilanteen etukäteen kuvitellut ;D onneks ei tarvitse tietää kui siin ois käyny..
Mutta ei ehkäpä parempaa ole, kun tulla hyväksytyksi semmoisena kun on, tai siitä huolimatta tässä tapauksessa :) Harmittaa vietävästi etten kyennyt aiemmin kertomaan.. tiedän, että helppo mun on tässä hehkuttaa, tämä tarina olisi voinut päättyä toisinkin, niinkuin ikävä kyllä monessa perheessä on käynyt..:/
No. Elämäntarkoitushan on minimoida kärsimys ;) Ja mun käsitykseni mukaan onnellinen voi olla vaan sillon kun saa olla oma ittensä, sille ei yksinkertaisesti voi mitään, jos kaikki eivät sitten pidäkkään susta/kaikesta sussa:) Ainahan semmosia ihmisiä tulee vastaan..
Matti Nykäsen sanoin, "Kaikki on allright ainakin minulla. En tiedä, onko muilla." ;D
Mutta ei ehkäpä parempaa ole, kun tulla hyväksytyksi semmoisena kun on, tai siitä huolimatta tässä tapauksessa :) Harmittaa vietävästi etten kyennyt aiemmin kertomaan.. tiedän, että helppo mun on tässä hehkuttaa, tämä tarina olisi voinut päättyä toisinkin, niinkuin ikävä kyllä monessa perheessä on käynyt..:/
No. Elämäntarkoitushan on minimoida kärsimys ;) Ja mun käsitykseni mukaan onnellinen voi olla vaan sillon kun saa olla oma ittensä, sille ei yksinkertaisesti voi mitään, jos kaikki eivät sitten pidäkkään susta/kaikesta sussa:) Ainahan semmosia ihmisiä tulee vastaan..
Matti Nykäsen sanoin, "Kaikki on allright ainakin minulla. En tiedä, onko muilla." ;D
"timmy
04.05.2006, 04:44 Se jäi vielä mainitsematta, että uudelle opiskelupaikkakunnalle muutettuani olen tahtomattani joutunut taas takaisin kaappiin"
Olisin onnellinen sinun asemassasi.
Minut outattiin väkisin vuosia ennen kuin olisin ollut siihen valmistautunut.
Sen jälkeen minusta tuli jonkinlainen kylähullu paikalliselle roskasakille Helsingin slummilähiössä.
Nyt kun tuli viinan veroale niin pahimmat huutelijat ovat dokanneet itsensä hengiltä, toiset taas istuvat vankilassa ja naapurit ovat muuttaneet pois. Lisäksi vietän kiertelevää elämää niin kukaan ei minua tunnekaan niin pitkään että saisi kuulla.
Alan taas päästä elämän alkuun.
"Kun sen kerran saa sanottua niin kyllä oikeat ystävät sen ymmärtää. Jos ei ymmärrä, niin ei niiden ystävyydellä sitten niin väliäkään."
Ei minulla ole varaa menettää niitä ystävyyksiä mitä minulla on.
"Täten kannustan kaikkia: Elämä on niin paljon helpompaa, kun tietää etteivät läheiset hylkää sinua sen perusteella mitä olet. Olet kuitenkin oma ainutlaatuinen itsesi. :) "
Mitäs sitten kun tietää että läheiset kyllä hylkäävät sen perusteella mitä minä olen?
Jo pelkästä epäilystä olen saanut suvultani porttikiellon (vanhaan) Kuopion lääniin. Mitä ilmeisimmin he ovat tosissaan sen kanssa kanssa, sillä olen kyllä uhmannut sitä. Äiti käy psykologilla kun ei kestä tätä tilannetta. Enkä todellakaan ole itse tullut ulos, vaan minut on outattu vasten tahtoani.
Ei niille koskaan kuitenkaan ole ollut oleellista se mitä minä olen (en kuitenkaan ole kauas puusta pudonnut omena), vaan se miltä minä vaikutan olevani. Älkääkä kertoko sitä ettei minulle vanhemmat tai suku olisi tärkeitä.
04.05.2006, 04:44 Se jäi vielä mainitsematta, että uudelle opiskelupaikkakunnalle muutettuani olen tahtomattani joutunut taas takaisin kaappiin"
Olisin onnellinen sinun asemassasi.
Minut outattiin väkisin vuosia ennen kuin olisin ollut siihen valmistautunut.
Sen jälkeen minusta tuli jonkinlainen kylähullu paikalliselle roskasakille Helsingin slummilähiössä.
Nyt kun tuli viinan veroale niin pahimmat huutelijat ovat dokanneet itsensä hengiltä, toiset taas istuvat vankilassa ja naapurit ovat muuttaneet pois. Lisäksi vietän kiertelevää elämää niin kukaan ei minua tunnekaan niin pitkään että saisi kuulla.
Alan taas päästä elämän alkuun.
"Kun sen kerran saa sanottua niin kyllä oikeat ystävät sen ymmärtää. Jos ei ymmärrä, niin ei niiden ystävyydellä sitten niin väliäkään."
Ei minulla ole varaa menettää niitä ystävyyksiä mitä minulla on.
"Täten kannustan kaikkia: Elämä on niin paljon helpompaa, kun tietää etteivät läheiset hylkää sinua sen perusteella mitä olet. Olet kuitenkin oma ainutlaatuinen itsesi. :) "
Mitäs sitten kun tietää että läheiset kyllä hylkäävät sen perusteella mitä minä olen?
Jo pelkästä epäilystä olen saanut suvultani porttikiellon (vanhaan) Kuopion lääniin. Mitä ilmeisimmin he ovat tosissaan sen kanssa kanssa, sillä olen kyllä uhmannut sitä. Äiti käy psykologilla kun ei kestä tätä tilannetta. Enkä todellakaan ole itse tullut ulos, vaan minut on outattu vasten tahtoani.
Ei niille koskaan kuitenkaan ole ollut oleellista se mitä minä olen (en kuitenkaan ole kauas puusta pudonnut omena), vaan se miltä minä vaikutan olevani. Älkääkä kertoko sitä ettei minulle vanhemmat tai suku olisi tärkeitä.
Ei mua häritse se vaikka eläisinkin kaapissa.. Ei musta ainakaan ole siihen et kirjoittaisin kirjettä äidilleni.. kyl mä joku päivä tuun viel kertomaan sen ku löydän vain sen oikean naisen jonka kanssa voisin mennä käymään äidin luona ja kerto siten mikä oon..
Mä en kerro koskaan äidilleni! Siskolle kerroin ja se oli ihan riittävän rankkaa, ei olis tarvinnu kertoo sillekään . Miksi tarttis kertoo??? No mulla ei ole mutsiin hyvät suhteet, ei tajuu tästä päivästä muutenkaan mitään. Jos sulla on hyvät välit, niin kerro! Jos hän sua rakastaa, niin ymmärtää myös ja hyväksyy sut sellasena kun olet.
Äitini on aina sanonut mulle et oon hänen tyttönsä aina oli mikä tahansa.. Tänä kesä tulee isäpuoleni kuolemasta kuluneeksi 9 vuotta.. Isäpuoleni kuolema pisti äitini aika maahan ja masentuneeksi..
Tuin äitini enemmän kuin siskoni tai veljeni.. Äiti puhuu asioistaan mielummin mulle kuin sisarrukselleni.. Joten voin sanoa et äiti on mulle tosi läheinen..
Tuin äitini enemmän kuin siskoni tai veljeni.. Äiti puhuu asioistaan mielummin mulle kuin sisarrukselleni.. Joten voin sanoa et äiti on mulle tosi läheinen..
Pelottavinta on mun mielestä mun äitylin asenne kaikkeen mitä mä ilmoitan itsestäni. Luulenpa vaan jos ilmoittaisin olevani bi niin se käyttäytyis samalla tavalla kuin silloin kun olin masentunut ja terkkarilta tuli siitä lappu. Eli se ensin naurais mulle ja sit alkais soittelemaan jokaiselle sukulaiselle kuinka "Meidän tyttö yrittää taas hankkia huomiota tempauksillaan! Nyt se on alkanut tykkäämään tytöistä, no eiköhän se ohi mene" ja bla bla bla.
Minä vakuutuin lesboudestani ja myönsin sen itselleni vasta vähän aikaa sitten. Muutaman viikon kuluttua tästä sanoin äidille etsiväni seuraavaksi tyttöystävää. Äiti otti asian hyvin vastaan ja sanoi jopa toivonneensa koko elämänsä, ettei olisi itse niin "mulkun perään." Hyvin otti paljastukseni, mutta hänellä onkin koko aikuisikänsä ollut lesboja ystäväpiirissään.
Olen kyl tunnustanut itselleni sen asian joa aikoja sitten et oon lesbo..
Moikka! Kirjotin suunnilleen kesän alussa siitä, miten niin halusin kertoa äidilleni omasta suuntautumisesta... Ja niin siinä sit kävi et kakasin palan viimeinki ulos ;) eli etten o kiinnostunu pelkästään pojista... ja kuten kovasti toivoin, otti äiti sen niin hienosti ku hetero-äiti voi tollasen ottaa... Sano, et luuli jotain "vakavampaa" olevan kyseessä, ku siinä itkin ensin...Ja sano et nykyään sitä niin moni julkkiski tunnustaa...heh heh.
Mulla on kans isä kuollu vuosia sitten(sympatiat tikrikselle) ja suhde äitiin ollu todella tiivis ja kivulias siinä mielessä, kun on joutunu valehteleen. Mutta nyt asia sen suhteen kunnossa...läheskään kaikki tutut ei tiedä, mut tärkeetä onkin, ettei mulle tärkeä ihminen, äitini, kuule tota keltään muulta ku multa ja että oon rehellinen omalle äipälle! Vieläki peittelen bi-puoltani lähipiirilleni, mutta kai sitä jotain epäilyksiä jo liikkuu ;) Mutta tosiaan olo helpottunu...Ymmärrän kuitenkin myös niitä, joilla on epäillys omien vanhempiensa reagoinnista...Mutta uskon myös rakkauden "pyhään voimaan"...Vanhemmat antaa rakkaalle lapselleen anteeks ikävässä tapauksessa huumeiden käytön tai muun rikollisen toiminnan...mikä on siis ikävän aiheen luonteesta huolimatta hienoa, joten eiköhä pieni vinokkuus o aika pientä... ;) enivei, tsemiä kaikille kaikessa hyvässä ja oikeassa :)!!!
Mulla on kans isä kuollu vuosia sitten(sympatiat tikrikselle) ja suhde äitiin ollu todella tiivis ja kivulias siinä mielessä, kun on joutunu valehteleen. Mutta nyt asia sen suhteen kunnossa...läheskään kaikki tutut ei tiedä, mut tärkeetä onkin, ettei mulle tärkeä ihminen, äitini, kuule tota keltään muulta ku multa ja että oon rehellinen omalle äipälle! Vieläki peittelen bi-puoltani lähipiirilleni, mutta kai sitä jotain epäilyksiä jo liikkuu ;) Mutta tosiaan olo helpottunu...Ymmärrän kuitenkin myös niitä, joilla on epäillys omien vanhempiensa reagoinnista...Mutta uskon myös rakkauden "pyhään voimaan"...Vanhemmat antaa rakkaalle lapselleen anteeks ikävässä tapauksessa huumeiden käytön tai muun rikollisen toiminnan...mikä on siis ikävän aiheen luonteesta huolimatta hienoa, joten eiköhä pieni vinokkuus o aika pientä... ;) enivei, tsemiä kaikille kaikessa hyvässä ja oikeassa :)!!!
Anteeksi, mut en puhu niin hyvin suomea..Olin luenut se kaikki mitäs oli kirjoitettu..mulla vain yks kysymys!!! - millä tavalla vai miten teidän henkilökohtainen elämä kuluu vanhemille? eikö heidät suhteet teille tabu? ajattelen, koska ihminen kasvaa sen asti olla aikuinen ihminen, se ei enää kuuluu kenelle...kenen kanssa, koska,millä tavalla...joo, vanhemmat ovat vanhemmat, mutta ne eivät syntyneen teidät itselle,pitäis ymmärtää että lapset kasvaaneet, heillä oma tie, oma elämä, omat drammat, oma ilo, oma onni...minä, esimerkiski, olen väsynyt olla niin kuin muut haluat, kuin sukulaeset haluavat nähdä minussa...tarkoitaako se, että minä puolustunut omat toiveet? totta kai ei! mulla yks elämä , ja teillä myös!! eikö saa elää se miten sä haluat, ja miten sä toivot? perhe on perhe, se ei menee mihinkään...mutta sun elämä voi mennä ohi.Olen sanonut vanhemille, mulle sanottu ensin, että on moda...kaikki menee ohi...jnd. Mutta koska katsoivat mun silmiin,ymmärtäneet " ne ovat mun kanssa tai ovat mun vastaan" ja nyt kaikki hyvin, me asumme mun parhaan ihmisen kanssa jo kaks vuotta..kaikki ovat onnellisiä, ja mun mamma ei enää kuvettelee , että mulla olisi toinen! Elämä on!!! p.s. sorry, että on paljon virheitä
Eihän periaatteessa oma elämä kuulukaan vanhemmille, mutta toisaalta he ovat kuitenkin yleensä osa elämää. Itse tein varmasti kaikki mahdolliset virheet kertoessani vanhemmilleni. En ollut itsekään vielä varma, mitä halusin. Olin elämäni ensimmäisessä naissuhteessa suht vanhana eli 25 vuotiaana. Olin onneni huumassa, vaikka suhteessa oli paljon ongelmia eikä se sitten lopulta kestänytkään. Pasautuin asian suoraan päin vanhempieni naamaa, valmistelematta mitenkään ja itsekin epävarmana. Heidän reaktionsa oli kammottava. Ihmettelen itsekin, miten selvisin niistä ajoista hengissä: se oli pahimman luokan henkistä väkivaltaa, painostamista ja jatkuvaa loukkaamista. Olin heidän mielestään käytännössä tuhonnut heidän elämänsä. Menin takaisin kaappiin. Sanoin, että suhde oli ohi. He toivoivat minun elävän yksin, jos en miehen kanssa suostu olemaan. Peittelin suhdetta ja sen loppumisen jälkeen elinkin yksin vuosia muutamia yksittäisiä lyhyitä romansseja lukuunottamatta. Vuosi sitten äiti otti puheeksi asian kysyen olenko lesbo vai en. En vastannut. Hän sanoi vain, että he (siis isä ja hän) eivät sitä koskaan tule hyväksymään. Tämä tietenkin satutti. Olin juuri aloittanut suhteen, jossa olen vieläkin. Onnellisena ja rakastuneena. Kerron vanhemmilleni asiasta kun muutamme tyttöystäväni ja kihlattuni kanssa yhteen. Se tarkoittaa vanhempieni menettämistä ja siitä teen nyt surutyötäni - ennakkoon ja valmistellen itseäni. Ehkä menetin heidät jo kauan sitten. Ihmeellisintä on se, että he ovat tehneet kaiken rakkaudesta ja tarkoittaen minulle pelkkää hyvää. Road to hell is paved with good intentions.
moikka itelläni on tällänen kokemus. pelotti ihan hulluna kertoo äitelle mutta oli jo ihan pakko koska olin niin rakastunu. mä mietin sitä asiaa töissä, olin yövuorossa. ja sit mä laitoin teksti viestin ja kerroin että mä oon löytäny kumppanin ja se on tyttö.. ja toivoin että äiti ei sen takia mua vihais.. jännitti ko olin viestin laittanu menemään.. tunnin päästä äiti vastas, kerto suoraan että oli ollu asiassa hieman sulattelemista mutta et hyväksyy mut kuitenkin ja sano että kaikkihan täällä onnea ettii että jos oot onnellinen noin niin se on hyvä. toivotti mut ja mun naiseni tervetulleeks sen luo. ja niin me käytiin ja äiti ihastu tähän naiseen kovasti :) ... oon aina pitäny mun äitee homo fooppisena ihmisenä. tuli täytenä yllätyksenä kun se ei saanu mitään kilareita :)
No joo. Tuo onnellisuuden tavoitteleminen on klisee, mikä ei tutkimusten valossa( 40 v naiset) ole totta: useimmat ovat pettyneet elämäänsä, mitä se tuli oikeasti olemaan. Niin minäkin sen olen kokenut: elämä ei ollut sellaista, mitä odotin, vaan paljon rankempi juttu. Olen ollut sen suhteen tosi depiksessä ja räpiköin edelleen. Moni homo dokaa sen takia. ( vaikeuksia kohdata todellisuus?) On paljon stressiä ja ahdistuneisuutta, minkä voi laittaa marginaalissa elämisen piikkiin, mutta olen monta kertaa miettinyt sitä tosiasiaa, että etelä-afrikkalaiset hiv-positiiviset elävät täysillä, mille nostan hattua. Kaikenlaisesta paskasta huolimatta olisi hyvä löytää iloisia asioita ja yleensä ne jäävät melko pieniksi asioiksi. Niin se vain tuppaa olemaan kapinoi sitten ihan kybällä. Glamorous life on unelmaa ja jos se toteutuu, niin sen eteen tulisi tehdä hartiavoimin duunia. Mikään ei tule ilmaiseksi ja vaatii myös veronsa ( vrt Britney Spears).
Olen 18,5-vuotias. Perheessäni on vuoden nuorempi pikkuveli ja leskeksi 15 vuotta sitten jäänyt, melko konservatiivinen äiti, jonka kanssa en ole jutellut, puhunut, jakanut tai mitään 7 vuoteen.
Minulla on 2,5 viikkoa aikaa kertoa äidilleni, että seurustelen tytön kanssa jo neljättä kuukautta eli selittää, miksi olen ollut yhden ja ainoan tytön luona yötä joka viikonloppu ja viettänyt kaiken vapaa-aikani siellä.
2,5 viikon päästä lähden 2 kuukaudeksi töihin ulkomaille ja annan äidille aikaa sulatella asiaa. Niin se on helpompi, ei kannata syksyyn jättää. Jos kultani muuttaa syksyllä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle eikä äitini tiedä, nousee riitaa oudoista, toistuvista etelänreissuista.
2,5 viikkoa. Olen aivan kipsissä. Miten kertoisin, kun en ole muutenkaan kertonut elämästäni mitään 7 vuoteen? Ja kun äiti muutenkin on niin tympeällä naamalla, kun tulen yökylästä kotiin tai olen myöhään kotoa pois? Minä, täysi-ikäinen.
Pelottaa niin kovasti.
Minulla on 2,5 viikkoa aikaa kertoa äidilleni, että seurustelen tytön kanssa jo neljättä kuukautta eli selittää, miksi olen ollut yhden ja ainoan tytön luona yötä joka viikonloppu ja viettänyt kaiken vapaa-aikani siellä.
2,5 viikon päästä lähden 2 kuukaudeksi töihin ulkomaille ja annan äidille aikaa sulatella asiaa. Niin se on helpompi, ei kannata syksyyn jättää. Jos kultani muuttaa syksyllä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle eikä äitini tiedä, nousee riitaa oudoista, toistuvista etelänreissuista.
2,5 viikkoa. Olen aivan kipsissä. Miten kertoisin, kun en ole muutenkaan kertonut elämästäni mitään 7 vuoteen? Ja kun äiti muutenkin on niin tympeällä naamalla, kun tulen yökylästä kotiin tai olen myöhään kotoa pois? Minä, täysi-ikäinen.
Pelottaa niin kovasti.
Miten ristiriitaista. Jos et ole jakanut mitään ennen, miksi nyt sen sitten tekisit. Unohda koko juttu.
Siksi, että on kurjaa aina päättää ihanat hetket rakkaan kanssa siihen, että äidiltä tulee viesti, että taas sitä ollaan myöhään poissa. Ja kun tulen kotiin, äiti vittuilee, koska ei voi olla varma, missä olen ollut ja mitä tekemässä.
Ja jos tyttö muuttaa toisaalle ensi vuodeksi, millä selittää toistuvat matkat sille paikkakunnalle?
Ja on se reilua äitiäkin kohtaan. Kai.
Ja jos tyttö muuttaa toisaalle ensi vuodeksi, millä selittää toistuvat matkat sille paikkakunnalle?
Ja on se reilua äitiäkin kohtaan. Kai.
Ite ainakin kerroin kun leivottiin siskon konfirmaatio juhliin herkkuja! Oisit nähny sen ilmeen. :D
Äiti heti alko halaamaan mua ja sanoi että se on ok.
Äiti heti alko halaamaan mua ja sanoi että se on ok.
Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tässä ketjussa kauan sitten kertomista pohtineille lopulta kävi, ja minkälaista heidän elämänsä tänä päivänä on. Millaiset välit läheisiin ovat nyt yli vuosikymmen myöhemmin ja miten oma elämä muutenkin on kulkenut? :)