Ikäkriisi tai yleistä ahdistusta

Heippa

Täytän kohta 40v. Elämä on teoriassa mallillaan. On kämppä, auto ym. Erinomaista parisuhdetta takana viisi vuotta. Molemmilla hyvät arvostetut duunit eikä euroja tarvitse laskea.

Ahdistun nykyään helposti. Tulevaisuus pelottaa vaikka periaatteessa ei ole mitään pelättävää. Jännitän vaikka ei ole mitään jännitettävää. Stressaan vaikka töitä ei ole liikaa. En enää viihdy hyvin töissä ja mietin olenko tarpeeksi hyvä. Olen jossain määrin perfektionisti. Haluan olla paras, koska en halua että selkään isketään veitsi homouden takia - parasta ei puukoteta.

Mieli on alkanut mustua ja lääkärikin määräsi lievän mielialalääkityksen (kolmas kerta muuten...)

Mielessä pyörii jonkinlainen tyhjyys. Mikä on elämän tarkoitus. Mitä seuraavaksi. Onko elämä tässä. Vuosia edessä vielä noin 40, miten tulen ne viettämään. Jälkikasvua ei todennäköisesti tule. Mieltä vaivaa rauhattomuus ja huolestuneisuus. Miten oppisikaan ottamaan asiat relammin. Miten oppisikaan nauttimaan hetkestä. Tuntuu, että olen matkalla johonkin, mutta en tiedä mihin. Ja tuo matka jännittää, se tuntuu luissa ja ytimissä niin paljon, että välillä on otettava pieni pala rauhoittavaa lääkettä. Viinaan en suostu turvautumaan. Helpotusta saan myös urheilusta ja rentoutusnauhoista.

Muita elämän tarkoitusta pohtivia?
Tsemppiä kaikille:)

Eikö tuntuisi turvallisemmalta puhella jonkun spesialistin kanssa? Terveyskeskuslääkäriltä saatu apu saattaa jäädä pinnalliseksi ellei itse ole valpas ja pidä huolta omasta seurannastaan. Ranneliikkeen keskustelupalstalla taas saa ennemmin tai myöhemmin osakseen niin paljon pahansuopaa hevonpaskaa että se vain lisää pahaa oloa.

tuli just mieleeni ja ks. vielä uusimmasta KELAN sanomista, et KELA:lla on ASLAK- kuntoutusta ja luulen, et sitä kautta vois aueta sulle jotakin. meet vaan työpaikkalääkärille ja kysyt sitä.

ei ole hyvä elää pelossa. homona sen ymmärtää, mitkä paineet sullakin voi olla. pelkoon voi olla todelliset syyt. jos kiusaaminen on yleistä koulumaailmassa, niin samaa se on aikuistenkin kesken ja se on todettu ainakin homojen ja lesbojen kohdalla tutkimuksissa, mutta nyt vasta siitä voi puhua tai kertoa( työpaikkakiusaaminen ). valitettavasti siihen puuttumiseen ei ole työkaluja, koska seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvia halveksitaan yleisesti eikä heidän työhyvinvointiaan pideta tärkeänä. Oon sitä mieltä, että homojen ja lesbojen pahoinvointia vois pitää yhtenä markkerina siitä, et työpaikoilla toisetkin kantaa huolta omasta pärjäämisestään mut projisoi sen tiedettyyn homoon tai lesboon ( kun toi on ilmiselvästi se, joka ekana lähtee, kun tulee sellainen tilanne, niin mä voin olla varma et mul on jatkoja, onhan se homous niin väärin). Pelataan ulos.

toinen juttu on se et sun on tehtävä valintoja oman elämäs suhteen ja tarvittaessa otettava vaan riski ja ks kantaako siivet: voit suunnitella kokeilla jotakin uutta työpaikkaa tms. sul on sellainen etu et sun kundikaverilla on rahaa ja te varmaan pärjäätte,jos hän suostuu sua tukemaan, jos päätät tehä jotakin uutta. jos sä nyt voit huonosti, niin kokemuksesta voin kertoo et ei kannata sinnitellä, vaan tehä ratkaisut ajoissa, koska pitkittämällä voi käydä niin kuin mulle et voi sit todella pahoin ja siitä nouseminen on kyllä selvää rämpimistä ( eikä se ole niin ku sanotaan et se mikä ei tapa ni vahvistaa - bullshittiä koko sanonta) ja sit tarttee kyllä ammatti-apua, mut sen saamisessa on omat juttunsa.

kolmas juttu on se, et jos sulla on hynää vaikka muille jakaa ni alota se terapia: et kadu. siit on kyllä omat hyötynsä varmaan just tollasessa tilanteessa, mut valitettava asia on se, et todella hyvillä terapeuteilla on vastaanotot täynnä ( siis ne joilla on "hyvän" maine). terapeutin valinta on taas oma lukunsa ja se vie aikaa. ajattele terapeuttia vaikka "valmentajana" eikä terapeuttina, jos et haluu siihen lähtee ni voihan sun bf olla se kuuntelija ja se juttu on siinä et se oikeesti jaksaa kuunnella kun sä puhut: ja jutun juoni on se, et sä vaan puhua pälpätät sille KAIKEN. täs onkin se ongelma et terapeutille voi yrittää puhua KAIKEN, mut miesystävälle ehkä ei.

alota 1 asiasta kerrallaan pienin askelin ja usko et sä selviät- ja selviät.

Joni kirjoitti: "Muita elämän tarkoitusta pohtivia?"

Joni, olet ymmärtääkseni etsimässä täältä vertaistukea. On hyvä, että olet lähtenyt etsimään muitakin tapoja tukea omaa jaksamistasi. Vertaistuki parhaimmillaan voi olla merkittävä apu samankaltaisen asian kanssa painiskelevalle. Tästä on itselläni hyviä kokemuksia. Hyvän vertaistuen löytyminen on ensiarvoisen tärkeää. Pahimmillaan voi toisaalta joutua kantamaan oman kuormansa lisäksi myös toisten kuormia, kun tarkoitus oli alkujaan saada itse apua.

Sopivaa vertaistukihenkilöä tai -ryhmää kannattaa kysellä vaikka Suomen Mielenterveysseurasta. Jos kiinnostaa, yhteystiedot löydät heidän verkkosivuiltaanhttp://www.mielenterveysseura.fi
Sieltä löydät myös tietoa näistä asioista.

Elämäsi yksi tukipiste on elämänkumppanisi. Hänen jaksamisensa on myös tärkeää. Se olisi hyvä jotenkin varmistaa. Dick D:n kanssa olen samaa mieltä, että sinun omaa kuormaasi voisit jakaa asiantuntijalle, terapeutille ja/tai vertaistukihenkilölle. Samoin, että julkinen keskustelupalsta ei ole sovelias tällaisten asioiden laajempaan käsittelyyn.

Tuosta ikäkriisistä sen verran, että N-vuoden kriisistä puhuminen voi olla itseään toteuttava ennuste. Kun sitä riittävän pitkään hokee tai siitä kuulee, niin eikö voin jotakin sille kriisille sopivaa löydykin juuri tuona hetkenä omasta itsestä. Jos ikäkriisi olisi totta, sen nimeäminen ei kuitenkaan asioita vie sinällään eteenpäin. Olen itse odotellut ja minulle on tarjoiltu N-kymmenen vuoden kriisiä useampaan kertaan. Eipä ole tullut. Ehkä ne ovat menneet ohi yhtenä yönä nukkuessa, enkä ole siksi tullut niistä tietoiseksi. ;-)

Joni, tsemppiä sinulle ja kumppanillesi!

Juhani

Todella paljon kiitos teille. Hienoa, että on ihmisiä joilla on lämmin sydän:)

Voi, jos voisi vaihtaa paikkaa kanssasi. Minä lasken euroja joka paikassa, olen työtön, on pieni vuokra-asunto, mutta on mies, jonka kanssa meillä menee hyvin. Miehelläni on työ, mutta pieni palkka. Muuten olemme aika tyytyväisiä. Ehkä se on noin, vaikka on rikas, hyvä työ, oma asunto, mutta muuten menee kaikki alamäkeä, etenkin terveys ja mieli. Köyhällä talous alamäkeä, aina huolta rahasta, mutta onneksi on suhde ja mieli kunnossa.

Minusta Jonin kirjoitus on yhtä snobbailua ja tarvetta tulla huomatuksi.

Kun on rahaa ja terveys, niin voi olla erittäin tyytyväinen. Monella on paljon paljon heikommin. Mene Joni itseesi ja älä valita. Kun kerta sinulla on hyvin taloudellisesti niin tee aikasi kuluksi jotain yhteiskunnan eduksi, josta on todennäköisesti hyötyä muillekkin - esimerkiksi vapaaehtoistyötä.

Raha ja asema eivät tuo helpotusta mieleen, ihmisten hyväksyntä ja arvostus tuovat sitä ja sitä ei saa kulta AMEXilla. Sitä saa kun laittaa itsensä likoon, ilman että sen tarvitsee edistää uraa, kasvattaa pankkitiliä tai tuoda uutta sidospintaa. Helpotuksen tunnontuskille ja arvon omalle elämälle saa nöyryydellä.

Monet ihmiset saattavat neljänkympin tienoilla alkaa kokea tuollaista: mahdolliset lapset ehkä muuttavat jo pois kotoa, elintason saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei tarvitse enää nähdä niin paljon vaivaa kuin ennen, elämä alkaa edetä tasaisesti ja käy ajoittain ehkä jopa tylsäksi. Tyhjyyden tunne saattaa vallata mielen.

Miksipä et alkaisi harrastaa vaikkapa vapaaehtoistoimintaa? Ehkä se tekisi elämästäsi merkittävämmän tuntuista. :-)

Joni, kun tämä ketju nyt pomppasi jatkokeskusteluun, niin luin uudelleen aloitusviestisi. En siinä huomaa snobbailua.

Siitä jäi vaikutelma, että tällä hetkellä elämässäsi ei ole oikein kunnollista päämäärää tai tavoitetta. Kerrot, että periaatteessa elämä on kohdallaan.

Mietipä, olisiko sinun ja kumppanisi elämään mahdollista sisällyttää jotain uutta ja haasteellista. Sellaista, josta ainakin sinä olisit kiinnostunut, mutta ehkä myös kumppanisi. Jotain sellaista, mitä ei toteuteta yhtenä ehtoona, vaan vaatisi ponnistusta ja aikaa ja josta voisi matkan varrella tulla onnistumisen kokemuksia.

Mieleeni tulee tuttavapariskunta, joka on ottanut yhteiseksi tavoitteekseen uuden kielen oppimisen ja sen soveltamisen käytäntöön. He ovat vuosia opiskelleet espanjan kieltä ja käyvät sitä useasti harjaannuttamassa myös Espanjassa. Kehittyvä taito antaa varmasti onnistumisen kokemuksia melko paljon, joskin vaatii myös ponnistusta ja itsekuria. Kiinan kieli voisi olla tosi hyödyllinen tulevaisuuttakin ajatellen ja haastetta todella riittäisi.

Jos kasvattajuus kiinnostaa, siitä voi löytää haasteita ja myös iloa enemmän kuin tarpeeksi. Kun selvittelee lasten tai nuorten kommelluksia, ja niitä yleensä piisaa, alkavat omat asiat jäädä vähemmälle huomiolle. He tarvitsevat huomiota ja paljon. Kasvattajuus vaatii mielellään perusteellisen itsetutkiskelun, että onko valmis oikeasti kasvattamaan, sitoutumaan ja samalla tietenkin itsekin kasvamaan, joskus suorasukaisen palautteen kautta.

Ainakin pääkaupunkiseudulla toimii järjestö, joka hankkii isättömille pojille aikuisia mieskavereita. Vuosia sitten homoja ei sinne huolittu, mutta nyt olen kuullut myös homomiesten kelpaavan siihen hommaan. Hakuprosessia en tunne, mutta taustat luultavasti tarkistetaan ja sitten vielä pitää henkilökemiat saada sopimaan lapsen ja hänen mahdollisen äitinsä kanssa.

Jos urheiluttaa, niin sieltä löytyy vaikka mitä. Seinä- ja kalliokiipeily voisi olla sellainen hyvä yhteinen harrastus nimenomaan pariskunnille. Olen nähnyt lesboparien ainakin löytäneen harrastuksen. Aika jännä tunne, kun olet vastuussa köyden päässä, että seinällä roikkuva kumppanisi pääsee lopulta ehjänä takaisin maanpinnalle. Suosittelen.

Laitesukellusharrastus on monella tavalla antoisa ja myös vaativa laji. Kunto myös kasvaa. Kukkaro siinä tosin kevenee aika tavalla.

Tuossa noita ideoitani iduiksi uusien tavoitteiden asettamiseksi elämään.

Juhani

Uskon 30-, 40- ja 50-kriiseihin. Kahdenkympin kriisiä ei ole, sillä silloin seistään kaikkivoipuusunelman päällä. Todisteita luettavista Ranneliikkeen keskusteluistakin vaikka millä mitalla. Kolmekymppisenä tai hieman ennen se iskee ensimmäisen kerran: ajatus kuolemasta. Nelikymppisenä se iskee kahta kovempaa. Viisikymppisenä se joko iskee tai sen kampittaa elämänkokemuksella ja henkisellä kypsyydellä.

Masennuksesta parannukseen.

Mulla on kaveri, joka täyttää parin vuoden päästä 40v. Siitä on tullut ihan kummallinen. Ärhentelee, salailee asioita, feikkaa ikänsä joka tilanteessa, kasvovoiteet on kai käynyt kaikki läpi. Värjää harmaantuvaa tukkaansa. Yrittää uskotella itselleen ja ympäristölleen olevansa melkein neitsytmäisen siveä, vaikka seksipartnereita on vuosien saatossa kertynyt satoja. Raivostuttavaa.

Pitäisikö tässä luovuttaa ja todeta että vuosien kaveruus on ohi, vai mitä pitäis tehdä? Onko kellään kokemuksia vastaavanlaisesta?

Kiitos kaikille vastanneille. Hienoja ajatuksia ja kommentteja. Alkuperäisestä viestistä on pari kuukautta. En suostunut aloittamaan mielialalääkitystä. Menin toiselle lääkärille. Tutkittiin veret ja kilpirauhaset ym. kun lepopulssi oli välillä 100. Mitään ei löytynyt. Betasalpaajia suostuin ottamaan, koska ne hillitsevät turvallisesti jännitysoireita ym.

Mutta jotain hyvääkin. Olen löytänyt olotilalleni oikean nimen - ahdistus, eikä edes kovin vakava. Ennen olen syönyt lääkkeitä masennukseen ja näillä kahdella häiriöllä on vissi ero.

Juhani osui naulankantaan analyysissään. Minulla ei ole merkityksellistä päämäärää tai unelmaa. Joskun olen myös yksin tässä parisuhteessa, mutta toki yhteistäkin on välillä. Tulimme juuri parin viikon lomalta. Olenkin nyt aloittanut joogan ja uimisen. Fyysinen kunto kohenee ja eiköhän se mielikin pikkuhiljaa. Olen myös menossa jonkinsortin kevytterapiaan. Ja lapsuuden harrastuskin on taas alkanut kiinnostaa. Tuo kiipeily kuulostaa loistavalta parisuhdeharrastukselta:)

En ole rikas vaan ehkä hyvin toimeentuleva. Halusin vaan kertoa, että olotilani ei johdu niistä perinteisistä syistä eli työttömyydestä ym.

Peterpano: älä jätä kaveriasi. Kaveruus on enemmän kuin hiusväri - kyllä se menee ohi:)

Itsellänikin on ollut joitakin jonkinlaisia "ikäkriisejä" tai vastaavia. Ne eivät suoraan ole liittyneet mihinkään vuosipäivään tai enemmän-vähemmän pyöreisiin vuosiin. Sen sijaan sellaset asiat kuten lapsuuden kaverin naimisiinmeno jotenkin pysäyttää miettimään. Parikymmentä vuotta tai yli on kulunut siitä, kun rakenneltiin lumilinnoja, patoja, majoja, oltiin ruusunmarjasotaa ja niin edelleen. Vähän vastaavia tunnelmia herätteli pikkusiskon perheenlisäys.

Eivät ne pahoja ajatuksia olleet, mutta pikkasen pisti miettimään tehtyjä ja tekemättömiä, koettuja ja kokemattomia asioita. Toisaalta muutama vuosi sitten huomasin myös, että kaikki ne realistiset unelmat, mitä minulla oli aikuisiän kynnyksellä, ovat toteutuneet muun ohessa. Toki nälkä on kasvanut syödessä ja aina on tullut tartuttua johonkin kiinnostavaan asiaan, enkä usko jatkossakaan jättäytyväni vapaaehtoisesti syrjään, jos jokin asia saa silmät säihkymään innosta... Omalla kohdallani yksi sellaisista asioista on tämä sivusto.