- 1 / 3
- JuhaniV
- 6.11.2005 9:21
Väännetäänpä rautalankaa ennakkoluuloisille homoille
Orso totesi Eroa kirkosta –keskustelussa ”En vaan ymmärrä miksi kasvattipoikia annetaan miehille, miehet tahtoo olla luonnostaan pervompia.”
Kommentti antaa muuten mielenkiintoisen kuvan myös siitä, mitä Orso ajattelee itsestään. Oletan hänen olevan mies, koska naisilta en tuollaisia kommentteja ole koskaan kuullut.
Orson innoittamana koetan vääntää taas kerran rautalankaa siitä, että on oikeasti olemassa homomiehiä, joille peppuseksin ja poikarakkauden pohtimisen sijaan on tilaa ajatuksille ja toimille vanhemmuudesta, kasvattajuudesta ja välittämisestä.
Tämä tarina voisi olla toki blogissa, mutta se ei jotenkin ole vielä minun tapani.
Olen mieheni kanssa halunnut kokea elämässämme vanhemmuuden ja kasvattajuuden siitäkin huolimatta, ettei meillä ole omia biologisia lapsia, kuten alkaa olla monella meitä nuoremmalla lesbonaisella ja homomiehellä.
Moneen kertaan kertomani lyhyesti. Olemme mieheni kanssa olleet kasvattivanhempina kolmelle, nyt parikymppiselle pojalle. Veljesten isä hylkäsi perheensä, eikä ole yli kymmeneen vuoteen avustanut perhettä sentilläkään. Äidin pyynnöstä päätimme ryhtyä epävirallisiksi kasvatti-isiksi. Kolmas, tuttavaperheemme poika, todellisuudessa valitsi meidät isänsä kuoltua auto-onnettomuudessa.
Tarina jatkuu pitkällä kuvauksella yhden homoperheen eilisestä päivästä. Se ei ollut kuitenkaan aivan tavallinen päivä.
Ajattelimme käydä aamulla asiakastapaamisissa messukeskuksessa Digi-messuilla niin aikaisin, etteivät aamu-uniset perheet olisi vielä liikkeellä. Väärin arvattu. Jouduimme jonottamaan pitkään muiden perheiden kanssa messukeskuksen parkkipaikalle messujen avautuessa. Tapaamisten jälkeen ajattelimme ihan vain uteliaisuudesta kävellä Skiexpon läpi. Se oli virhe. Tuhansine perheineen kokemus oli rasittavampi kuin kuvittelimme. Mieheni päätti viettää loppupäivän hyvän kirjan parissa. Minä läksin Yrjönkadun halliin lauantaiseen tapaamme uimaan.
Vanhin pojistamme opiskelee kauppatieteitä ja pyörittää jo omaa yritystä. Olen varomattomasti luvannut neuvoa yritystoimintaan liittyvissä jutuissa. Niitä neuvoja hän on sitten halunnutkin – runsaasti ja myös eilen. Sanoin sen onnistuvan vain niin, että hän lähtee uimaan samaan aikaan kanssani. Hän ei ole käynyt Yrjönkadun hallissa kuin pikkunaperona. Arkkitehtoonisesti kauniista hallista ja kokemastaan hän oli aivan haltioissaan ja aikoo kutsua kaikki luokkakaverinsa sinne saunomaan.
Illaksi olin luvannut mennä ensimmäistä kertaa mukaan Sateenkaariperheiden tapaamiseen, joka oli järjestetty ajankohtaan sopivasti halloween-juhlaksi. Tiesin kaikkien muiden tulevan paikalle lapsineen. Miksen myös minä. Omia poikiamme olisi turha edes pyytää, koska ”niissä juhlissahan ei tarjota edes kaljaa”. Ystäviimme kuuluu 6 ja 7-vuotiaiden poikien yksinhuoltajaäiti. Kysyin, josko hän haluaisi vapaaillan. Kerroin perhejuhlan taustat, että paikalla on lesboäitejä ja homo-isiä lapsineen. Asia oli hänestä täysin OK ja pian matkasin juhlapaikalle kaksi innokasta vesseliä auton takapenkillä.
Juhlat ovat nyyttikestien periaatteella. Aikuiset jakavat tehtävät ja katsovat, että juhlat sujuvat. Ihmisten määrää en pysty arvioimaan. Ehkä 50-100 henkeä. Tilaa oli valtavasti. Jumppasali, kummitushuone, takkahuone, kiipeilyseinä ja tarjoilutilat. Ennakkoon oli tiedossa, että olen harrastanut seinäkiipeilyä. Se vastuutettiin oitis minulle. Halloween-iltani kuluikin pääosin kiipeilyvaljaissa köyden jatkeena varmistelemassa, että mahdollisimman moni pääsee turvallisesti kiipeämään. Halukkaita riitti jonoksi asti koko illaksi. Se oli mukavaa, mutta lopulta todella väsyttävää. Samalla oli hauska katsella onnellisen ja ylpeän oloisia äitejä ja isiä, kun oma lapsi kiipesi korkealle kiipeilyseinälle.
Lämmin tunne kävi mielessäni kun näin loppuillasta nuoria äitejä ja isiä istumassa rauhallisesti yhdessä takkatulen ääressä vaihtamassa kenties kokemuksia lasten hoidosta ja kasvattamisesta.
Kotiin lähtöä aloitettiin monta kertaa ja lopulta pientä pakkoa käyttäen kaikesta kivasta saatettiin irtautua. Pojat olivat kokemastaan aivan innoissaan. Heille tapahtuma oli harvinaista herkkua. Äidille ja kavereille tuli paljon kerrottavaa.
Parhaan kiitoksen sain äidiltä hänen iloisesti vilkuttaessaan ikkunassa, kun käänsin auton rattia kohden kotia.
Juhani
Orso totesi Eroa kirkosta –keskustelussa ”En vaan ymmärrä miksi kasvattipoikia annetaan miehille, miehet tahtoo olla luonnostaan pervompia.”
Kommentti antaa muuten mielenkiintoisen kuvan myös siitä, mitä Orso ajattelee itsestään. Oletan hänen olevan mies, koska naisilta en tuollaisia kommentteja ole koskaan kuullut.
Orson innoittamana koetan vääntää taas kerran rautalankaa siitä, että on oikeasti olemassa homomiehiä, joille peppuseksin ja poikarakkauden pohtimisen sijaan on tilaa ajatuksille ja toimille vanhemmuudesta, kasvattajuudesta ja välittämisestä.
Tämä tarina voisi olla toki blogissa, mutta se ei jotenkin ole vielä minun tapani.
Olen mieheni kanssa halunnut kokea elämässämme vanhemmuuden ja kasvattajuuden siitäkin huolimatta, ettei meillä ole omia biologisia lapsia, kuten alkaa olla monella meitä nuoremmalla lesbonaisella ja homomiehellä.
Moneen kertaan kertomani lyhyesti. Olemme mieheni kanssa olleet kasvattivanhempina kolmelle, nyt parikymppiselle pojalle. Veljesten isä hylkäsi perheensä, eikä ole yli kymmeneen vuoteen avustanut perhettä sentilläkään. Äidin pyynnöstä päätimme ryhtyä epävirallisiksi kasvatti-isiksi. Kolmas, tuttavaperheemme poika, todellisuudessa valitsi meidät isänsä kuoltua auto-onnettomuudessa.
Tarina jatkuu pitkällä kuvauksella yhden homoperheen eilisestä päivästä. Se ei ollut kuitenkaan aivan tavallinen päivä.
Ajattelimme käydä aamulla asiakastapaamisissa messukeskuksessa Digi-messuilla niin aikaisin, etteivät aamu-uniset perheet olisi vielä liikkeellä. Väärin arvattu. Jouduimme jonottamaan pitkään muiden perheiden kanssa messukeskuksen parkkipaikalle messujen avautuessa. Tapaamisten jälkeen ajattelimme ihan vain uteliaisuudesta kävellä Skiexpon läpi. Se oli virhe. Tuhansine perheineen kokemus oli rasittavampi kuin kuvittelimme. Mieheni päätti viettää loppupäivän hyvän kirjan parissa. Minä läksin Yrjönkadun halliin lauantaiseen tapaamme uimaan.
Vanhin pojistamme opiskelee kauppatieteitä ja pyörittää jo omaa yritystä. Olen varomattomasti luvannut neuvoa yritystoimintaan liittyvissä jutuissa. Niitä neuvoja hän on sitten halunnutkin – runsaasti ja myös eilen. Sanoin sen onnistuvan vain niin, että hän lähtee uimaan samaan aikaan kanssani. Hän ei ole käynyt Yrjönkadun hallissa kuin pikkunaperona. Arkkitehtoonisesti kauniista hallista ja kokemastaan hän oli aivan haltioissaan ja aikoo kutsua kaikki luokkakaverinsa sinne saunomaan.
Illaksi olin luvannut mennä ensimmäistä kertaa mukaan Sateenkaariperheiden tapaamiseen, joka oli järjestetty ajankohtaan sopivasti halloween-juhlaksi. Tiesin kaikkien muiden tulevan paikalle lapsineen. Miksen myös minä. Omia poikiamme olisi turha edes pyytää, koska ”niissä juhlissahan ei tarjota edes kaljaa”. Ystäviimme kuuluu 6 ja 7-vuotiaiden poikien yksinhuoltajaäiti. Kysyin, josko hän haluaisi vapaaillan. Kerroin perhejuhlan taustat, että paikalla on lesboäitejä ja homo-isiä lapsineen. Asia oli hänestä täysin OK ja pian matkasin juhlapaikalle kaksi innokasta vesseliä auton takapenkillä.
Juhlat ovat nyyttikestien periaatteella. Aikuiset jakavat tehtävät ja katsovat, että juhlat sujuvat. Ihmisten määrää en pysty arvioimaan. Ehkä 50-100 henkeä. Tilaa oli valtavasti. Jumppasali, kummitushuone, takkahuone, kiipeilyseinä ja tarjoilutilat. Ennakkoon oli tiedossa, että olen harrastanut seinäkiipeilyä. Se vastuutettiin oitis minulle. Halloween-iltani kuluikin pääosin kiipeilyvaljaissa köyden jatkeena varmistelemassa, että mahdollisimman moni pääsee turvallisesti kiipeämään. Halukkaita riitti jonoksi asti koko illaksi. Se oli mukavaa, mutta lopulta todella väsyttävää. Samalla oli hauska katsella onnellisen ja ylpeän oloisia äitejä ja isiä, kun oma lapsi kiipesi korkealle kiipeilyseinälle.
Lämmin tunne kävi mielessäni kun näin loppuillasta nuoria äitejä ja isiä istumassa rauhallisesti yhdessä takkatulen ääressä vaihtamassa kenties kokemuksia lasten hoidosta ja kasvattamisesta.
Kotiin lähtöä aloitettiin monta kertaa ja lopulta pientä pakkoa käyttäen kaikesta kivasta saatettiin irtautua. Pojat olivat kokemastaan aivan innoissaan. Heille tapahtuma oli harvinaista herkkua. Äidille ja kavereille tuli paljon kerrottavaa.
Parhaan kiitoksen sain äidiltä hänen iloisesti vilkuttaessaan ikkunassa, kun käänsin auton rattia kohden kotia.
Juhani