Homouden myöntäminen
Olen jo vanhempi mies joka on lapsuudesta asti ollut kiinnostunut myös miehistä, se on kuitenkin aina ollut pakko jostain syystä kieltää kaikilta. Oli mentävä naimisiin naisen kanssa joka on tosin paras ystäväni jo 35 vuoden ajan lapsia ja lapsenlapsia on tullut mutta edelleen jokin kalvaa sisintä, enkä enää nykyään niinkään kiihotu naisista vaan miehistä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten niistä.on selvitty, edelleen tuntuu aika vaikealta jos joutuisi tunnustamaan olevansa homo melkein kuuskymppisenä koko suvulle ja lapsenlapsille. Eipä tätä elämää nyt niin paljon ole jäljellä menneeseen nähden että kai sitä vedetään kaapissa loppuun asti. Tekeekö monetkin niin.
Kiitos.
Samaistun edelliseen kirjoitukseen vahvasti. Oma tarinani on melko lähellä sitä.
En tiedä koinko vetoa muihin poikiin ennen kuin teini-iässä totesin viihtyväni hyvin poikien kanssa ja ihailin urheilullisia - ehkä erityisesti lihaksikkaita - koulukavereita ja miehiä. Olin tosin varsin yksinäinen, sillä minulla ei ollut yhtään kaveria, joka olisi ollut läheinen.
Kotikasvatus oli hyvin konservatiivinen ja homofobinen. Muistan elävästi jo alle kouluikäisenä saamiani moraalisaarnoja siitä, että "tuhmia setiä" pitää kaikin tavoin välttää, sillä ne voivat kopeloida haarovälistä. Teinivuosina vanhemmat sukulaiset varoittivat, että homolla ei ole mitään tulevaisuutta työpaikoilla tai korkeakouluissa. Siihen aikaan homous olikin vielä rikos ja sairaus.
Varusmiespalveluksen aikana oli miellyttävää olla yötä päivää miesten keskuudessa ja siellä olikin muutamia tosi komeita varusmiehiä, joita jouduin tosin ihailemaan vain syrjäsilmällä, sillä sielläkään ei homoutta katsottu suopein silmin.
Kotiuduttuani oli vielä aikaa yliopiston pääsykokeisiin, joten hakeuduin puolustusvoimille töihin. Viihdyin siellä niin hyvin, että päädyin sotilasuralle. Tapasin siellä sitten komean työkaverin, jonka kanssa tulin viettäneeksi aikaa tiiviimmin ja rakastuin palavasti häneen. Valitettavasti hän ei osoittanut vastakaikua. En kuitenkaan ole koskaan ennen enkä jälkeen kokenut niin voimakasta vetoa kehenkään muuhun ihmiseen. Hän oli ja on edelleen elämäni rakkaus.
Ajauduin sitten ajalle tyypilliseen kohtaloon ja menin naimisiin naisen kanssa ja jälkikasvuakin on tullut. Nyt kun jälkikasvu on jo omillaan ja suhde naiseni kanssa on täysin kylmentynyt, kaipaus miehen syliin on alkanut raastaa voimakkaasti. Ero naisesta on vain ajan kysymys.
Satunnaiset hekumalliset hetket miesten kanssa eivät tietenkään vastaa päivittäiseen kaipuuseen, joten yksinäisyys kalvaa kaiken aikaa.
Kuten kohtalotoveri kirjoitti, yksinäisyys lienee tulevaisuudessakin ainoa rinnallakulkija. Elätän kuitenkin toivoa.