Minunko elämää?

Katselen kahta pientä ihmistä. Äidin ja isin silmäterät, pienet sydänkäpyset, jotka käpertyvät syliin kertomaan päivän kuulumisia ja siliteltäviksi. On mies, pikkuinen talo, lemmikkieläimiä, harrastuksia, ns. normaalia arkea. Joku sanoo: "Voi, miten onnellisia te olettekaan. Muistathan olla kiitollinen perheestäsi?" Kyyneleet kohoavat silmiin, sydämeen sattuu. Olenhan minä kiitollinen, tietysti olen. Mutta hymyn alla olen niin yksinäinen, peloissani, rikki, hukassa...

Kaipaan syliä, silitystä, halausta, keskustelua, hiljaisuutta...mutten omalta 14 vuotta rinnallani kulkeneelta puolisoltani vaan toiselta naiselta. Tuon kirjoittaminenkin tuntuu lähes ylivoimaiselta. Sormet jäätyvät, eivät osu näppäimiin...Pitkään sisällä haudottu salaisuus on nyt "sanottu ääneen" ja heti tuntuu kuin pitäisi pyyhkiä kaikki pois ja pyytää anteeksi...

Niin mielelläni jakaisin jonkun kanssa ajatuksia ja tuntemuksia.

Jos haluat vaihdella ajatuksia, voit laittaa viestiä mulle. Olen 7 v. sitten eronnut kohta 46 v. nainen ja kaksi nuorta aikuista lasta on.

Voi kuinka tuo kuulostaa vuoden takaiselta minulta! Yritä kestää, alkushokin jälkeen helpottaa ja olo paranee. Asioiden myöntäminen itselle oli ainakin minulle kaikkein vaikeinta. Lapsi, mies, talo, 38 vuotta ja nyt vasta ymmärrän kuka ja mikä olen.

Meitä perheellisiä mutta naista kaipaavia naisia vaikuttaa olevan paljon.

Hei kaikki,
Minunko elämää? Kiitän rohkeudestasi kirjoittaa tänne. Tilanteesi kuulostaan niin kovin tutulle. Elin samassa tilanteessa viisivuotta sitten. Koin ja tunsin laillasi ettei se lähelläni ja rinnallani miltei 20 vuotta kulkenut mieheni ollut se kenen kosketusta ja yhteytä toiseen ihmisen kaipasin. Aikaa ennen häntä seurustelin neljän vuoden ajan nuoruudenrakkauteni kanssa. 10 -vuotta minua vanhemman naisen kanssa. Hänestä tuli ero, koska hän ei halunnut lasta. Minä halusin ja sain. Sain lisäksi miehen, jota kunnioitan suuresti mutta missä on rakkaus, läheisyys, seksistä nauttiminen?
Tajusin viisivuotta sitten että jotain on tapahduttava. Elämään on tultava muutos. Lähdin tekemään muutosta itseni takia. Erosin, lähdin pois yhteisestä kodista, rikoin kunnioittamani ihmisen maailman. Elämä oli yhtä kaaosta hetken aikaa. Nyt vuosia on kulunut ja ikääkin on yli 40 v. Elän parempaa ja tasapainoisempaa elämää kun olin rehellinen itselleni. Olen se mikä olen ja tärkeintä on rehellisyys itselle. Näin voi löytää tasapainon ja onnen elämään.

Olen saanut tavata upeita persoonia viime vuosien aikana. Valitettavasti heistä ei ole tullut sitä arjen jakajaa ja rinnalla kulkijaa. Uskon kuitenkin, että vielä on jotain kivaa tarjolla minullekin. Elämä ei todellakaan lopu 40 -vuotiaana. Jäänkin uteliaana odottamaan mitä tämä päivä tuo tullessaan.

Mimmu

Kiitos Mimmu kirjoituksestasi. Kiitos ajatusten ja kokemusten jakamisesta.

Minä todella toivon, että saat tuntea Onnea ja Rakkautta ehkä jo tänään tai viimeistään huomenna :)

Hei Kilppari,
kiitos viestistäsi. Löydänkö onnea sitä ei tiedä kukaan. Ainakin toivon niin. Olen viime aikoina miettinyt mitä naiset oikeasti haluavat. Kun on kiltti ja kohtelias toista kohaan, kunnioittaa häntä ja antaa tilaa, pitää itsestään huolta ja ei ole ihan karkuunjuostavan näköinen ja tasapainoa itsensä kanssa löytyy niin Siskot tämäkään ei riitä.
En usko mutta toivon sitä järisyttävää rakkautta tulevaksi eteeni. Milloin se tulee ja missä se tulee? Kuntosaleilta ei löydy, ei netistä, ei diskosta. Mistä? Uskon että tekemällä töitä rakkauden ja parisuhteen eteen voi päästä pitkälle, jopa maaliin asti. :)
Luen mielelläni viestejä tältä alueelta. Kirjoitukset ovat koskettavia ja jotkut jopa ihan kun omasta elämästä. Kaikkea kivaa Teille kaikille.

Mimmu