sua odotan...odotanko?

Kertokaa mielipiteitänne seuraavaan. Vaikka kavereiden mielestä en mä mitään neuvoja kuuntele kuitenkaan. Mutta ne mielipiteet olis tervetulleita.
Olen tapaillut yhtä naista yli kaksi vuotta. Tavattiin sattumalta. Humalassa sekoiltiin koko yö ja seuraava päivä sitten selvinpäin. Seksi oli ihan taivaallista jo silloin ja on ollut aina vain ihananpaa sen jälkeen. Sen päivän jälkeen hän kertoi olevansa naimisissa, miehen kanssa ja että heillä on kolme lastakin ja ettei halua vaarantaa avioliittoaan. Mutta silti olemme tapailleet. Tosi usein. Olen häneen ihan rakastunut ja hänkin minuun. Nyt olemme puhuneet siitä, että jonain päivänä olisimme oikeasti yhdessä. Olen ollut vain hänen nainen koko tämän ajan, enkä usko että hänellä on muita naisia kuin minä. Hän haluaa viettää paljon aikaa kanssani ja haluaisi olla kanssani enemmänkin, mutta ei uskalla tehdä sitä liikettä, että kertoisi sen miehelleen. Tiedän että järki sanoo, että mun pitäisi jättää hänet ja aloittaa eläminen ilman häntä. Mutta kun en halua. En ole koskaan tuntenut oloani niin täydelliseksi kuin hänen seurassaan.
Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Niitä haluaisin kuulla.

Joo-o. Olen ollut semmoisessa tilanteessa jossa järki kertoi yhtä.. ja tein sitten toista. Ongelmia on helposti kaksi: ensiksikin on koko ajan vähän huono omatunto ja harmittaa kun ei voi oikeasti olla yhdessä. Ja sitten se että väliaikaisesta tilanteesta tuleekin helposti pysyvä järjestely, jossa toinen antaa koko ajan ymmärtää että muutosta on tulossa. Mulla meni kolme vuotta. ...keleen taivaallinen seksi..

Jollain tavalla tilanteet ratkeaa, siksi neuvot sikseen. Onhan se väärin että kun kohtaa jonkun joka saa sukat pyörimään jaloissa niin kaikki ei menekään putkeen. Ja toinen osapuoli on valmis käyttämään tilannetta hyväkseen.

Joskus vain asiat menevät omalla painollaan siinä sitten itse ihmettele kuinka tässä sitä nyt näin ollaan..vaikkapa rakastuneena onnellisena ja arjen pyörteissä joissa toinen on vahvasti kuitenkin mukana.
Joskus joku kirjoitti, ettei rakkaus kysy lupaa ja niinhän se on.
Muuta en voi sanoa kuin että rakkaus on kantava voima elämässä. Sen eteen on uskallettava elää ja tehtävä ratkaisuja, vaikeita,hyviä, kaikkea noita.
Ratkaisut voi jäädä tekemättä, vaatia aikaa, tai olla nopeita, voi myös jäädä entiseen, uhrauksia, luopumista, uuden saamista.
Mutta jos vain tuntuu oikealta kummastakin on oltava vahva ja vain uskottava itseensä, toiseen. Liian kauan ei saa kuitenkaan antaa elämän viedä on off tilassa.
Järki ja tunteet, ne kun saisi samaan päähän sopimaan, ja ajan myös.
Minä kokeilin, jäin sille tielle, toinen ei odottanut 1,5v.yhdessä vaan valitsi helpomman tien.Vaihtoi naiseen millä oli taustat kunnossa elänyt lepakkona vuosia.. ja tuki takana ystävät, perhe..
Kirjoitan siksi vain että rakkaus on kantava voima, musertava, sihen on uskottava, kummankin..Toista Ei saa vedättää, luvata liikoja.
Minä sairastuin masennukseen tuosta, poltin sillat vanhaan ja elelen nyt saarellani yksikseni. jotain yhä näen tämän toisen silmissä katseen joka ei kerro onnesta,vaan jostain muusta.

K.k. sanoin rakkaus viiltää.

Mä olen taas se, kellä parisuhde pitäisi olla päällisin puolin kunnossa, mutta toinen nainen vie jalat altani. Arkiaskareet sujuvat ja elämä menee eteenpäin. Mutta, mutta läheisyys ja pusuttelu yms. puuttuvat.

Tuntuu etten kuitenkaan uskalla lähteä... Elämä menee uusiksi juuri kun olen saanut sen jonkinmoiseen kasaan. Tunnen vetoa siihen toiseen, etten pysty ajattelemaan oikein mitään muuta.

Pitäisi kai hypätä, mutten uskalla. En tiedä lentäisinkö pitkään vai mätkähtäisinkö maahan? Viisaat sanovat, että elämä kantaa... Olen lukenut siitä ja kokenutkin sen.

Jään tänne ruudun taakse taas pohtimaan...

Minä usein ihmettelen miksi ihmiset jumiutuvat epätyydyttävään suhteeseen vaikka loppuiäkseen, vaikka sitä ikää olisi about 50-vuotta jäljellä. Eikö toisinaan kannata ottaa hyppy tuntemattomaan ja etsiä parempaa onnea?

Amy on ihan oikeassa. Ongelma vaan on se että joskus ihmiset eivät käyttäydy järkevästi. Miksi ihmiset esim elävät väkivaltaisen puolison kanssa tuntuu täysin käsittämättömältä. Itsekin olen ollut ankarasti sitä mieltä että porukka ottakoon itseään niskasta kiinni ja lopettakoon valittamisen. Vasta kun oma tunne-elämä meni uusiksi tajusin ettei vaikeisiin asioihin aina olekaan helppoja ratkaisuja.

Deerelle,

tuo sun tuntema pään sekottava tunne, toisen jatkuva ajatteleminen - kuulustaa aika vakavalta ihastumiselta.
Parisuhteesi kerrot olevan järkisyistä ajatellen kunnosta, mutta, hmm. se läheisyys puuttuu..
Ehkäpä siinä syy tunteisiisi. Haluat enemmän mitä nykyinen parisuhteesi pystyy antamaan.
Ihailen rohkeuttasi, jos pystyt jatkamaan nykyistä suhdetta kaikki se tunnelataus sisälläsi.
Itse en ainakaan pystyisi.

Mullakin on ollut sellainen mielipide, etten olisi epätyydyttävässä suhteessa, mutta elämä on niin kummallista... En voisi oikeastaan voisi kuvitella tulevaisuutta kenenkään muun kuin nykyisen kumppanini kanssa. Kuitenkin ajattelen joka päivä tuota toista. Emme ole edes yhteydessä, koska emme voisi olla vain neutraalisti ystäviä. No, aika näyttää aikanaan mihin tämäkin johtaa. Asiat menee niinkuin niiden pitää mennä. Tuntuí kuitenkin "hyvältä" lukea keskustelua: "Seksi parisuhteessa". Enpähän ole yksin läheisyyden haluni kanssa. Eikä halu ole pelkästään seksin vonkaamista.

Aurinkoista lauantaita kaikille!

Deere - miten "se toinen" asiaan suhtautuu? Onko hänkin varattu vai mistä on kyse

MOI,
samansuuntaista kokemusta on, rakastuin naiseen jolla on kolme lasta ja hän oli naimisissa, niin kuin myös minäkin silloin, tosin itse olin tehnyt eroprosessia lesbouteni vuoksi jo kauemmin. Erosin ja muutin lasteni kanssa omaan kotiin, naiseni jäi vielä silloin avioliittoon ja entiseen elämäänsä...ja pikkuhiljaa hänkin erosi ja muutti pois, edelleen on kylläkin jollain tasolla entisessä elämässään kiinni ja myöntääkin sen ajoittain, Mutta silti me olemme toistemme once in lifetime...löytyy rakkautta, intohimoa, läheisyyttä ja ahh kaikkea ihanaa onnellisuutta, joten kärsivällisyyttä kysyy...ja tietoa siitä mitä haluaa itse...jne