ulos kaapista
Pitäis kertoa vanhemmille, mutta ei ole pienintäkään ideaa miten asian voisi kertoa. Tuntuu, että en pysty lopulta sanomaan mitään ja seison vaan tyhmännäköisenä.
Siis pieni apu ei olisi pahitteeksi...
Miten itse kerroitte? missä tilanteessa ja mitä sanoitte? suunnittelitteko etukäteen? Miten vanhemmat reagoi?
Ja kuinka vanhoja olitte silloin?
Aihe on varmaan käyty läpi monta kertaa, mutta varmasti se on aina ajankohtainen.
melko yksinkertaista, katsoin american beauty-elokuvan, tajusin elämän olevan liian lyhyt kaappeiluun, tekstasin siskolle ja täräytin äidille päin naamaa; "äiti, olen homo" siihen äiti ei juuri vastannut, mutta sisko toipui aika äkkiä alkujärkytyksestä... tietty auttaa jos on poika/tyttökaveri jolta saa tukea tai ylipäätään joku jolla on samanlaisia kokemuksia joko takana tai edessä. mulla ei näitä ollut, mutta hyvin olen kaapista päässyt, nyt tietää melkeinpä kaikki joiden tarvitsee tietää. en kehota kaikkia tekemään samoin, mutta itselleni se toimi hyvin
Niki, ehkä kuitenkin kannattaa hetken miettiä millaiseen tilanteeseen joudut, jos asiat eivät sujukaan kauniisti ja siististi. Turvaverkot on hyvä rakentaa valmiiksi sellaisen varalle. Usein niitä ei nykypäivänä enää tarvita, mutta kuitenkin. Se on jonkinlainen vakuutus mahdollisten vaikeuksien varalle, ei kuitenkaan vaikeuksien enne.
Täällä aikaisemmissa keskusteluissa ja myös Seta Foorumilla on ollut suuri joukko kuvauksia ihmisten kokemuksista samasta tilanteesta, jossa itse olet nyt ja tavoista kuinka he itse ovat toimineet. Näe pikkuisen vaivaa ja lue niitä ensin, samoin tuo edellä mainittu kirja.
Aihe on käyty läpi niin monta kertaa, että enää samoja juttuja ei luulisi tarvittavan. Ehkä Ranneliikkeessä jossakin jo on tai kenties voitaisiin rakentaa ulostulokokemusten arkisto tulevien sukupolvien hyödyksi. Kaapista ulostulo on hyvin merkittävä vaihe homopersoonan kasvuprosessissa.
Itse tuli kaapista pikkuhiljää. Antamalla ymmärtää, pieniä sanoja siell sun tääll, tiettyjä tekoja. Eipä tarvinut ketään järkyttää kauheesti, vaan ihmiset alkavat tottumaan ajatukseen vähitelleen ja sitten jo itse ovat valmiit kysymän ja kerran ihminen valmis kysymään niin on valmis kuulemaan myös "epämielyttävän" vastauksen. Eipä tähän menness kukaan selkää ole kääntänyt...
Arvelen tämän aiheen sopivan mieluiten tähän keskusteluun, kuin Seta-keskusteluun toisaalla.
Siellä nimimerkki Mies esitti väitteen: "...julistamalla 'Olen homo' vastaa samanlaista uskonsa tunnustamista kuin uskovaiset tekevät. Samanlainen pakkomielteenomainen itsensä paljastaminen, jota ei kukaan tarvitse. Ihan kuin jonkinlainen vihkiytyminen tai siirtymäriitti( aikuisuuteen?)."
Jälleen kerran huomaan ajattelevani eri tavoin kuin Mies.
Lainaan tähän erästä omaa kirjoitustani.
Homoidentiteetin kehittyminen Vivienne Cass'in mukaan
Cass jakaa homojen ja lesbojen identiteetin kehittymisen kuuteen vaiheeseen:
1) Identiteettihämmennys. "Olenko minä tosiasiassa heteroseksuaali?"
2) Identiteettivertailu. "Saatankin olla homoseksuaali"
3) Identiteettitoleranssi. "Olen homoseksuaali, mutta en voi sitä hyväksyä"
4) Identiteetin hyväksyminen. Myönteinen kuva homoseksuaalisuudesta syntyy
5) Identiteettiylpeys. "Me ja ne muut (heterot='viholliset')"
6) Identiteettisynteesi. "Olen homo, mutta samaan aikaan paljon muutakin."
Cass'in mukaan homoseksuaalinen identiteetin kehitys on erityisesti länsimaiseen kulttuuriin ja tähän nimenomaiseen aikaan sidottu seikka. Joissakin muissa kulttuureissa ja länsimaissa muina ajanjaksoina, nämä samat asiat ovat tai ovat olleet merkittävästikin erilaisia.
Muitakin homoidentiteetin kehitysmalleja on olemassa.
Itse kukin voi sitten tutkailla, missä kohtaa identiteetin kehitystä on. On myös mahdollista palata takaisin aikaisempaan kehitysvaiheeseen esimerkiksi kielteisistä elämänkokemuksista johtuen. Jotkut eivät koskaan käy läpi kehityskulkua kuutoseen saakka, vaan jäävät pysyvästi jonnekin aikaisempaan vaiheeseen.
Se onkin sitten iso kysymys millä tavoin identiteetti kehittyisi ja kasvaisi.
Mä tulin ulos kaapista tällä viikolla vanhemmilleni ja siskolle. Kirjoitin kirjeen vanhemmille ja laitoin tekstarin siskolle.
20-vuotias sisko haukkui lyttyyn ja toivoo, etten koskaan kerro hänen kavereilleen. Homous saa hänet kuulemma voimaan pahoin. Äiti taas kertoi olevansa järkyttynyt ja joutuu sulattelemaan asiaa kauan eikä luultavasti koskaan tule ymmärtämään asiaa. Isästä en tiedä. Hänestä ei ole kuulunut mitään.
Olen aika ylpeä itsestäni.
Minäkin olisin, Mobile... toivottavasti et liiaksi välitä perheen reaktioista, niillä kun kuitenkin lopulta on sellainen side, ettei homous voi sitä muodottomaksi venyttää. (:
Mun mamma ei ole tainnut edes ymmärtää. Pitäisi varmaan suoraan sanoa, ei siitä muuten hyvää synny. Tosin eipä mun suuntautumiset äidille kuulukaan:) Juu, oikein luit ja ei se oikein kuulu kenellekään. Se nyt on yhtä paljon osa minuu kuin joku käsi tai varvas. Eikä tässä mistään pelosta ole kysymys, mun äitini on harvinaisen liberaali, en vain viitsisi vauhkota ja melskata.
Jep, sama juttu..
Mä olen niin syvällä kaapissani etten taida ulos tullakaan. Tuossa oli aikaisemmin jotain "homoidentiteetin" synnystä, musta tuntuu että olen kyllä hyväksynyt sen että olen gay, mutta en ala sitä kenellekään kuuluttamaan.
Hittojako se niille kuuluu ;)
Välillähän tää, ettei kukaan (ja meinaan tosiaan ettei kukaan) tiedä tästä, on aika rankkaa. Mutta minkäs teet?
Aye,
Olet valinnut "syvällä kaapissa" olemisen, mutta samalla toteat sen olevan itsellesi rankkaa.
Mikä sinut siellä epämukavassa kaapissasi oikeastaan pitää?
Jokainen meistä tekee kaapissa pysymisen tai sieltä ulos tulemisen suhteen omat ratkaisunsa - tilanne- ja henkilökohtaisesti. Muiden on aikasenlailla vaikea sanoa mikä olisi paras menettelyratkaisu, kun jokainen asiakokonaisuus on niin kovin erilainen ihmissuhdeverkostoineen.
Itse kirjoitin viime pääsiäisen jälkeen äidilleni kirjeen, jossa kerroin, missä mennään. Äiti sitten vastasi siihen, että tieto oli se, mitä hän oli odottanut eikä hän ollut pettynyt eikä järkyttynyt. Molemminpuolinen pitkään kestänyt piirileikki siis päättyi meillä, mikä oli molemmille helpotus. Isäni ei edelleenkään asiasta tiedä, enkä ole valmis asiasta hänen kanssaan puhumaan.
Jälkeenpäin ajatellen se, että asia tuli selvitettyä äidin kanssa, syvensi vain entisestään läheistä äiti-poika -suhdettamme - olin aina ollut meillä "äidin poika". Oman lisämausteensa asiaan tuo se, että rakas äitini nukkui loppukesästä pois... meillä oli molemmin puolin kaikki asiat valmiiksi selvitettyinä, eikä mikään jäänyt kesken... Siitä on ollut suuri lohtu kaiken surun keskellä. Puhumattakaan siitä, että nyt jälkeenpäin olen saanut kuulla äitini ystäviltä, kuinka hän varauksetta rakasti ja oli ylpeä pojastaan...
Äitini todella ansaitsi tämän ajatuksen:
Äiti kulta, sain paljon rakkautta Sulta.
En aina toiveitas voinut täyttää, vaan maailmalle ohjasit mua oman paikkani näyttään.
On paljosta aihetta mulla Sua kiittää, ei siihen tahdo sanat maailman mitkään riittää.
-------
Meistä jokainen tekee elämässään jatkuvasti valintoja, jotka kaikki ovat yhtä hyväksyttäviä, oikeita ratkaisuja. Omalla kohdallani homoudesta kertominen nimenomaan äidille oli tärkeä askel - askel, joka kantaa vielä pitkälle, varsinkin nyt kun äiti ei enää ole vierellä kulkemassa.
T-p,
Koskettava kirjoitus sinulta. Se nostaa mieleeni seikan, että jos aikoo nämä asiat selvittää läheisilleen, on se syytä tehdä silloin kun tuo läheinen on vielä läsnä. T-p, sinä ehdit sen tehdä äitisi kanssa ja se kuulostaa hyvältä.
Olen toisinaan törmännyt siihen, että joku kertoo halunneensa ilmaista identiteettinsä läheiselleen, mutta ei ehtinyt, kuoleman tultua väliin. Siitä on voinut jäädä aikamoinen suru. Miksi me emme yleensäkin kerro tärkeitä ja hyviä asioita niin ajoissa, ettei niitä tarvitse vasta vainajan muistopuheessa esittää.
Ehdin itse ilmaista identiteettini kumpaisellekin vanhemmalleni hyvissä ajoin niin, että heillä oli aikaa tottua ja myös käydä kielteiset tunteensa läpi. Mieheni he oppivat tuntemaan hyvin ja hänestä tuli heille lopulta luottohenkilö. Olisin toivonut, että he olisivat voineet olla mukana häissämme heti parisuhdelain voimaantulon jälkeen. Molemmat olivat kuitenkin kuolleet ennen tuota meille tärkeää hetkeä.
Hei!
Itse aloitin aika hiljalleen, tämän vuoden alusta. Alkupotkun antoi se kun menetin äitini jolle en ehtinyt kertoa asiasta ja koko kesän ja syksyn olen ollut niin avoin kun vain voin, paitsi veljille, joista toiselle meinaan kertoa. Olen 23v ja käyn iltalukiota että voin valmistua yomerkonomiksi, vaikka olen ammatiltani maskeeraaja. Äidinkielen tunnilla kuitenkin päätin tehdä sen ja kirjoitin aineen aiheesta, millaista homon elämä on, otsikolla, ei vain syntisiä! Palauttaessaan Ainetta opettaja kuitenkin vain hymyili ja pyysi korjaamaan muutaman virheen. Se antoi lisäpotkua entisestään.