Miksen löydä "sitä oikeaa"?

Moikka. Olen 22v, pitkä ja hoikka tummahiuksinen nuorimies. Sadat kerrat on tultu sanoo hyvännäköiseks. Olen liikunnallinen ja pyrin pitää itsestäni huolta.

Luonteeltani olen mukava ja symppis ihminen, voin keskustella kaikenlaisten ihmistyyppien kanssa.

Kavereita ja tuttuja mulla on mielestäni tarpeeksi. Ongelma tässä on, etten ole löytänyt vieläkään "sitä oíkeaa".

Olisin vihdoin valmis suhteeseen pojan kans, mutta olen ollut yksin koko elämäni, kahta kuukauden pikasuhdetta lukuunottamatta.

Onhan noita poikia maailmassa. Mutta kun ekaks miinustetaan heterot, niin potentiaaliset ehdokkaat ovat kuitenkin todella harvassa.

Esim. jos menen baariin like dtm, näen siellä ehkä vain 0-3 kiinnostavaa tapausta illan aikana.

Ja yleensä 100% noista on "varattuja". En halua pilata kenenkään suhdetta tulemalla väliin.

Eli siis jäljelle jää 0 potentiaalista ehdokasta.

Chattailyn voimaan en enää usko. Sit jää jäljelle enää harrasteet ja ns. "valtavirran, eli lähinnä heteroitten suosimat paikat".

Harrastan poikamaista lajia, eli sieltäkään sen löytäminen on mahdottomuus. Sit "heterobaarit". Käyn kyllä niissäkin, tykkään klubittaa, eli käydä klubeilla.

No viimeks koetin sellases paikas mennä juttelee yhelle pojalle, ja se etenikin jopa siihen vaiheeseen, että sain kerrottua pitäväni pojist ja vaihdettiin jopa numerot (tosin vaan sen kustannuksel, että sanoin olevani valmis bileseuraksi). Sit kävikin ilmi, että toi poika haluis kokeilla mun kans jotain. Mutta mitään ei kuitenkaan ikinä tapahtunut, se oli niin epävarma itsestään.

Siis tää on koitunu mun kohtaloksi, että pyrin pitää tason yllä. Tarjontaa ja kaikenlaisia ehdotuksia kyllä on, mutten vaa huoli ketä vaan rinnalleni. Ja sit jos sellanen löytyy, se on joku varattu tai hetero.

Eli tälläinen nuorimies ollut vapaana jo aivan liian pitkään. Ei ilmeisesti ketään toista, samanlaista, samanlaises tilantees olevaa?

Miksi pitäisi heti ja nyt löytää se oikea? Kyllä se \"Mr Right\" kohdalle tulee aikanaa... Itselläni sen löytymiseen meni noin 30 vuotta (siinä välissä \"harjoittelin\" muutaman kanssa parisuhteessa elämistä..). Turhaa kiiretä ei kannata pitää, sillä kaikki, jotka tuntuvat oikeilta, eivät välttämättä ole sitä. Helposti lankeaa ihmisiin, jotka muutaman vuoden sisällä (ellei aikaisemminkin) osoittautuvat todellisiksi painajaisiksi (- eroon ei pääse kuin hankkimalla lähestymiskielto). Ensinnä on tehtävä itselleen selväksi minkälaista suhdetta etsii, mistä on valmis itse luopumaan, ja miten parhaiten pystyy antamaan suhteelle kaiken sen vaatiman huomion? Ihan tuosta vain ei mikään ihmissuhde onnistu - eikä kysymys ole mistään yksinkertaistamisesta. Mitään kaavaahan ei ole suhteille olemassa, eikä myöskään niiden aikatauluille =D. Se mikä toimii yhdellä, ei totisesti toimi toisella.

\nOmalla kohdallani \"toiveiden täyttymys\" tapahtui netin kautta - joskin parisen kuukautta viestiteltiin ennen ensimmäistäkään tapaamista... Ja nyt saadaan jo heteroystävätkin ihmettelemään yhteistä elämäämme ja tasapainoisuuttamme.

\n

\nSaman sisältöistä keskustelua eri muodoissa löytyy \"Suhteet\" - otsikon alta.

"Eli tälläinen nuorimies ollut vapaana jo aivan liian pitkään. Ei ilmeisesti ketään toista, samanlaista, samanlaises tilantees olevaa?"



Samanlaisessa tilanteessa olevia on ainoastaan n. tsiljoona kappaletta. Tämä on yksi näitä ihmiselon ristiriitaisuuksia: noin 100% ihmisistä haluaa kumppanin, rakkautta, yhteistä elämää, seksiä tai ainakin jotakin noista kerrallaan. Luulisi että yhtälö on helppo kun kaikki haluaa samaa, mutta käytännössä se onkin usein aivan mahdottoman vaikeaa.



Olen edelleen sitä mieltä, että DTM on maksimaalisen väärä paikka pysyvän seuran etsimiseen. Kapakassa ihmiset pitävät melkoista roolia päällä ja kaikki varovat osoittamasta mielenkiintoa liian herkästi, osittain siinä pelossa ettei vaan tulis torjutuksi. DTM:ssä tämä on ihan huipussaan, ja siellä kaikki kuvittelevat olevansa jumalan lahja maailman homoille ja rima on sitten perusteettoman korkealla.



Sitä omaakin rimaansa kannattaa miettiä, ainakin siinä mielessä ettei torju ketään ihan suoralta kädeltä. Pinnan alta saattaa paljastua jotakin hienoa, vaatimattoman tai myöskin korean ja ylpeän pinnan alta.



Käytännössä taitaa olla parasta vain luottaa sattumaan, sillä tavalla minä ainakin olen tavannut _kaikki_ elämäni ihmiset, ystävät, tuttavat, kaverit ja muut.

Minähän tunnen montakin tällaista tapausta. He ovat tosin kaikki jo yli 30-vuotiaita. Koko ajan etsimässä "sitä oikeaa", mutta eivät halua tinkiä "tasostaan". Ja ihan yhtä ihmeissään kuin tämäkin poikaparka.



Jos etsii ihmistä ulkonäön perusteella, niin tulee itsekin sen mukaan valituksi. Loppupeleissä ulkonäöllä ei ole paljon mitään merkitystä. Jotkut eivät loppupelejä kuitenkaan hallitse ja huomaavat olevansa taas yksin hetken päästä.

Oon lähes täysin samanlaisessa tilanteessa, ja sun ikänen. Itsekin tykkään poikamaisista kundeista, mutta niitä ei tosiaan dtm:stä löydy, ja toisaalta haluisin löytää jonkun, jonka kanssa vois jopa keskustella. Vaan kaikki haluaa vaan seksiä, joka taas ei mua oikeastaan kiinnosta (siis pelkkä se). Toivoa sopii että se sattuma toimis pikkuhiljaa...

Mikset löydä "sitä oikeaa"?



Vastaus on yksinkertainen. Olet vasta 22-vuotias. Se oikea löytyy vain ajan kanssa, sattumalta. Harvalla parikymppisellä on vielä "sielunkumppania" löytynyt. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka se löytyisi jo huomenna!



Toinen syy on vaatimustasosi. Koska et huoli aivan ketä tahansa rinnallesi, karsiutuu suuri osa halukkaista pois. Mutta mikäli sen oikean tahdot löytää, täytyy näin tehdäkin!



En tiedä, riippuu vähän mitä haluaa, että kannattaako sitä sitten aluksi "harjoitella" ihmissuhdetta jonkun muun kuin "sen oikean" kanssa. Voihan siitäkin ajan kanssa kehittyä täydellinen suhde...

Kerronpa tähän väliin kokemukseni aidan toiselta puolelta.



Kymmenisen vuotta sitten ollessani 22-vuotias olin jo tuolloin parhaat päivänsä ohittaneen 31-vuotiaan poikajumalan harjoituskappale ja kutualusta kuukauden päivät. Hän oli minun ensimmäinen kokemukseni homomaailmasta, jonka julmuudesta ja kuvioista en tuolloin vielä mitään tiennyt. Kuvittelin aluksi aivan oikeasti, että minulla oli käynyt heti kertalaakista aivan uskomattoman hyvä tuuri. Shokki olikin sitten suuri, kun minut kylmästi dumpattiin. Olin aivan liian tavallinen ja keskiverto poikajumaluudelle. Nyt tällä jo neljänkympin rajapyykin ohittaneella ex-poikajumalalla on takanaan vain lyhyitä suhteita, eikä valoa hänelle tunnelin päässä juuri näy. Metsästää vieläkin parikymppisiä, vaikkei täydellistä löytänyt edes nuorena.



Poikajumalille löytyy loputtomasti sympatiaa, mutta mikä onkaan meidän kutualustana käytettyjen ja emotionaalisesti rikkirevittyjen kohtalo. Pelkkää halveksuntaa ja ylenkatsetta saamme osaksemme. Kaikkien pitää vain ymmärtää, ettei poikajumala tietenkään selibaatissa halua elää. Poikajumalan tunteilla on merkitystä, mutta muut saavat painua koloihinsa nuolemaan haavojaan.



Onhan ne poikajumalat hunajaisen puoleensavetäviä aluksi, koska ovat käyneet ne alkutahdit niin monesti läpi. Harjoittelu on tuottanut tulosta.

voi kulta, ei vielä mitään hätää!
meillä elämä edes, nautitaan siit!
tehään niit juttui mitä ei sit jaksa,
tai ehdi, tai muuten vaan voi!
en tarkota et hypittäs sängyssä,
ainakaan kovin monen kanssa!
tarkotan hauskaa, elämistä,
olemista, nauttimista, flirttii,
sekoilemista ja sähläämistä!!
matkustellaan, tavataan ystäviä,
taiteillaan, etsitään, ihmetellään!
maailma on ihana paikka,
kuitenkin lopulta se on!

rakkaus tulee kun on sen aika
siinä sen taika!

Rakkaudella,
Köbötzöy

Innolle sanoisin terveisiä että kyllä mä uskon noiden "Poikajumalien" (=puolihutsujen) lopussa saavan palkkansa, eli ne tulee olemaan hyvin yksinäisiä ihmisiä jossain vaiheessa. Jos kohtelee toisia ihmisiä huonosti, saa siitä maksaa - ennemmin tai myöhemmin.

No tosiaan noita tyyppejä on tsiljoona. Ite kuvittelin aina, että olin suurinpiirtein ainoa noin 20 v, jolla ei ollut jotain massiivista romanssia takanaan tai koko ajan jossain hard'n'heavy suhteessa. Totuus onkin sit jotain aivan muuta.



Elämä on semmosta. En nyt kuvittele että Romeo tipahtaa taivaasta tai löytyy DTM:stä. Asioita pitää ajatella ehkä vähän perspektiivissä.



Itse asiassa, mies asiat on alkanu luistaa paljon paremmin, kun oon lopettanu jonkun pakkomielteisen "oikean" tai Romeon etsimisen. Jotkut tosin ei osaa lopettaa sitä. Se on kyllä vähän sääli.



No ne "poikajumalat" kannattaa varmaan jättää omaan arvoonsa. Jos sellaiseen rupee sekaantumaan, niin sillon pitää kyllä tietää mitä saa ja mitä tekee. Onhan niitä tullu vastaan, mutta niitä pitää kohdella yhtä huonosti, kun ne kohtelee muita. Jotkut niistä "poikajumalista" (joita ei mun mielestä kyllä todellisuudessa edes ole olemassa) tuntuu etsivän jotain semmosta, joka vain kuolaa ja kuvittelee kuinka onnekas on, et semmonen komistus huolii vähän vaatimattomamman tyypin vierelleen ja sänkyynsä. Ne ottaa iloa irti siitä, kun saa katsella omaa peilikuvaansa toisen palvovista katseista. Ikävä kyllä, me nuoret aloittelijat varmaan tiputaan helpoimmin niiden ansoihin, mutta mä olen onnistunut kyllä vähän välttämään niitä. Kyllä ne "poikajumalat" tunnistaa vähän kokemusta saatuaan aika kaukaa.



DTM on kyl heikko paikka ihan vakavaa seuraa etsiä. Kyllä yllättävän monet mun tutuistani on löytäny sieltä jotain pysyvämpääkin seuraa, mut ne onkin sit istunu siellä 5 vuotta putkeen ennen kuin vakavampaa seuraa on löytäneet. Se on hyvä bilepaikka, mut iskupaikka...no, ehkä jos sitä seksiseuraa etsii.

On jotenkin ironista, miten kaikkialta saa lukea, ettei DTM ole paikka vakavan seuran etsintään... ja miten monille vinkataan, ettei sieltä vakavaa seuraa löydä, jne.



Kuitenkin niin moni tuntuu etsivän poikaystäväehdokasta juurikin sieltä "kielletystä" DTM:stä (joka onkin väärä paikka). Mutta jos kerran niin moni etsii sieltä, eiköhän sinne eksy enemmänkin vakavan seuran hakijoita? :)



Eipä kai sitten. Ajatuksena silti hassu.

Kyllä siellä vakavan seuran hakijoita epäilemättä on, mutta ympäristö ja fiilis on aivan väärä. Se on vähän sama kuin jos yrittäisi pitää runonlausuntamatineaa formulakisojen katsomossa.

Lainaan toisaalla ollutta tekstiäni tähän:
"Meillä ihmisillä on tapana etsiä ja löytääkin kumppani, jonka kanssa sitten rakennamme elämäämme. Joskus tuo puolison löytyminen voi olla jopa hankalaa. Riippuuhan se toki toisenkin henkilön mielipiteistä, tavoitteista ja haaveista. Ei pelkästään omista haluistamme. Kuitenkin parisuhteeseen tarvitaan kahden ihmisen yhteinen tahto ja voima, ennen kuin se on parisuhde.

Valitettavan usein kuulee milloin kenenkin suusta, ettei kelpaa kenellekään. Silloin kysymyksessä on henkilön oma – subjektiivinen näkemys asiasta. Hän vain ei ole tavannut ihmistä, joka katsoisi häntä haluamallaan tavalla. Tai arvostaisi samaa näkemystä elämässä. Usein tulee tällaisissa yhteyksissä mieleen, ettei henkilö itsekkään ole valmis koko suhteeseen, jos omat mielipiteet ovat jo alussa negatiiviset. Helposti sellaisessa tilanteessa eksyy harhapoluille siitä keskeisestä asiasta – kumppanista. Silloin kokeillaan jo kaikenlaisia muita vaihtoehtoja. Ja se toivottu parisuhde muodostuu nopeasti pariin suhteeseen, ellei useampaankin.

Itsensä arvostaminen, toisen mielipiteiden kunnioittaminen ja varsinkin toisen ihmisen huomioiminen on keskeisintä suhteen muodostumiselle. Pahaksi onneksemme nykypäivä on vain tuonut kiusauksen ”helppoon” elämiseen. Meillä ei yksinkertaisesti ole halua käydä läpi suhteen alun rituaaleja. Ystävystyminen, tutustuminen toiseen jätetään mieluusti välistä ja halutaan hypätä suoraan siihen suhde osuuteen. Ajattelemme vain, että miksi käydä läpi koko raskas kaava, ruokaakin saa jo lämmitystä vaille valmiina – miksei se siis toimisi ihmissuhteissa.

Olkoonkin suhteen luonne mitä tahansa; perinteinen heterosuhde tai trendikäs homosuhde, toimintaperiaatteet ovat molemmissa samanlaiset. Keskeisintä on osata arvostaa itseään ja kumppaniaan. Toisen mielipiteiden vapaus on sallittava (johan se on määritelty perustuslaissa). Aina ei tarvitse olla asioista samaa mieltä, eikä se ole järkevääkään, jos tavoitteena on pitkä ja kestävä suhde. Tietynlainen kypsyys molemmissa osapuolissa on kuitenkin tärkeää. Jos olet rajoittunut tai epävarma itsestäsi, tuskin kypsyyttä voit vaatia toiseltakaan.

Iällä tai ikäerolla ei liene juurikaan merkitystä. Henkinen ikä voi olla jotain aivan muuta kuin fyysinen ikä. Valitettavasti me olemme vain perineet asenteemme useimmiten vanhemmiltamme ja he puolestaan kantavat isovanhemmiltaan saamaansa perintöä. Maailma on muuttunut ja ihmiset sen mukana. Tietoisuus ihmisyydestä ja ihmisarvosta on lisääntynyt. Samoin tapakulttuuri. Ei siis ole järkevää kuvitella, että vanhempiemme nuoruudessa oppimat tavat seurustelusta, arvoista ja arvostuksista, olisi suoraan verrannollinen nykypäivään. Vanhoillisuus toki varjostaa elämäämme. Se on ymmärrettävää, koska olemme nuori kansakunta.

Huolestuttavaa omasta puolestani on se, ettei esimerkiksi kolmekymppisillä ole enää mielestään tulevaisuutta, jos ei tuohon maagiseen 30 vuoden rajapyykkiin mennessä ole löytänyt ihmistä rinnalleen. Mikä ihmeen pakko meillä ihmisillä on määritellä joku tietty ikävuosi rajaksi tietyille asioille. Jokainen meistä kypsyy ja kehittyy omaan tahtiinsa, mutta odotamme kuitenkin, että kaikille meille tapahtuu samat asiat saman ikäisinä? Vai tapahtuuko ne todellisuudessa? Toki ymmärrän, jos kaksikymppisenä on asettanut tavoitteekseen kymmenen vuoden perästä omistaa omakotitalon, perhe- farmarin ja kiintiön mukaisen perheen ja 33 vuotiaana on edelleen jumissa työpaikassaan, niin ettei aikaa ole elämälle. Silloin on tosiaan ymmärrettävää se pettymys, ettei ole saanut mitään aikaan – toiset ovat saattaneet ehtiä edelle. Silloin lienee syytä pysähtyä peilin eteen tuijottamaan syyllistä. Miksi olen keskittynyt uraani niin tiiviisti, että elämäni on mennyt ohitse?

Jokaisella on toki oikeus katua kaikkea sitä mitä on jättänyt tekemättä elämässään, mutta tuskin kaduttavaa on se miten muut ihmiset ovat eläneet elämänsä, jos itsellään resurssit ovat ehkäpä paremmatkin tehdä se, mutta mitään ei ole tapahtunut. Helppo on paeta silloin työkiireiden taakse. Tai vaikkapa syyttää opiskelua. Miten siinä tapauksessa on perusteltavissa , että toiset ihmiset, jotka ovat olleet samassa tilanteessa, ovat kuitenkin selvinneet myös ihmissuhteistaan erilailla? Taas löytyy syy mennä peilin eteen…

Parisuhteen osalta lienee oleellista antaa myös ajan kypsyttää sitä suhdetta. Kiireellä rakennetussa suhteessa ei mikään välttämättä pysy mukana. Toki on mahdollista, että siinä missä toinen epäonnistuu, toinen onnistuu. Mutta niinhän se on kaikkialla. Kysymys on vain siitä panostuksesta minkä olemme valmiit antamaan parisuhteeseen tai pariin suhteeseen."

... ihmettelen vain tätä nykyajan menoa. Kaikki pitäisi olla heti valmiina. Mihin kärsivällisyys ja pitkäjännitteisyys on kadonnut? Nimittäin niitä molempia tarvitaan sen oikean kanssa seurustellessa... Eikä se oikea ole kuitenkaan sellainen, jonka kanssa heti ensisilmäyksestä lähtien elämä on ruusuilla tanssimistä ( - se on myös niiden piikkien nyppimistä...). Toisaalta, oikea ei ole sekään, jonka kanssa vietetään muutama kuukausi "niin ja näin" - välillä kumpikin omilla teillään (aiheuttaen toinen toisilleen mielipahaa ja riidan aiheita). Ei sen oikean löytymiseen ole mitään ennalta määrättyä aikaa tai paikkaa...
Asioilla on taipumus ratketa ajan kanssa. Ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta, mikään mahti maailmassa ei voi sitä rakkautta sen Mr. Oikean kanssa estää tulemasta - sen huomaa itse, mutta sen huomaavat myös muut...
Kuten eräs työkaverini aikanaan sanoi tiukan paikan edessä: "Kyllä se siitä, kun hintoihinsa tulee.."

Vaikka olenkin (pohjimmiltani) parantumaton romantikko, en silti usko "siihen oikeaan"... Se on vain porvarillisten heteroiden luoma myytti! Sillä ei tosiaankaan ole olemassa "sitä oikeaa" vaan (tämä on siis täysin MINUN oma henk.koht. mielipiteeni) yksi tai useampi SILLÄ HETKELLÄ OIKEALTA TUNTUVA... Taatusti jokainen varmaan toivoisi löytävänsä jostain sen yhden ja ainoan jonka kanssa voisi onnellisena viettää koko loppuelämänsä... Ja pyh! HERÄTKÄÄ JO UNESTANNE! Niin ei koskaan tule käymään... Minä ainakin uskon niin...

Ja kyllähän itsessäkin SAATTAA jotain vikaa olla... Kuten vaikka se että pitää rimaa liian korkealla! Ei kannata olla LIIAN nirso, ettei joudu yhtäkkiä huomaamaan olevansa elämän katkeroittama ja yksinäinen...

Valitettavasti olin/ elin itsekin aikani edellisen kirjoittajan kaltaisessa tilassa - en uskonut enää sellaiseen asiaan kuin rakastuminen... Mutta niin vain kävi, kaikkien hankaluuksien jälkeen...

Ja mitä myytteihin tulee; mehän luomme niitä itse... Eikä tarvitse kuin lukea täältä ranneliikkeestä näitä juttuja kuka mistäkin on löytänyt ystävän, rakkaan tai juuri sen oikean...

Myytti on lienee myös se, miksi homot pitävät suhteitten onnistumisesta tai epäonnistumisesta ( mielestäni) enemmän meteliä kuin heterot?

Minäkin haluaisin rohkaista sinua nuori mies. Itse laskeskelin iässäsi samalla tavalla: sopivan kumppanin löytymisen todennäköisyys olisi nolla. Sitten kumminkin jotakin 30-vuotiaana minulla olisi ollut miehiä olisi ollut vaikka jonossa odottamassa. Kranttu kun olen, valitsin yhden, miiestäni parhaan. 20 vuotta sitä sitten kesti, intensiivistä, antoisaa lähellä oloa toisen kanssa, jos nyt ristiriitojakin.

En itsekään usko "siihen oikeaan". Se on vain käsite, jonka ihmiset ovat luoneet. Mutta itse silti käytän ja ymmärrän kyseistä käsitettä näin:

Se oikea = Henkilö, jonka kanssa sovit erinomaisesti yhteen, ja voisit onnistuneesti elää hänen kanssaan vuosikymmeniä yhdessä, mahdollisesti elämänne loppuun asti. Ja vieläpä niin, ettei valinta kaduttaisi kaikkien vuosien jälkeen.

Kyseisen selityksen täyttävät todenmukaisuuden mukaan melko pieni joukko jokaista henkilöä kohden. Mutta nimenomaan *joukko*!
Meille jokaiselle on olemassa monia sopivia ihmisiä, joiden kanssa voisi elää tuolla tavoin onnellisesti. Mahdollisesti heitä ei kuitenkaan edes tapaa koko elämänsä aikana. Ei sitä voi tietää.

Toisinsanoen, jokaiselle ihmiselle on olemassa monta ehdokasta "siksi oikeaksi". Eli en usko mihinkään hömppään "siitä oikeasta" (esim. edellisen elämän kumppanukset).
Tarkoitukseni ei ollut todeta näitä kuin ne olisivat totta... Ei sitä voi tietää. Mutta nämä ovat minun uskomukseni, ja hyvinkin realistiset.

Mutta sittenpä lainaus Lunaticilta:
"Taatusti jokainen varmaan toivoisi löytävänsä jostain sen yhden ja ainoan jonka kanssa voisi onnellisena viettää koko loppuelämänsä... Ja pyh! HERÄTKÄÄ JO UNESTANNE! Niin ei koskaan tule käymään... "

Jos nyt ajatellaan minun tavoin, että "se oikea" on vain erittäin sopiva henkilö, noin voi hyvinkin tulla käymään! Älä ihmeessä puhu moista soopaa, etteikö niin voisi käydä.
Omat vanhempani tapasivat noin 20 vuotiaina, ja ovat olleet naimisissa kolmisenkymmentä vuotta. He ovat onnellisempia yhdessä kuin kukaan muu tuntemani heidän ikäinen pari. Heidän liittonsa on kestänyt ja tulee kestämään elämän loppuun asti. Se olisi jo loppunut, jos he eivät olisi täydellinen pari.
He siis löysivät sen yhden ja ainoan, jonka kanssa eläneet jo 30 vuotta, ja varmastikin elämänsä loppuun asti.
Molemmat olivat toisilleen "se oikea".

Aika harva taitaa oikeasti uskoa, että jokaiselle olisi olemassa juurikin yksi, tietty henkilö. Uskoisin, että monet ajattelevat asiasta samoin kuin minä ("Se oikea" on käytännössä vain täydellinen kumppani)

Hmm... Jotenkin tuli sellainen käsitys muutamasta täällä olevasta viestistä, että mä en uskois rakkauteen (vai luenko näitä juttuja kuin piru raamattua?)

Ehei... Mä kyllä uskon rakkauteen, sillä elänhän mä onnellisena parisuhteessa, mutta en usko "siihen oikeaan" enkä siihen et jokaiselle ois vaan se yksi ja ainoa oikea...

Sillä mä oon joko realisti tai pessimisti...

Mut...

Uskoo ken tahtoo ja mihin tahtoo! ;=)

Lunatic, kyllähän se siltä kieltämättä kuulosti: kehoitit muita heräämään jo unestaan, että löytäisivät sen oikean ja voisivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti.

Kuitenkin sanoit olevasi romantikko, joten arvelin, että kyseessä on "väärinymmärrys" tuosta "se oikea" sanonnasta. Jep...

Eli kyllähän sitä voi löytää unelmiensa kumppanin ja elää onnellisena tämän kanssa loppuun asti... antaa tämän jäädä näin, eikä sotketa tuota ongelmanaiheuttajasanaa enää tähän :)
("se oikea" on siis puppua, mutta käytännössähän se tarkoittaa vain täydellistä kumppania... joka on hyvinkin mahdollinen)

Niinhän se on, että klubiympäristö tuo ihmisestä esille sen kaikkein pinnallisimman bilettäjä/esittäjäpuolen. Niin käy jokaiselle. Jos sieltä jonkun pidempään suhteeseen löytää, se on sattuman, ei paikan ansiota.

No se vaan sattuu kaikki olemaan kohtalosta kiinni elämässä. Et pysty sitä välttämäänkään. Oikea henkilö tulee vastaan halusit tai et. Joko nyt tai myöhemmin.

Onko parisuhe elaman paamaara noin monille ihmisille??? Tutuissa on monia pareja (ho,bi,he jne.), jotka nayttaa olevan yhessa vaan melkein siksi etta onhan tossa joku, eipa parempaakaa. Kauhistus mulle! Tasta on kans henk.koht. kokemuksia mun homoilun(ja heteroilun!)alottamisajoilta. Koitin olla jonku kans, joka ei oikeasti kolahtanu. Kylla tuli vastareaktio! Pienet taysin merkityksettomat asiat rupes inhottamaan... Mun mielesta suhteen paaasia on intohimo!! Siis seksipuuhat hurmiossa. Mika ero on hyvalla heterokaverilla/hyvalla homokaverilla(jonka kans ehka jopa pikkupuutteessa tai pikkuviinassa nussii) ja puolivakinaisella "seurustelu"puolisolla jonka kans ehka ei ees paljo seksia oo? Hyva OIKEA kaveri tietty paljo parempi kun puolivakinainen seurustelu! Eri asia on sitte jos joku kolahtaa niinku vasaralla paahaan! Se on sitte menoa jos tunne on molemminpuolista! En oo tosin kovin pitkaa aikaa seurustellu koskaa (jatkat jattany mut), max vuoden-parin luokkaa. Ja sitte se karsimys, voi Herrajjumala. Mutta kylla kannatti. Suuret tunteet on kokemisen arvosia ja toivon niita kaikille. Elaman ihanimpia juttuja! Kuulemma suhe arkistuu ja syventyy(?) ajan myota, se on viela mulla kokemati. Oon ihan huora, jos en seurustele, seksi ja munamettalla olo on aivan mahtavaa, seurustellessa taas uskollinen, eika semmosen hepun kans ollessa jota vaan himoaa koko ajan, ees muut kiinosta.