Pariskunnan asumismuoto?

Olen poikakaverini kanssa ollut yhdessä kohta kolmatta vuotta ja nyt tuntuu siltä, että jokin ratkaisu täytyisi saada asumisen suhteen. Miten olette itse ratkaisseet asian? Ostanut yhteisen kämpän, vuokranneet kämpän, pidätte kahta kotia vai miten?



Meillä on tällä hetkellä kaksi asuntoa Hesassa, joista maksamme siis kahdet kulut. Ei siis järkevää. Toisaalta asiaa vaikeuttaa se, että elämme elämäämme ns. puoliksi kaapissa. Töissä kumpikaan ei toitota yksityisyydestään ja toisaalta kummankaan vanhemmat eivät tiedä asiasta. Parhaat hetero- , homo- ja lesboystävät toki tietävät tilanteemme.



Vielä jos olette päätyneet yhteiseen asumismuotoon niin onko se osake-rivari-omakotitalo-mummonmökki? Toisaalta jokaisella on omat makunsa ja meillä se on tällä hetkellä rivari. Askarruttaa vain se, että oletko helpommin naapurin silmätikkuna verrattuna kerrostaloasumiseen? Kertokaahan kokemuksianne..



Aurinkoista kesää!

Asumistilateeseenne on mahdotonta ruveta neuvoja antamaan. Mutta jotenkin tuntuu näin ulkopuolisena siltä, että kyllä sieltä kaapista pitää ainakin vanhemmille tulla ulos. Yhteisen asunnon hankkiminen aiheuttaa kyllä muutoin, niin tuntuisi, kummastelua. Ehkä juuri yhteisen asunnon hankkiminen osoittautuukin tilanteeksi, jossa se kaappeilukin loppuu. Kun hankitaan yhteiset kaapit!



On varsin paljon rahasta kiinni, hankkiiko vuokra-asunnon vai omistusasunnon velkoineen päivineen. Mieheni kanssa ensimmäinen yhteinen asuntomme oli vuokra-asunto kerrostalossa Helsingin Lauttasaaressa. Muutaman vuoden vuokria maksettuamme tuumimme, että miksi me jakaisimme tulomme jollekin muukalaiselle. Pankeista sai lainaa, omaa rahaa ei ollut juuri mitään, äitini antoi sen verran avustusta, että saimme omistusasuntomme varausmaksun maksettua. Siihen aikaan, kauan sitten, pankkilainaa sai toisesta 11 prosentin ja toisesta 12 prosentin korolla. Nykyään korot ovat 3 - 4 prosenttia.



Siinä sitten sinniteltiin. Ostamamme asunto oli niin suuri (119 neliötä), että voimme vuorostamme toimia myös vuokranantajina. Vuokralaisiksemme kelpuutimme vain homppeleita. Näin elää kitkutettiin muutama vuosi, kunnes kyllästyimme kommuunielämään ja halusimme ostaa uuden kerrostaloasunnon Mannerheimintien varrelta. Se oli kooltaan vain 45 neliömetriä, joten edellisen asunnon myyntihinta kattoi varsin mainiosti uuden asunnon ostohinnan, ja jäi vähän ylikin.



Vuosikaudet asuimme siellä pikku pesässämme, kunnes se alkoi tuntua ahtaalta. Mieheni työskentelee kodin ulkopuolella, mutta minä ansaitsen puuroni ja vellini (jotka välillä menevät sekaisin) tekemällä työni kotona. Tietokoneet, printterit, faksilaitteet ja muu konttorikalusto alkoi vähin erin täyttää koko pesämme, joten piti hankkia isompi.



Se isompi oli edelleen Töölössä, Runeberginkadulla. Muuttomatka ei siis ollut pitkä. Osan tavaroistamme jopa kannoimme mustissa jätesäkeissä selässämme.



Mutta sitten alkoi tapahtua: Runeberginkadun asuintaloomme oli tulossa putkiremontti. Sellaiseen kokemukseen joutuminen on maanpäällistä helvettiä. Päätimme hankkia uuden asunnon ennen remontin alkamista, mutta myöhästyimme, joten asuimme muutaman kuukauden keskellä rikkinäisiä seiniä ja lattioita, ilman juoksevaa vettä, ilman kylpyhuonetta ja viemäriä.



Uusi asuntomme Vuosaaren Aurinkolahdessa valmistui vähän aikataulusta myöhässä, mutta pääsimme vihdoin kaksi vuotta sitten pois helvetistä tänne merelliseen pratiisiin.



Lyhyesti sanottuna (tai ehkä se tuntui pitkältä) tuollainen siis on mieheni ja minun yhteinen asumiskokemuksemme.



Aurinkolahtea voin suositella lämpimästi. Tänne pääsee kätevästi metrolla, on kerrostaloja, rivitaloja ja pienkerrostaloja, on perhetaloja, ja uutta rakennetaan koko ajan. On luontoa, on hieno hiekkaranta, on luonnonsuojelualueita, on joutsenia kun parvekkeeltaan ulos katsoo. On autopaikkoja, on pyöräilyteitä. On sitä ja tätä enemmän kuin monessa muussa paikassa.



Tervetuloa vaan toivottaa Juhani

On se aika paljon tuurista kiinni, millaiset naapurit sattuu saamaan. Ennakkoon ei voi asiaa oikein testatakaan.



Muutimme kauan sitten asuntoyhtiöön, joka muodostuu kahdesta erillisestä omakotitalosta. Naapurina oli perhe, jossa isä, äiti, tytär ja kaksi poikaa. Alkuun asiat sujuivat kohtuullisesti. Otin isännöitsijän tehtävät, joka olikin oikea päätös. Naapurit eivät osanneet hoitaa käytännössä lainkaan asuntoyhtiön yhteisiä asioita, sotkea kylläkin.



Erään kerran he sitten menivät avaamaan ja tutkimaan meidän postiamme. Sieltä selvisi yksiselitteisesti millainen perhe me olemme. Avattu posti oli tungettu selityksittä meidän laatikkoomme. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta. Voin sanoa, että he olivat sen jälkeen yksiä perkeleitä.



Kullanmuruja varjeltiin kaikelta mahdolliselta kosketukselta meihin. Kerran erään \"keskustelun\" aikana madam ilmoitti: \"Me haluamme kasvattaa lapset terveellä tavalla\".



Hallituksen kokoukset pidettiin meidän puolellamme, etteivät kullanmurut saisi homotartuntaa. Kokoukset alkoivat yleensä niin, että madam aloitti ovelta huutamisen täyttä kurkkua, kunnes hetken vielä olohuoneen pöydän ääressä huudettuaan päästiin asiaan.



Periaatteena oli, että heillä on yhtiössä kaikki oikeudet ja meillä vain velvollisuudet. Yksi sellainen oikeus oli, että jättivät jatkuvasti yhtiövastikkeet maksamatta. Jouduin niitä vaatimaan useaan kertaan uhkaamalla häädöllä. Jos asiat eivät sujuneet heidän vaatimallaan tavalla, uhattiin säännöllisesti joko poliisilla tai tuomarilla.



He elivät myös aika leveästi. Lapsille hankittiin kalliita välineitä kalliisiin harrastuksiin. Alkoholiakin perheessä kului runsaasti. Kaikki myös tupakoivat nuorinta lukuun ottamatta.



He olivat ostaneet koko talon velaksi. Lopulta pankki tuli paikalle ja vei koko talon velkojen panttina. He eivät saaneet lähtiessään talosta yhtään mitään. Sekin tehtiin osin isännöitsijän viaksi. Kaupanteko oli kiinteistövälittäjällekin sellainen koettelemus, että hän lopetti ne hommat siihen paikkaan.



Niin katkeria olimme heidän elämöinnistään, että kostimme. Kun he muuttivat sytytimme pihalle komeat roihut heidän poismuuttonsa kunniaksi.



Uusi omistaja joutui maalaamaan koko talon sisustan, koska tupakan kitkua ei muuten saanut mitenkään pois.



Nykyisin ympärillämme asuu monta perhettä. Useimmat heistä nuoria. Kutsuimme heidät häittemme jälkeen kahville. Kaikki viihtyivät niin hyvin, etteivät meinanneet lähteä kulumallakaan. Miehet onnittelivat meitä jopa kahteen kertaan alleviivaten, ettei heillä ole varmasti mitään meitä vastaan.



Auttelemme toisiamme ja katsomme talojen perään loma-aikoina.



Erillistaloissa asuminen miellyttää. Voi istuttaa pihaan mitä haluaa. Sireenit ovat kohta puhkeamassa etupihalla kukkaan. Minulle niiden kukkiminen ja tuoksu merkitsee kesän alkaneen. Nurmikko on kuitenkin joskus riesa, kun oikein laiskottaa.



Kaapissa olemisesta ei tällaisessa ympäristössä ole mielestäni kuin haittaa. Hämyily ja piilottelu koettaisiin pian uhkaavana. On muuten mukavaa juoruta naapuriston vaimojen kanssa vaikkapa miestemme toilailuista. Lapsistakin puhellaan. Pääsiäisnoidille on aina karkkia. Nyt ovat niin paljon lapset kasvaneet, että tänä pääsiäisenä kävi vain neljä pääsiäisnoitaa. Ensi vuonna tuskin ketään.

Mä olen mieheni tuntenut kohta kolme vuotta ja siitä ajasta olemme asuneet yhdessä n. 2,5 vuotta. Ensin mun vuokra yksiössä ja sitten löysimme uuden yhteisen vuokra-kodin pienestä 8 asunnon kerrostalosta. Ja tämä kaksi vuotta on mennyt ihan kivasti, vaikka asumme lisäksi pienellä paikkakunnalla. Nyt kun kerroimme vuokraisännälle, että muutamme syksyllä Espanjaan ja luovumme asunnostamme, vauokraisäntä harmitteli kun menettää hyvät vuokralaiset.

Nyt tulimme yhdelle naapurin pariskunnalle kaapista ulos iltaa istuessamme, vastapainoksi naapurit pyysi meitä grilli-iltaan. Et suhtautuivat meihin, kuin ihmisiin!!!

Asutaan Turussa järjestyksessä jo toisessa opiskelijakaksiossa. Ei oo ollut mitään ongelmia, mut opiskelija-asunnoissahan on kaikenlaisiin ihmisiin totuttu.



Vuokrasopimusta tehtäessä vaan Ylioppilaskyläsäätiön täti ensin huomautti et "Jos vuokraatte siis kahdestaan perheasunnon, niin te olette sitten paperilla avopuolisot." Siihen me todettiin että "Aivan niin." Täti siihen että "Jaha".

Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 3 ja ½ vuotta ja siitä asuneet yhdessä jotain reilun pari vuotta. Tapasimme kun asuin 2:n muun opiskelijan kanssa vuokralla omakotitalossa... samalla tontilla oli toinenkin omakotitalo jossa asui yksin semmoinen ihana mies --> ihastuin siis naapurin mieheen :-) Aluksi sitten tyyny kainalossa aina hänen luokseen yöpymään, kunnes vuokrasimme yhdessä pienen omakotitalon. Samalla lapsekseni tuli koira, kun taas kaksi kissaani saivat uuden isukin (siis pikkuinen "perhe"-fuusio). Reilu vuosi sitten saimme sitten pienen perinnön ja päätimme ottaa asuntolainaa ja ostimme isomman omakotitalon maalta, aiemmin siis asuimme taajamassa. Nyt perhe on kasvanut 4:ään kissaan ja edelleen on se yksi koira ja kissoilla oma tarha. Ei voi muuta sanoa, kun "Kyllä maalla on mukavaa". Puutarhan hoitoa ja rauhaa! Naapureiden kanssa ei ole ongelmia ollut nyt eikä aiemminkaan... muuttakaa vaan maalle kaikki ;-) Nykyisestä talostamme tuskin muutamme pois ennen kuin olemme saaneet lainan maksettua eli joskus vuonna 2030, mutta tuskin sittenkään.

Turussa asutaan kaksin keskustan puurivitalossa. Kun mieheni muutti sisään, ei kukaan ihmetellyt asiaa mitenkään, vaan suhtautuivat asiaan normaalisti. Koskaan ei keneltäkään ole kuulunut pahaa sanaa.

Väleistä kertoo eniten ehkä se, että kun muutama kämppä oli tulossa myyntiin, eläkkeellä oleva talonmiehen rouva kehoitti meitä lunastamaan naapuri ja laajentamaan, 'koska tänne muuttaa muute jottai outoi ihmissi'...

olemme aina asuneet hesan ydinkeskustassa kerrostalossa,eikä homoudesta ole ollut koskaan haittaa,meillä on korkein kirkollinen auktoriteetti naapurina,ja naapuruussuhteet ovat mitä ihanimmin kunnossa,puhumattakaan kaikista hyvistä naapureita,ja niitä huonoja ei ole ollutkaan.

Olen asustanut jo kymmenisen vuotta samassa osoitteessa Espoossa - kerrostalossa. Yksi suhde ehti jo alkaa ja päättyä, toinen jo menossa ja naapureiden kanssa tullaan toimeen. Jutustelua ja kuulumisten vaihtamista rappukäytävässä. Lemmikit ovat yleensä syy pysähtyä juttelemaan naapureiden kanssa. Paikka on mukava, palvelut lähellä ja kulkuyhteydet lähes kiitettävät, joten mihinkään tästä ei kiirettä ole - varsinkin kun omistajataho on peruskorjaamassa koko asuntoa... ( Sijaisasuntokin järjestyy kolmen kuukauden ajaksi, jonka remontti kestää..). Niin ja näyttää tässä ympäristössä / lähistöllä asustavan muitakin meikäläisiä, pariskuntiakin.