Miten pääsee eteenpäin?

En varmastikaan ole ainoa ihminen, jolla on särkynyt sydän. Kysyisinkin nyt teiltä omakohtaisia kokemuksia, että miten tästä suosta pääsee takaisin maan pinnalle?!? Onko parempi pysyä väleissä vai sanoa ettei enää ikinä halua tavata? Pitäisikö kirjeet ja valokuvat repiä ja heittää saamansa lahjat roskiin vai vaalia niitä kuin kalleimpia aarteitaan? Hautautuako yksinään neljän seinän sisälle nenäliinapaketin ja suklaalevyn kanssa vai ahtaa tarkoituksella kalenteri niin täyteen ettei ehdi suremaan? Vai mitä??? Kertokaa, mä olen ihan hukassa...

Moi!
Mulle on käynyt monta kertaa samalla tavalla kuin sulle, ja olen aina myös joutunut pohtimaan suhtautumistani: Pysyäkkö väleissä vai olisiko parempi haistattaa pitkät. Kaikki on tietysti aina tapauskohtaista, mutta uskon että aika usein suruaika on se minkä on, eikä siihen kauheasti voi vaikuttaa.

Ehkä parasta olisi säilyttää edes jonkinlaiset neutraalit välit eksään jos suinkin mahdollista. "Ollaan silti ystäviä" -latteudet kannattaa varmasti silti unohtaa ainakin heti eron alussa. Itke aikasi ja sure, kyllä kipu helpottaa aikanaan. Muistot (valokuvat yms) kannattaa säilyttää, muttei niitä tietenkään pidä tuijottaa kaikki päivät; siellä jossain muistolaatikossa ne on silti mukava pitää.

Rauhoitusaika on paikallaan sekä itselle et sille toiselle. Pakkaa kamat laatikkoon ja kanna ullakolle (tai kaapin perimmäiseen nurkkaan) ja sit jonkin aikaa ettet näe tai kuule hirveesti siitä tyypistä. Kun aika kuluu, pahin sydänsärky hellittää ja ajatukset alkaa taas asettua omalle radalleen, huomaa, ettei sen toisen näkeminen olekaan niin hirveetä. Sit voi miettii sitä kaveruusjuttua, toisten kanssa se syntyy melkein itestään, toisten kanssa ei ikinä. Riippuu miten dramaattinen ero on ollut.

Olen suosinut vaihtoehtoa B eli täydellistä siltojen polttamista. Ystävänä roikkuminen on veitsen kääntämistä haavassa ja silkka rasite psyykelle.

Tuskaa kestää aikansa, mutta sitten eräänä aamuna heräät ja huomaat että menneet on menneitä ja tämä tyttö sen kun porskuttaa.

Pitkä suhteeni kaatui ja itse sen poikki laitoin. Tunsin, että minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa. Suhde ei siis kaatunut pettämiseen, valehteluun tms. Tuolloin ajattelin, että minusta ei ole suhteen poikki laittajaksi, teen jotakin väärää. Muistan ikiusesti tuon kesäkuun, kun olin itseni rohkaissut tekemään kuten sydän sanoo. Itkin ja itkin kun poikaystäväni ulos käskin. Tuolloin ajattelin, että en pysty enkä kehtaa pitää yhteyttä jatkossa. En ole sitä ansainnut enää. No kuukaudet vierivtä ja pääsin yli tilanteesta. Vähitellen kuitenkin aloimme pitää yhteyttä ja nykyisin lähes kuukausittain soittelemme. Nyt molemmilla meillä on poikaystävät ja suhde on molemmilla tainnut kestää pari vuotta. Poikakaverimme tulevat keskenään toimeen ja olemme istuneet yhdessä iltaakin. Alussa se tuntui jotenkin omituiselta, kun oma rakas istuukin toisen vieressä ja pitää kädestä kiinni tätä. Nyt siihenkin on jo tottunut. Aikaa erosta on kulunut pian kolme vuotta ja näin jälkikäteen voin sanoa, että on hyvä että olemme erittäin hyviä ystäviä. Toki tätä ystävyyttä on varmasti helpompi pitää yllä, kun suhteemme ei kaatunut uskottomuuteen. Se loppui rakkauden hiipumiseen. Hyvää uutta vuotta kaikille!

Voi pojat.. siis äh.. :-)
Milloin tulee se aamu, jolloin en enää ajettele häntä?
Mulla kanssa sydän särkynyt - itse sen rikoin.. ja pihalle lensin... itkenyt olen monet illat, ja aamut ajatellut häntä.. milloin tulee se päivä, etten enää ajattele?
..
Kun näin ton viestin, mun piti kirjoittaa jotain muuta.. ja vähän lisää.. mutta nyt en sitten kirjoitakkaan... taidan käydä keittiössä niistämässä nokkani ja kadun vuoden takaisia tekojani..

Ylpeyden ja tyhmyyden yhteisvaikutuksesta kai monesti on kyse silloin kun joku sanoo, että minähän en tuota ihmistä enää silmissäni halua nähdä, tai hänestä enää mitään kuulla. Ja kuitenkin, eipä aikaakaan, kun jo tuo äsken niin inhottu ja vihattu ihminen on juuri se, jonka eniten toivoisi olevan siinä vierellä. Että hänelle voisi sanoa, kuinka paljon häntä on ikävöinyt ja kaivannut kaikkina niinä yksinäisinä hetkinä joina hän on ollut poissa!
Kuinka pieni hinta tuo rahtunen nöyrtymistä onkaan ikuisesta ja kestävästä ystävyydestä!

*oksentaa*

Joo, muistoja ei kannata hävittää. Ajalla on ihmeellisiä vaikutuksia, joskus myöhemmin kirjeitä tms. voi olla mielenkiintoista lukea. Tai sitten ei. Mutta miksi hävittääkään joskus tärkeinä pitämiään lahjoja ja muuta sälää?

Ei kyse ole ylpeydestä.
Vain helposta kysymyksestä;
Jos sinä sitä rakastit.
Miten voit vihata.
Anna tunteiden virrata
ohi mielipahan.
Niin helppoa...
muistaa se on...
miksi sitä rakastit...

Ps. anteeksi