Viime viikkoina on valtamedian puolella kauhisteltu sossupummeja, vaadittu vastikkeellista sosiaaliturvaa ja kerrottu mitä ihmeellisempiä tekaistuilta haiskahtavia tatusatuja köyhien ja eri tavoin syrjäytyneiden syyllistämiseksi. Liian hyvältä sattumalta tuntuu sekin, että samoille viikoille ovat osuneet Risikoiden ja kokkarenuorten avautumisista sinkoilleet kökkäreet.
Itseltäni puuttuu monenlaisia käytännön elämässä tärkeitä taitoja, mutta syrjäytymiseen liittyvää pitkäaikaista kokemustani kukaan ei ole vielä kehdannut kyseenalaistaa. Kuten tuttuni usein muodikkaan ironisesti sanovat, ihmisistä tulee joko kunnollisia hyviä kansalaisia tai masoja. Jotkut pääsevät pitkälle elämässään, toiset masentuvat ja masantuvat. Masojen ja muiden kaiken maailman syrjäytyneiden tehtävänä on toimia kävelevinä huutomerkkeinä ja elävinä varoituskolmioina, jotta muilla olisi edes vähän parempi itsetunto.
Suomalainen määrittelee suhteensa tähänkin aihepiiriin lähes pelkästään työn kautta. Oikeistolaiset kiehuvat raivosta, koska yhteiskunnassa on ihmisiä, joiden elättämiseen täytyy haaskata verorahoja. Niinsanotut hyvää tarkoittavat hyysärit taas säälivät syrjäytyneitä, koska nämä eivät pääse töihin. Niinpä koko mylly pyörii sen ympärillä, miten eri tavoin vajaakuntoiset saataisiin ihan minne vaan päivähoitolaan, jotta nämä tekisivät ihan mitä tahansa "sopeuttavaa". Välillä syödään muoviiin pakattua kokojyväsämpylää ja salaattia, jotta maksakin saa hieman levätä.
Ihmisten käsitys yhteiskunnan laidalla olevista on korostetun kliseinen. Ilmeisesti suurin osa tavallisista työssäkäyvistä suomalaisista nollaa viikonloppuisin työstressinsä kaatokännillä, jolloin oletuksena on että jokainen "toimeton" tekee tilaisuuden tullen päivät pitkät pelkästään sitä samaa. Varsinkin jos puhutaan työttömistä, syyn "valittuun elämäntapaan" uskotaan löytyvän aina viinapullosta. Jopa työkkärin maksamien kurssien vetäjät "alan ammattilaisina" alkavat ensimmäisen tunnin aikana yleensä paasaamaan terveellisestä ruokavaliosta ja kohtuullisesta alkoholinkäytöstä.
Yleensä jokaisen työttömien päivähoitolan nimi on joko Elämä Takaisin tai Takaisin Elämään. "Hei mä olen Kati ja tänään me kaikki opetellaan elämänhallintaa. Mites täällä jaksellaan tänään? Tiedän että ihan kaikki ei oo tulleet tänne omaasta vapaasta tahdostaan." Hallittuun elämään kuuluu olennaisena osana säännöllisen päivärytmin hankkiminen. Vaikka erilaiset pätkä- ja vuorotyöt ovat koko ajan lisääntyneet, työttömän velvollisuudeksi nähdään oman päivärytmin muuttaminen palvelemaan toimistoaikataulua. Se että joku raukka onnistuu saamaan itsensä jalkeille kuudelta aamulla, koetaan jo askeleeksi ulos paaria kastista, vaikkei ikinä saataisikaan niitä töitä. Ainahan voi silti mennä kirjastoon lukemaan lehtiä niin se reipas päivärytmikin säilyy ja on valmiina siellä odottelemassa jos joskus sattuisi tärppäämään.
Parempi Aines ei tunnu tajuavan, että syrjäytyä voi ainakin tuhannella eri tavalla. Ilmiö koetaan ongelmaksi sillä hetkellä kun oletetaan muille kertyvän ylimääräistä maksettavaa. Hiljalleen yksinään mökissään kituuttavan mummon syrjäytymistä ei koeta ongelmaksi varsinkaan jos mummelin sukanvarteen on jäänyt vähän ylimääräistä säästöön. Kiltin ja tunnollisen koululaisen tai opiskelijan yksinäinen apea puurtaminen on ihan jees. Tuleepahan jonain päivänä taas yksi kunniallinen veronmaksaja lisää, jos vaan paikat pysyvät kunnossa. Jos Suomen sosiaaliturva olisi virolaista tai bulgarialaista tasoa, luultavasti koko ilmiöstä ei edes puhuttaisi. Kunhan vaan ymmärtäisivät pysyä ilmaiseksi poissa muiden jaloista.
Omasta mielestäni läheskään jokainen pitkäaikaistyötön, sossupummi tai edes narkkari ei ole syrjäytynyt. Kaikki lähtee omakohtaisesta kokemuksesta ja siitä tunteeko olevansa toivomansa tasoisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ahdistunut ja loputtoman yksinäinen palkkatyöläinen voi olla monella tapaa paljon syrjäytyneempi kuin lähiöpubin hyvässä seurassa viihtyvä viimeksi vuonna 1995 töitä löytänyt entinen maanmittari. Kyse on korvien välissä olevasta tuntemuksesta, joka sitten voi heijastua eri tavoin muuhun elämään tai olla heijastumatta. Tässäkään ei siis liikuta mustavalkoisella asteikolla sata tai nolla.
Itse tunnen kuitenkin olevani syrjäytynyt. Se tuntemus ei välttämättä perustu eri virastojen väliseen pompotteluun psyykkisen oireilun ja työkyvyn arvioinnin loputtomassa vatvomisessa vaan lähinnä eriytymiseeni tavallisen arjen ihmisistä. En ole millään muotoa epäsosiaalinen enkä erakoitunut, mutta koen muiden motiivien tajuamisen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Pystyn helpommin käsittelemään erilaisuutta, mutta ongelmaksi muodostuu samanlaisuuden ymmärtäminen. Kaikenlainen kollektiivisuus, yhteiset säännöt ja kapitalismin rukouskutsut vilisevät korvissa ja silmissä täysin käsittämättömänä mössönä, johon en saa mitään otetta. On todella vaikea "ymmärtää" ihmisiä, kun on niiden kanssa käytännössä aivan kaikesta eri mieltä. En tunne myöskään tarvetta tavoitella asioita, joiden takia useimmat muut ovat valmiita taipumaan kaksinkerroin.
Oman erikoisen lisänsä syrjäytymisen tunteeseen on tuonut kulttuurinen eriytyminen. Nuorempana tunsin ymmärtäväni paremmin maahanmuuttajia kuin valtaväestöä, koska en itsekään sopinut vallitsevaan samanlaisuutta korostavaan valtakulttuuriin. Tänään Suomi on jo aivan toisenlainen ja monikulttuurisempi. Se ei valitettavasti ole kuitenkaan merkinnyt erilaisten pienten kulttuurien mosaiikkia vaan yhteistä amerikkalaistumista. Suomi on nykyisellään totaalinen kulttuurin siirtomaa, jossa jopa ilmeet ja eleet ovat importtikamaa. Olen kokenut tämän kehityksen niin uhkaavana ja yksipuolisena, että olen aika ajoin sulkenut silmäni englanniksi tapahtuvalta kommunikaatiolta. Sen takia kulttuurinen kuilu minun ja sekakielisten somanglojen välillä on jo niin suuri, että tunnen eläväni omassa maassani ulkosuomalaisena.
On vaikea tälläkään kertaa jättää kokonaan käsittelemättä seksuaalisen poikkeavuuden teemaa. Homoille yleisen hyväksynnän kasvu on merkinnyt entistä parempaa sulautumista valtaväestöön. Omalla kohdallani tilanne on ollut täysin vastakkainen. Mitä enemmän kiihkoilua ja yleistyksiä on osunut silmiini, sitä suuremmalla epäluulolla ja varautuneisuudella olen suhtautunut tavallisiin suomalaisiin. Käytännössä se on myös johtanut arvokonservatiivisten ihmisten karsiutumiseen tuttavapiiristä, koska pohjimmiltaan heidän olisi mahdotonta hyväksyä minua sellaisena kuin olen.
Syrjäytyminen on kuitenkin tuonut itselleni myös aitoa hyvää. Ensinnäkin se on nostanut esiin elämän tärkeät asiat niistä paljon vähemmän tärkeistä. Olen myös vapautunut turhasta pakonomaisesta rimpuilusta. Nuorena pohjamudissa rypenyt itsetuntoni nousi heti sen jälkeen kun lakkasin arvuuttelemasta mitä muut minusta ajattelevat. Kun ei ole olemassa mitään omaa viiteryhmää, silloin ei enää tarvitse samastua kehenkään. Se taas tarkoittaa hieman suurempaa omaa reviiriä. Olen helpottunut tiedostaessani, että millään taikakeinolla tai sopeutuksella minusta ei tule tavallista suomalaista suoraselkäistä miestä. Sen roolin vetäminen kun veisi loputkin rippeet mielenterveydestäni.