Perjantaina illansuussa kuulin sattumalta Ahtisaaren saaneen Nobelinsa. Ilahduin. Palkinnon sai juuri hän,ei Suomi.
Aikoinaan, kun Lasse Lehtisen masinoima kampanja lanseerasi Martti Ahtisaaren mahdollisena presidenttikandidaattina, innostuin asiasta. Hän oli juuri minun ihmiseni. Osallistuin jopa Sdp:n kaikille avoimeen esivaaliin saadakseni hänet ehdokkaakseni.
En kuitenkaan häntä vaaleissa äänestänyt. Sdp:n isot pojat ja SAK:n rahasäkin vartijat puhuttelivat varsin aikaisessa vaiheessa puolueensa ehdokkaan perinteisille linjoille ja hän ei sitten enää ollutkaan minun ihmiseni. Samat pojat hoitivat myös Ahtisaaren ulos toiselta kaudelta ja nostivat tilalle toimen tämän hetkisen haltijan.
Presidentinvaaleissa 1994 äänestin ensimmäisellä kierroksella ylipormestari Ilaskiveä ja toisella kierroksella ministeri Rehniä. Puolustuksekseni sanottakoon, että Kokoomuksen esivaaleissa kuitenkin äänestin ehdokkaaksi Pertti Salolaista, joka siis hävisi esivaaleissa Ilaskivelle.
Presidenttinä Ahtisaari epäonnistui. Kosovosta lähtien olen kuulunut hänen ihailijoihinsa.
Sitten toinen asia:
Otsikon Runeberg-sitaatti vie ajatukseni kenraali Ehrnroothin kauniin (ja varmasti myös älykkään) tyttären kirjaan isästään. Kirjan nimi on ruotsiksi Min fader var en ung soldat. Ainoa sivistynyt suomennos kirjan nimestä olisi tietenkin ollut Mun isäin oli sotamies. Vaatii todellakin täydellistä epäluottamusta suomenkieliseen lukijaistoon kääntää kirjan nimi tökerösti Isäni oli nuori sotilas.
