Kulissin takaa

Aboan bloggaus sai minut muistelemaan omaa avioitumistani kymmenen vuotta sitten.

Olimme asuneet vaimoni kanssa yhdessä viitisen vuotta. Vaimollani ei ollut mitään tarvetta virallistaa suhdettamme. Minä halusin sitä, minulle se on tärkeää, se on, kuten Aboa sanoo, aikuismaista. (Plus, että me molemmat olemme äkkipikaisia ja itsepäisiä, joten avioituneina emme voi erota pikaistuksissa ilman, että ainakin yksi lomake pitää täyttää ja se toivottavasti saa vielä kerran miettimään, mitä on tekemässä.)

Meidät vihittiin ruokatunnilla eräänä tammikuisena perjantaina Turun poliisilaitoksella. Tuomari tuli meitä tervehtimään:
- Tuleeko muita?
- Ei, vastasimme.
- Onko sormusta?
- Ei, vastasimme.
- Otatteko yhteisen sukunimen?
- Ei, vastasimme.
Tahtomiskysymyksiin vastasimme molemmat kuitenkin myönteisesti ja kanslistit todistivat aktin.

Häitäkään emme järjestäneet. Soittelimme vain jälkeen päin lähimmille sukulaisillemme ja kerroimme tapahtuneesta. Jos tällä järjellä menisimme nyt naimisiin, juhlat järjestäisimme.

Siitä sitten on myötä- ja vastamäkeä riittänyt.

Olin vähän ajatellut pitää tämän viikon jäähdyttelynä loman alkaessa: siivoilla vähän työpöytää ja kansioita, syödä jäätelöä kaikilla tauoilla, lukea lehtiä työaikana jne.

Eilen tuli sähköpostissa työpaikkani kannalta iso tarjouspyyntö, johon vastauksen pitää olla kilpailuttajalla heinäkuun puolivälissä.

Enpä taida sittenkään jäähdytellä.

Ei kiinnosta, en halua, väsyttää, laiskottaa. Ja vettäkin sataa.

Pyöräillessäni töistä kotiin päätin kiepata Kupittaan Citymarketin kautta nostaakseni rahaa automaatista. Siinäpä sitten juolahti mieleeni hakea Alkosta viileä kuohuviinipullo ja ohimennen nappasin vielä hieman paimiolaisia avomaan mansikoita.

Italialainen viini ei kauaa pullossa vanhentunut. Lueskelin Sateenkaari-Suomea. Artikkeli Pentti Holapasta sai poimimaan kirjahylllystäni Kaksi kirjailijaa ja Ystävän muotokuvan. Silmäilin kirjoja valikoiden: varsin mielikuvitusta (ja alempiakin ruumiinosia) kiihoittavaa.

Taustamusiikkina soi Karita Mattilan levy Helsinki recitals. Harva musiikki sopii taustamusiikiksi huonommin. Näihin konserttitaltiointeihin täytyisi keskittyä.

Illan päätteeksi katsoin vielä neloselta dokumentin maailman suurimmasta peniksestä. Kovasti tuntui iso sukupuolielin olevan epäkäytännöllinen heteroilla, homoja ei tuntunut hidastavan. Eikä ne kamalan isot edes ole kovin kauniita, sanoo nimimerkki "En ole katkera mutta kuitenkin".

Eilen pääsi jälleen alennusmyyntiin.

Akateemisen paperiosastosta ostin tyttärelleni, innokkaalle taidekoululaiselle, paperia ja kyniä.

Stockmannilta löysin Armanin neulepuseron. Ohjeen mukaan se on käsin pestävä, saa nähdä olenko noin viitseliäs.

Akateemisen kirjaosastosta löytyi useita kirjoja:

Sateenkaari-Suomi: Vantaan museon näyttelykirja vaikutti monipuoliselta ja kevyehköltä. Kuka kukin on - osasto on aina mielenkiintoinen. En tiennytkään, että mies naapuripitäjämme Liedon Nautelankosken museokokonaisuuden takana, Lauri Nautela, kuului joukkoomme.

Fåglars skugga: tykkään lukea Jörn Donnerin kuvauksia yhteiskuntamme eliitin elämästä. Tällä kertaa vuorossa ovat korkeat virkamiehet.

Ei siis kyllä: se, etten pääse sisään Paavo Haavikon ajatusmaailmaan, ei ainakaan johdu yrittämisestä. Haavikon nerokkuuden ymmärtänen jonakin päivänä.

Linjamiehet: Osmo Apusen kirja Paasikivi-seurasta. Yksi henkisistä projekteistani on muodostaa itselleni synteesi Kekkosesta. Oliko hän suurmies vai isänmaan petturi. Ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni käsitteli muuten Kekkosta: olin yhdeksänvuotias ja julkaisu oli Oulun koulun kohina, sikäläinen koulujen kevätjulkaisu.

Gustaf V: Ruotsin kuningas ajalta, jolloin kuninkaat olivat vielä Kuninkaita. Perusteos monarkistin käsikirjastoon. Gustavkin tykkäsi pojista.

Kirja Ruotsin, siis Suomen (en ole lukenut Haavikkoa turhaan), sotamarsalkoista, kirjan nimeä en muista. Ruotsin historia kuuluu kiinnostukseni kohteisiini. Maskun Kankaisten kartanon Horn-sukuun kuuluu useita marsalkoita. Marsalkka Åke Tott lepää vaimoineen Turun tuomiokirkossa vastapäätä anoppiaan kuningatar Karin Månsdotteria, myös Tottin ja Sigridin poika oli marsalkka. Sveaborgin rakentajan marsalkka Augustin Ehrensvärdin äiti oli näköjään Mannerheimeja.

Lisäksi ostin uusimman Z-lehden.

Kotona oli sitten miellyttävää istua sohvalla kirja toisessa ja sikari toisessa kädessä.

Nyt sitten on kesäkuun lopun juhlaputki ohitse.

Keskiviikkona juhlimme vaimoni syntymäpäivää samppanjan ja leivosten kera.

Perjantaina juhlimme kesää uusien perunoiden, lohen ja votkan voimin tuttavien joukossa.

Lauantaina juhlimme Suomen lippua edellisenä iltana kajautetun Lippulaulun kaikuessa vielä korvissamme.

Sunnuntaina juhlimme Johannes Kastajaa hieman arkisemmin edellisten juhlien rääppiäisinä.

Juhannuslukemisenani oli Susanna Alakosken Svinalängorna, joka palkittiin viime vuonna Augustprisetillä (vastaa meidän Finlandia-palkintoamme naapurissamme). Odotin paljon, sain joukon irrallisia kuvauksia kurjuudesta. Kurjuuskohtaukset olivat aika mietoja, ehkä Ruotsin kirjallisuus on meikäläistä lauhkeampaa. Kirja kertoo 1970-luvun ruotsalaislähiön elämästä Suomesta muuttaneen tytön silmin.

ja siitä suoraan aamunkoittoon.

Terveisiä Mikämikämaasta!

Kävimme katsomassa Vartiovuoren kesäteatterissa Peter Panin. Ei ehkä niitä mieleenpainuvimpia teatterielämyksiä.

Tänään meillä on töissä lasten päivä. Henkilökunnan lapset ovat tutustumassa vanhempiensa työpaikkaan ja heille on järjestetty ohjelmaa. Nyt taitaa olla kasvomaalaus menossa.

Yskä on lähes loppunut. Nenä vuotaa. Antibiooteista huolimatta saa kuulemma nauttia juhannusjuomista, kunhan ei oksenna. Täytyy yrittää pitää juomat sisällään:-) Tai ainakin, kuten eräs tuttavani sanoo, pitää juoda sellaisia juomia, jotka maistuvat hyvälle mennen tullen.

Iltapäivällä lähdemme anopin huvilalle juhannusta viettämään. Muu perhe on ensi viikon lomalla, minä tulen vielä töihin.

Kirkasta juhannusta!

Kävin eilen lääkärissä näyttämässä kurkkuani. Hän ei löytänyt minusta mitään sen kummempaa vikaa, hieman punaista kurkussa. Määräsi kolmenlaisia lääkkeitä. Sanoi, ettei kurkussa ainakaan mitään kasveja ole, mikä on kaltaiselleni sikaroijalle helpottavaa kuultavaa.

Minä kärsin lääkärifobiasta. Minun terveyspoliittinen linjani on tiivistettynä: ei olla huomaavinaan pieniä kremppoja, jos niitä ei voi olla huomaaamatta ja niistä tulee isoja kremppoja toivotaan että kuolo korjaa nopeasti.

Tämä Pulssin erikoislääkäri on kuitenkin mukava mies. Kävin hänen luonaan vuosi sitten korviani valittelemassa. Hän kutsuu minua luokkatoverikseen, sillä hänellä on ollut minunnimiseni toveri aikoinaan Pieksämäen lyseossa(ko se nyt oli).

Kun arvoin eilen iltapäiväkahvilla töissä, mennäkö lääkäriin vai ei, työtoverini kannusti minua: "Rahan takia ne lääkärit siellä on, ei sinne menemistä tarvitse hävetä". Senpä takia käynkin aina yksityislääkärissä, etten vie mitättömillä vaivoillani terveyskeskuslääkärin kallista aikaa. Kaikesta saa siis tehtyä ongelman!

Lääkäri kehui, kuinka hyvin hän sai tutkittua kurkkuani, koska osaan kuulemma rentouttaa hyvin. Silmälääkärit kehuvat samaa. Johtopäätös on siis, että pääni on flegmaattinen, ei räpsy eikä yöki tutkittaessa, sama koskenee ajatteluani.

Minuun on iskenyt kesänuha: kurkku on kipeä, yskittää, aivastuttaa, on puolikuntoinen olo.

Viikolla minulla ja vaimollani oli työmatkoja samoina päivinä. Äitini lennähti kuuden sadan kilometrin päästä pitämään huolta jälkikasvustamme.

Oli mukava istua yksi ilta ja puoli yötä puhumassa kahdestaan meidän asioistamme. Enpä muista, milloin edellinen kerta oli.

Äitini palasi tänään kotiinsa. Ihana rauha! Äitini on ylisosiaalinen puhekone, jota on vielä siunattu kuuluvalla ja selkeällä artikulaatiolla.

Sattuiko kukaan katsomaan televisiosta ohjelman kirjailija Reijo Mäestä. Kyllä siinä jälleen kaunis kotikaupunkimme oli, niin, kaunis, sanoo nimimerkki Minustako nurkkapatriootti.

Jos minä olisin Turun matkailun kanssa tekemisissä, järjestäisin heti Reijo Mäki - kävelykierroksia kaupungissa. Mäen kirjoissa tätä kaupunkia kuvataan rakkaudella.

Itse olen lukenut Mäen kirjoista suurimman osan. Viime vuosina en enää ole jaksanut, kirjailija ei ole mielestäni osannut uusiutua riittävästi: nais- ja ulkomaalaisvitsit eivät enää naurata.

Vietin pari päivää Helsingissä. Osallistuin erään kansalaisjärjestön kehittämispäiville.

Väli-iltana isäntämme tarjosi meille, monivuotista perinnettään noudattaen, päivällisen Linnanmäellä ja Uuden iloisen teatterin pläjäyksen Da Lintsi-koodi. Ruuan ja esityksen taso laskee vuosi vuodelta. Tavanomainen alkupala noutopöydästä, pääruuaksi paistettu lohi korvasienikastikkeen kera, jälkiruuaksi suklaa-chilikakkua ja pannacottaa mansikoiden kera.

Da Lintsi - koodi oli kokoelma irrallisia vitsejä takavuosilta. Mukana olivat Miitta Sorvali, josta olen aina pitänyt, sekä Krisse. Krissen tyyli uppoaa minuun kuin you know what.

Linnanmäen jälkeen pyrin välttämään toisen seminaaripäivän väsymystä marssimalla suoraan hotelliin poikkeamatta yhteenkään baariin. Hotelllissa jäin sitten kiinni television tuojotteluun, vähän tuli aikuisviihdettäkin katsottua. Seuraavana päivänä väsytti taas.

Nyt sitten olisi teeskenneltävä jotain tämä päivä ja taas pääsee vapaalle.

Viikonvaihteen vietimme anoppini kesäpaikassa meren rannalla Pohjanmaalla.

Teimme viimeiset kesävalmistelut loppuun: laiturit veteen, keinut kokoon, kukat multaan. Ilma oli sielläkin mitä uskomattomin.

Kertoilen ambivalentista suhteestani kesämökkeilyyn myöhemmin lisää: onko se taivas vai helvetti.

Mukavan viikonvaihteen päätti saamamme suruviesti: tyttäremme nelivuotias hoitokaveri oli kuollut yllättäen. Nyt on vähän apea mieli.