Kulissin takaa

Kävin tiistaina työhaastattelussa, eilen minulle tarjottiin hakemaani paikkaa, huomenna minun pitää ilmoittaa vastaukseni.

Työ vaikuttaa kiinnostavalta, työnantaja hyvältä. Ongelmana tässä on se, että työpaikka on Espoossa. Se taas tarkoittaa kahden tunnin työmatkaa suuntaansa. Työnantajalle sopii kyllä se, että teen osan työajastani junassa. Palkka on ok.

Työ on asiantuntijan työtä osana tiimiä,ilman alaisia. Se olisi uusi rooli, sillä olen koko työurani tehnyt esimiehen töitä ja viime vuodet vastannut koko nykyisen työpaikkani johtamisesta.

Työhaastattelussa olen tottunut vakuuttelemaan, että kelpaan hakemaani paikkaan. Tässä haastattelussa aika meni sen vakuutteluun, että hakemani työpaikka kelpaa minulle. Siinä lienen onnistunut, sillä työnantaja päätti ottaa riskin.

Nyt minun pitää miettiä, otanko myös minä riskin.

Nykyisessä työpaikassani ei-heterouteni näyttäisi olevan kaikilla tiedossa vaikkei sitä ole ääneen sanottu. Saan hyväntahtoista kuittia, olen vienyt työkavereita Susseen hippojen jatkoille, olen voinut puhua Pridestä, Vinokinosta ja tosiaan Sussesta avoimesti. Mutta todellakin ilman, että olen ilmoittanut, mihin lokeroon kuulun. Uudessa paikassa voin sitten aloittaa heti avoimesti tai mennä takaisin kaappiin.

Kävin lauantaina katsomassa Les Miserables'n Åbo svenska teaterissa. Suurta draamaa, syviä tunteita. Pidin kovasti. Kyyneleet valuivat, toivottavasti niiskutus meni nuhan piikkiin.

Kävin Vinokinossa pe, la ja su. Perjantaina katsoin argentiinalaisen söötin mutta hieman pitkäveteisen rakkaustarinan Plan B. Lauantaina oli vuorossa lyhytelokuvakooste, joka oli ajoittain käsittämätön. Sunnuntain kruunasin karhuelokuvalla BearCity, joka oli hauska ja voimaannuttava.

Tapasimme parin entisen opiskeluaikaisen kämppiksen kanssa pitkästä aikaa. Käytiin siinä sitten läpi parisuhteitamme, avioerojamme, töitämme ja kaikkea muuta keski-ikäisten miesten elämään kuuluvia seikkoja. Minä siinä sitten Pippurimyllyssä GT:tä alkudrinkkinä kulautellessani loihin lausumaan, että olen homo. Maa ei järissyt, kalliot eivät haljenneet eikä temppelin esirippu revennyt kahtia.

Olen avioliitossa vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön kanssa. Heteropuolisoni tietää, etten ole hetero. Meillä on yhteinen yhdeksänvuotias lapsi.

Olen viime aikoina miettinyt, tarvitseeko tai pitääkö minun kertoa lapselleni, etten ole hetero. Riittääkö, että olen hänelle hyvä isä ja emme välitä hänelle käsitystä heteroseksuaalisuudesta normina.

Tarvitseeko lapsen tietää vanhempansa potentiaalisesta käyttäytymisestä jossain toisessa elämäntilanteessa. Ei kai heteron odoteta kertovan lapselleen, että tuntee seksuaalista vetovoimaa myös naapurin äitiin. Toisaalta tasa-arvoinen yhteiskunta tulisi konkreettisemmaksi jos homoseksuaalisuus olisi tietoisesti osa omaa perhettä. Toisaalta ja toisaalta.

Mutta olenhan muutenkin siinä kaapin ovella keikkumassa.