Rokkihomokokemuksia

Sellainen ihme tapahtui tuossa edellispäivänä, että isäni vaimo, joka on hurahtanut Jehovan todistajiin,
tuli isän mukana iltakahvikylään.

Vasta vähän aikaa sitten oli yleensä käynyt ilmi että tietää minun asuvan Pölhön,
tuollaisen munasarjattoman kihlatun kanssa, koskapa mummi-kultani on pitänyt huolta
informointipuolesta.
Minultahan ei kihlasormuksen perään (edes sen) ole tuon ihmisen taholta mitään kyselty.
(Ja isäni on ollut asiasta näihin päiviin saakka vaan hiljaa, ja mikäs siinä, siinäpä on.
Tapoihinsa kuuluu vaieta monista muistakin asioista ja aiheista.)

EN ollut kutsunut, mutta kiva kun kävi.

"Kiva koti teillä".

No niin on.

-R

- - -

Kun "vähän yksinkertaisista" ja "vähän hitaista" halutaan kumminkin sanoa
jotain perushyvää (kuten ihmisten enemmistö yleisesti ottaen haluaa),
sanotaan usein että: "Se tarkoittaa muille ihmisille aina hyvää".

Hyvä niin.

Mutta pakko laittaa tänne ja tähän että tuon perusteella yours truly
on varsin fiksu tyyppi.

- - -

Ja terveisiä Suxesista, josta siirryn Apteekin terassille n. 5 min. kuluttua.
Olen perinteisesti elossa.

-R

- - -

Kyllähän minua v*tuttaa aika monikin asia.

Ei eniten, muttei vähitenkään typeristä tekstiviestimainoksista tullut 42. euron ylimääräinen puhelinlasku.

Ja tyhjä olo kun lukee lopullista, kirjallista äidin kuolintodistusta:
"Tuntemattomasta syystä aiheutunut kuolema".

Ja loma "olis kiva ylläri".

Ja jonkin ihmeen kautta pari tonnia euroja ylimääräistä. Pari tonnia jo tosiaan korjaisivat paljon,
mutta juuri nyt en sellaisia missään näe.

Mutta yksien naisten mökkivieraana oli leppoisaa yksi ilta, yö ja päivä tuossa alkuviikosta.
Kiitos.

-R

- - -

Lisäys: Pitääpä jossain vaiheessa ihmetellä vähemmän ja tehdä asioita enemmän,
sitten kun jaksaa, viitsii, ja... on ihmetellyt tarpeeksi.

- - -

Kiinan terveysviisaat ja Asioista Perillä Olevat Viranomaiset ovat päättäneet lopettaa sähköshokkien antamisen hoitokeinona nettiaddiktioihin.

Missä on pysyvyys? Voiko mihinkään enää luottaa?

- - -

Silloin kun olin pieni, sosiaaliseen elämääni kuului lepakoita nykyistä enemmän.
Itseasiassa usein oli minä ja lesbot; siis minä ja lesbot jotka vietimme aikaa kantapaikassa,
yleensä kaljotellen (monet pojuthan eivät voineet, kun olut olisi voinut aikaansaada
vaikkapa turvotusta), ja minä ja lesbot jotka jorattiin Pelle Miljoonaa ja Maukka Perusjätkää...
ja suomirokkiakin (ja Madonna ja Pet Shop Boys jäi enempi, no, himpuloille).
Niin ja kiroiltiin maailman p*skamaisuuksille (samalla kun toisaalla joidenkin muiden elämä
tuntui olevan yhtä musikaalia.)

Oon nyt katellut L-koodia kun kolmatta tuotantokautta kerran MTV 3 uusintana tiistaiöisin tarjoaa.
Vähintäänkin mukavaa, kun ruutu antaa tarinaa ja kuvaa työongelmista, parisuhdeongelmista,
genderongelmista, ja yms tms...
Ja samalla kun aivan sitä musikaalia ei tarjota, aika ajoin sarjassa osataan rentoutua
Oikein Kunnolla.

Yhdellä keskeisimmistä hahmoista, Shanella (jota Splenetickin on täällä ylistänyt)
oli päällään kirkkaanpunainen Iggy Pop Lust for Life t-paita.
Näkyikö mitään sellaisia Queer as Folkin hahmojen päällä?
Niinpä.

Jos olisi valinnan paikka, niin Shanen ja vaikkapa Moiran / Maxin kanssa mieluummin itkisin ja nauraisin,
kuin... kouristelisin euroviisujen katveessa pönöpönöttämässä baaritiskillä. Vaikkapa.

Ja mukava kun tv-sarja muistuttaa moniongelmaisesta elämästä. Sitähän helposti riittää.
Silloin kun olin pieni, vatvottiin gendersensitiivisyyttä ja sarjamonogaamien suruja.
(Vaikken ikinä koskaan itse sarjamonogaami ollutkaan.
En minä mutta minun vieruskaverini...)

Nyttemmin tuntuu ettei moisista kuuluisi puhua mitään.
Tai jos, niin ehdottomasti vain ironian keventämänä.

Hui hai. Minä vatvon, vaikkapa itsekseni, ja viime tiistainakin oikein erikseen muistin
että jee; L-koodi tulee taas.

Saa vatvoa, edes fiktiivisiä.
Ja ehkä muistella vähän vanhoja.

- - -

Pikku lisäys:
Meinasin laittaa jotain pienen sisäisen lesboni herättelemisestä.
Mutta ei: Jossain toisessa sopivassa yhteydessä voisin puhua vaikka sisäisestä mummosta,
sisäisestä porvarista, sisäisestä anarkistista...
...Mutten sisäisestä lesbosta.
Sellaista ei vaan ole.

Ja hyvää viikonloppua, -R

- - -

Tuli nähtyä tuo leffa eilen. Itselle oli imperatiivi mennä katsomaan se, vaikka arviot eivät kauheasti ole ylistäneet.
Pakko sanoa että aivan kovin paljoa ylistettävää leffassa ei olekaan.
Se on kauttaaltaan aina vähän väsynyttä, aina vähän väkisin tehtyä,
ja aina vähän pitkitettyä vitsienvääntöä.
Vaikka olikin puolessatoista tunnissa ohi, niin silti tuntui venytetyltä.

(Pölhö lähti leffateatterista alta puolen tunnin, kun oli kuulemma vaan kaikin puolin
rasittavan huonoa katsottavaa.)

Ensin naurettiin homoille (ja mm. muotimaailman pinnallisemmille puolille),
sitten homofobialle (ja mm. muotimaailman pinnallisuuden korostajille).
Leffateatteri oli melkein täynnä, lähinnä juuri kakskymppisiä, ja osa taputti leffan jälkeen,
eli kyllähän tuosta pidettiin.
Ja kyllähän naurun kohteena oli enemmän se homofobia, vaikka tuota muutama on ehtinyt ihmetellä.

Jos tähtiä annettaisiin yhdestä viiteen niin vähän venyttäen ja just ja just kaksi tulisi Rokkihomolta.
Samalla olen edelleen sitä mieltä että himpulat hop, menkää katsomaan.
Ja älkää muutenkaan minun kriittisyyksiäni uskoko, kun en oikeastaan pitänyt
Boratistakaan kovin paljoa.

Itse asiassa olen melko varma että katson leffan todennäköisesti joskus vielä uudestaan.
Jos vaikka joku vitsi olisi mennyt ohi.

-R

- - -

EDIT: Mutta ennen uudelleenkatsomista voisin uudelleenkatsoa Another Gay Movien.
Suosittelen.

- - -

Muutto jatkuu kuin Kuuban vallankumous; varsinaisesta tapahtumasta alkaa olla jo aikaa,
mutta prosessin loppua ei näy (eikä loppumisesta saa oikeastaan edes kysyä).

Ikeasta tarttui viikonloppua vasten matkaan mm. muutama cd-hylly.
Asensimme ne paikoilleen, ja tänään aloin purkaa laatikoita.
Kootuissa ja jo asennetuissa on tilaa n. viidelle ja puolelle sadalle cd-lle, joten kaikki eivät vielä mahdu
(kai aika paljon, vaikken varsinainen materialistinen keräilijä mielestäni ole koskaan ollutkaan,
mutta kun poika alkaa olla jo setä, niin cd:itäkin on ehtinyt kertyä).
(EDIT: Mahtuivat sittenkin. Hyvä niin.)
Sain alulle ns. "yleisen rock- ja pop yms -osaston" aakkosjärjestämisen.
Nostalgista puuhaa.
(Anaalista myös; muistin heti kun kohdalle osui, minne olin n. viisi vuotta sitten lainannut
yhden Einstürzende Neubautenin livetuplan jota ei löytynyt... Että Juha jos luet tätä niin...)

Terveisinä levyhyllystä kerrotaan nyt vaikka että:
Kyllä, David Bowie on tosiaan tehnyt aika monta levyä, minulla on ne suunnilleen kaikki since "Space Oddity"
- ja joukko bootlegeja päälle.
Ja enpä muistanutkaan miten paljon Marianne Faithfullin levyjä on tarttunut matkaan.
Toisaalta olin unohtanut että P.J.Harveyta ei tosiaankaan ilmeisesti ole kuin kaksi cd:tä omaan hyllyyn.
(Toistaiseksi.)
Björkiä taas löytyy kaksi pakkauksistaan avaamatonta. Olkoot, sillä happy returns with "Homogenic"
taitaa olla kalenterissa lähipäivinä...
...Vastapainoksi tuon Faith No Moren levyille, joita en ole kuunnellut ollenkaan vuosiin,
mutta tuossa nuo kaikki Pattonin aikaiset nyt tervehtivät.

Viimeksi olen purkanut ja järjestänyt cd:itä hyllyihinsä uudessa osoitteessa n. kuusi vuotta sitten.
Nostalgista puuhaa, kuten sanoin.

- - -

Kas näin, onnistuin jälleen laatimaan rokkihomon musiikkiaiheisen henkilöhistoriaa liippaavan bloggauksen,
jossa ei sitten muuta.
Jo mones putkeen.
Jätänkin muka-oleellisemmat asiat muille. Tälläkin erää.

-R

P.S. Pölhö, tuo klassisessa musiikissa kylpevä maestro, joka ei tunnista Iggy Popia levyn kannesta (huokaus...),
kysyi kaikkien näiden keskellä virneellä että mihin kohtaan tulee "Best of Mozart".
Ja kaverihan ei ole edes kuullut Mai Karmasta...

-sama

(P.P.S. Ja Noksu voi tulla vaihtamaan dvd:n soundtrackiin hyväksi katsottuna aikana...?)

- - -

Kahden kesän Ruisrockit olivat jääneet väliin, mutta nyt menin, sunnuntaina.
Tosin ehdin vain iltapäiväksi ja illaksi, mutta pääasiaa vasten olin paikalla kumminkin varsin hyvissä ajoin.
Pääasia oli Faith No More.

Koin bändin keikan kolmatta kertaa.
Toinen kahdesta aiemmasta oli samaisessa paikassa Ruisrockissa, vuonna 1993.
Kun fiilistelin etukäteen Youtubessa tämän kesän livepätkiä,
tiesin jo etukäteen odottaa hyvää...

Faith No Moren levyt ovat saaneet olla laatikossa rauhassa jo vuosia,
mutta aikanaan niitä tuli kuunneltua niin paljon että muistuivat heti mieleen.
"The Real Thing" 20 vuotta sitten oli levy, josta "KAIKKI" olivat sitä samaa mieltä:
Yksi parhaista levyistä IKINÄ.

Ja laulaja Mike Patton oli märkien unien kohde jo ennen kuin oikein tajusinkaan.

Protorokkihomon jackpot oli kun kosketinsoittaja Roddy Bottum (what a name...)
kävi julkiseksi homoutensa kanssa. Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen Rob Halfordia yms.
ja oli oikein mukavasti musiikkisoppaa hämmentävä paketti vuonna 1993;
julkimetallirokkihomo.
Viime sunnuntaina tuo nyt jo vähän kaljuuntunut heavyhimpula olikin pukeutunut
komeasti vaaleanpunaiseen kokopukuun...

Silloin 1993 uudella levyllä "Angel Dust" julkaistiin myös Bottumin tekemä biisi "Be Aggressive",
jylhä uusheavykipale, jonka sanoitusten ydin oli ja on reipas pyyntö olla agressiivinen...
...kun tarinan kertoja vaatii saada ottaa suihin. Tämän Bottum laittoi Mike Pattonin laulamaan, heh.
Patton lauloi sitä silloin kuten nytkin, ja kuulin kappaleen uutena vuonna 1993,
kuten siis kuulimme kappaleen myös viime sunnuntaina.
Saattaa olla että lauloin mukana. Enkä ehkä ollut aivan ainoa.

Musiikillisesti hyvinkin monipuolisen ja fraasinomaisesti pitää sanoa että:
nykymetallimaailman uraauurtavan bändin festarikeikan kohokohtia
olivatkin ne hetket, kun sai laulaa mukana hyvää joukkoa jonkinmoisia hittejä,
joita annettiin avokätisesti.
Edellämainitun lisäksi siis sellaisia kuin käsittämättömän avarasoundinen Ashes to Ashes...
...ja Midlife Crisis (and that one, darlings, was dedicated to Madonna in the first place.
Now the joke was on them - and some of us...).

Ääni meni käheäksi monelta, ja samaan settiin mahtui silti vaikka mitä
ekskursioita bändin melko monipuoliseen maailmaan,
aika paljon aikanaan levytettyjä covereita myös,
ja Mike Patton, oh dear, on paitsi melkoisen laaja-alainen Herra Ääni,
myös melkoisen vetoavan näköinen. Jep, aina vaan.
Flirttailunkin se pirulainen on aina osannut, vaikkei tainnut
"Easy" -kappaleen kohdalla, kun yhteislauloimme "I'm easy like Sunday morning",
kuullakaan kun oikein kotiosoitteeni tiedokseen huusin...
(Jos olisi kuullut, olisi tietty tullut kylään.)

Ihan lopuksi tuli vielä bändin eka hitti kahdeksankymmentäluvulta saakka:
"We care a lot".

Mukavaa kun bändi on elossa.
Ja mukavaa että Mike Patton on nuori vaikka 90-luvun alun viimetapaamisesta onkin jo aikaa.
Aivan kuten minäkin.

Setti oli tämä:

Reunited (Peaches & Herb cover)
Land of Sunshine
Caffeine
Evidence
Surprise! You're Dead!
Last Cup of Sorrow
Cuckoo for Caca
Easy (The Commodores cover)
Ashes to Ashes
Midlife Crisis
I Started a Joke (Bee Gees cover)
The Gentle Art of Making Enemies
Be Aggressive
Epic
Just a Man

Encore:
Chariots Of Fire/Stripsearch
Mark Bowen

Toinen encore:
This Guy's in Love with You (Burt Bacharach cover)
We Care a Lot

We care, -R

...Ja kiitos vielä (Give me hope) Jo'annalle, että vei minut kokemaan myös
Gogol Bordellon keikan.
Tulipahan tanssattuakin.

-sama

- - -

Tottakai olin siellä.

- - -

Viimeaikojen taustaa ennen keikkaa:
Alkuvuodesta, kun ostin viimeisimmän levynsä, kerroin täälläkin laittavani levyarvion tänne.
En kuitenkaan laittanut.
Mieli heilui alkupettymyksen ja alkuinnostuksen välillä, eikä ole koskaan tasaantunut,
joten en ole osannut laatia arvosteluakaan.
Edelleen koen tuon viimeisimmän levyn Years of Refusal toisaalta osuvana ja erinomaisenakin pakettina,
toisaalta väsyneenä ja keskeneräisenä tekeleenä.
Masennuslääkkeiden vastainen aloituskappale Something is squeezing my skull on upea,
ja myös varsin tanakka ja tiivis rock-kipale, jonka alkusanat kertovat Morrissey-fanille että hei,
kiitos ja ole hyvä kun ostit tämän levyn, olet kotona:

"I'm doing very well;
I can block out the present and the past now.
I know by now you think I should have straightened myself out
- Thank you, drop dead!"

Yes! Drop dead indeed all you shiny happy people AND all you who so very well can take care of
all your little problems!

Tuon perään tulee laulu itsemurhan tehneestä äidistä, "Mama lay softly on the riverbed"...
Sorry, Mozzer, mutta Nick Cave tekee tuollaisen todella paljon paremmin, ja turha luulla etteikö joku vertaisi,
ja turha luulla, etteikö joku tietäisi, että there's nothing "soft" there when totally dead body lies on the dying spot.
Nope, its dead meat, and its very heavy, its the ultimate testimony of the end and the gravity,
and not soft at all.

No joo. Sitten tulee kyllä hyviä kappaleitakin monia, ja musiikillisesti levy on monipuolinen;
Jeff Beck vierailee ja tekee "Black Cloud" -kappaleesta upean mystisen surulaulun,
ja latinotunnelmat kappaleessa "When I last spoke to Carol" ovat, hämmentävästi, tanssittavia.

Eka sinkku "I'm throwing my arms around Paris", josta oli tulla M:n ja UK:n euroviisuehdokas (...),
saa laulamaan mukana saman tien.
Mutta: Kun edellisellä levyllä oli mukana Rooma rakkauden kaupunkina reippaine Pasolini-viitteineen
("You have killed me", siis, ja onko ehkä oivan kieroutunut rakkauslaulun otsikko...),
tässä kappaleessa Pariisi on keskellä aivan perusteettomasti.
Miksi juuri Pariisi? Justify, poet!

Ja kun levyn päättää sinänsä pätevä mahtiballadi "I'm OK by myself", Mozzer laulaa että
"This might surprise you but I'm OK by myself".
Tuota noin. For real, Mozzer, where's the surprise in this?

- - -

No niin. Siinä se levyarviokin tuli laitettua sittenkin. Nyt keikkaan:

Tapasin tuon absolutisti-vegaani-selibaatti-pillittäjän nyt kolmatta kertaa.
Aiempi päivähän kului Pride-paraatissa ja sen päiväjuhlassa, mutta ilta oli merkattu kalenteriin jo Aikoja Sitten,
yhdessä kahden Hyvän Ystävän kanssa (ja n. 2800 muun Morrisseyn ystävän kera,
keikkahan loppuunmyytiin jo silloin aikanaan).

Koska olin seurannut kiertueen etenemistä netistä, tiesin mitä odottaa, eli jäädä vaille
niitä kaikkein rrakkaimpia helmiä menneisyydestä, mutta hyvää, rrock-painotteista keikkaa kumminkin.
Sellaisen saimme.

Setti oli tämä:
-This Charming Man (ras-kas versio)
-Billy Budd
-Black Cloud
-How Soon Is Now? (Nice nice nice!
"I am human and I need to be loved!" oli taas kerran vapauttavaa huutaa mukana!)
-One Day Goodbye Will Be Farewell (varsin tyhjänpäiväinen uusi biisi)
-Ask (Shyness is nice. But. Indeed.)
-I'm Throwing My Arms Around Paris (jep, lauloimme mukana, toki)
-How Can Anybody Possibly Know How I Feel?
-The World Is Full of Crashing Bores (ja tämä kuulutettiin viittaamalla Michael Jacksoniin.
Mutta ei häneen, vaan toimittajien ammattikuntaan, siis.)
-Let Me Kiss You
-You Just Haven't Earned It Yet, Baby (harvinainen Smiths-herkku. Bändi soittaa kappaletta ekaa kertaa ikinä tällä kiertueella.)
-When Last I Spoke to Carol (la-ti-no)
-Some Girls Are Bigger Than Others (alkoi "varkain" ja epävireisesti, mutta tottakai meni yhteislauluksi,
ja hyvä niin)
-Best Friend on the Payroll (kritisoidulta lempilevyltäni Southpaw Grammar.
Mutta miksei voi miksei siltä olisi voinut valita Boy Raceria -??)
-Life Is a Pigsty (Oh dear. This was the point for me to cry. And sing along.
And cry a bit more... The highlight of the concert, for me.)
-Sorry Doesn't Help (p*ska biisi, siinä kaikki.)
-The Loop (silmänilo basisti otti pystybasson, ja vanha pillittäjä tamburiinin.
Pirteää, vaikka tässä kohtaa oli ikävä kyllä samalla selvää, että ei, vanhoja helmiä ei enempää taida tulla.)
-Irish Blood, English Heart (Ja tästähän me tykättiin, mitenkäs muuten.)
-I'm OK by Myself
Ja encore:
-First of the Gang to Die (Hm. Encorea taputtaessa vielä kerran vähän toivoi että joskos sittenkin
joku muu kappale tulisi... mutta hyvä kappalehan tämä tämän kiertueen vakioencorekin oli ja on,
vaikka jo monesti kuultu.)

Että kiitti vaan.
Tampereen keikkaa olivat arvioineet "rutiinikeikaksi", ja sellainen kai tämäkin oli, mutta intensiivinen kyllä.
Ja koska sain kolme vuotta sitten kokea livenä semmoiset kuin "Panic" ja "Last night I dreamt that somebody loved me",
niin ei tässä hätää.

Keikkapaikka Kaapelitehdas sen sijaan haistakoot p*skan! Ei asiakkaita pitäisi voida noin vaan
heittää ulos _kuivin suin_ samantien keikan perään!
Näin kuitenkin tekivät.
"Even I, sick as I am, I would never be you!"

Kostoksi toistemme ja Morrisseyn ystäväkolmikko nautti, vaikkakin epämorrisseymaisesti,
useita tuoppeja tutussa mutta rauhallisessa pubissa Annankadulla heti oitis kun tiskille päästiin.

Yours truly, -R

- - -

Tämä Rokkihomo oli, toki, Pridessa viime viikonloppuna, monetta kertaa, ja mukavaakin oli.
Ulkopaikkakuntalaisena ei-lomalaisena viikon erilaiset jutut jäivät sivu suun, ja erityisesti osallistuinkin
siihen varsinaiseen, eli kulkueeseen lauantaina
(ja lisäksi sateenkaarimessuun, mutta sehän olikin sopivasti perjantaina).

Päädyin yllättäen Ranneliikkeen lipunkantajaksi (kuten Pölhökin), eli kannoin(mme)
lippuja aurueina Ranneliikkeen rekan edessä koko kulkueen ajan.

Eli jos nyt joku näki ja muistaa, niin se pitkä laiha kaveri vaaleanpunaisissa vaatteissa oli siis minä,
RokkiHOMO. Heh.
(Samalla Pölhön pridepoikuus poksahti oikein kunnolla, ikään kuin melkein "parrasvaloissa".)

Ja muuten olen sitä mieltä että pridelle on kyllä paikkansa.
Ei me kaikki siellä kyseenalaistamattomasti mitään kuvitteellista enemmistökulttuuria liputettu,
me muutkaan kuin ne kulkueen häntäpäässä omana joukkonaan mustissa protestoineet.

Vaikka onhan toki helpompaa sanoa vastaan kun oma-aloiteisesti yksinkertaistaa muut mielipiteet.
Tekee monisyisistä action figure-leluista ja ainutkertaisia tunnemuistoja kantavista pehmoleluista
simppeleitä olkinukkeja.

Kertoo ehkä enemmän ajatusten yksinkertaistajien omasta yksinkertaisuudesta moinen.

- - -

Lauantai-iltana meninkin moikkaamaan Morrisseyta, mutta se on toinen tarina.

- - -