Kauneuspilkku

Netissä tulee osallistuttua keskusteluihin, jollaisia harvoin käy tosielämässä. Luultavasti myös keskustelee sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei syystä tai toisesta "oikeassa" elämässä tutustu. Netissä on tietysti se ongelma, että lopultakaan ei voi tietää kenen kanssa keskustelee ja siksi alitajuisesti miettii, kuinka paljon itsestään haluaa anonyymissä verkkoyhteisössä kertoa.
Nettikeskustelut saattavat toisinaan tai ehkä useinkin mennä överiksi; yksi tai useampi keskustelija vuodattaa keskusteluun kaikkea sellaistakin mitä face to face ei sanoisi. Tunteet kuumenevat verkossa aika helposti. Verrattuna laajempiin verkkofoorumeihin, tämä Ranneliike on lintukoto. Välillä tosin tuntuu, että joissakin keskusteluissa nimimerkkejä on enemmän kuin keskustelijoita.
Se voiko nettiä edes erottaa ns oikeasta elämästä on yksi kysymys. Itse en edelleenkään aio omalla nimelläni pitää täällä blogia tai osallistua keskusteluihin. Ei siksi, että tiukan paikan tullen en seisoisi kirjoittamieni asioiden takana, vaan lähinnä siksi, etten halua sotkea yksityisminää ns julkiseen eli työminään. Muutamat ovat tällä saitilla omina itsenään, oikeine nimineen ja yhteystietoineen, silloin verkko ei kait ole enää erillinen osa-alue elämässä. Toiset taas vaikuttavat hyvinkin fantasiahahmoilta, jotkut parodiaan saakka.
Verkossa siis myös tutustuu ihmisiin, joihin ei törmää verkon ulkopuolisessa maailmassa. En tiedä mikä ohjaa kontaktoitumistamme. Ulkonäkö on varmasti yksi asia, toinen ehkä tulotaso, ammatti, harrastukset. Monia kontakteja ohjaavat ihan perusasiat: asuinpaikka, työpaikka, koulu, lastentarha, hiekkalaatikko. Kohtaaminen voi tapahtua missä vaan, miksei siis myös verkossa. Verkkotuttavuuden siirtäminen toiseen todellisuuteen on sitten eri asia. Ja toisaalta ehkä vähän sama asia kuin, että kaikki eivät pyydä työkavereitaan ja sukulaisiaan samoille kutsuille tai opiskelukavereita ja naapureita. Silti näiden kaikkien kanssa ollaan tekemisissä. En tiedä onko kysymys rooleista, niitähän meillä on niin verkossa kuin verkon ulkopuolella. On tosiaan työminä, poika, puoliso, veli, setä, kaveri, ystävä, naapuri, jumppatuttu, jne. ja sitten tämä Kauneuspilkku. Kaikkien roolien sisällä puolestaan on erilaisia vivahteita ja taustalla jotakin yhteistä, minä.
Kaikkine vivahteinemme täällä verkossakin olemme ihmisiä, persoonia. Toivottavasti sen aina muistaisi kiihtymyksenkin tilassa.

Olen ollut oman alan pohjoismaisessa konferenssissa, joka järjestetään tällä kertaa Suomessa. Ohjelma, ilmoittautumiset ja kaikki avajaispuheet olivat ruotsiksi. Esitelmät ja alustukset ovat "pohjoismaisilla kielillä"; ruotsi, norja ja tanska. Islantilainen luki esitelmänsä tanskaksi, osaamatta selvästi kieltä kunnolla. Valtiovallan edustaja piti tervehdyssanansa kökköruotsilla, hän toki oli ainoa joka uskalsi julkisesti sanoa suomenkielisen tervetulotoivotuksen. Samoin yhdysvaltalainen "key note speaker" sanoi "karjalanpiirakka" ja "paljon kiitoksia", tajuamatta tehneensä suuren etiketti-mokan.
Miksi pohjoismaisessa yhteistyössä suomi on edelleen rahvaan kieli, jota ei hyvöksytä työkieleksi pohjoismaisissa laitoksissa ja kokouksissa?
Meitä on kuitenkin 5 miljoonaa, neljäsosa kaikista pohjoismaalaisista, luulisi, että meillä olisi oikeus käyttää äidinkieltämme, niin kuin muillakin. Paitsi islantilaisille tietty. Heitä on kuitenkin turun verran.
Tällä meiningillä pohjoismainen yhteistyö marginalisoituu entisestään suomenruotsalaisten pikku suojatyöpaikka puuhamaaksi ja jäähdyttelevien poliitikoiden leikkikentäksi. Eipä sillä EU-aikana mitään todellista merkitystä olekaan. "Vittu mitä paskaa" totesi ministerikin taannoin. Samaa mietin, kun konferenssin "avajaisissa" puhkupilliorkesteri soitti, "On pohjolan hangissa meil isänmaa". Kannattaako tätä touhua tukea verovaroin?

Olen koko ikäni ollut allerginen, siis niin pienestä kuin muistan. En sano, että olen kärsinyt allergioista, koska ne ovat olleet osa minua, en siten voi tietää miltä tuntuisi elämä ilman allergioita.
Vuosien myötä osa allergioista tai ainakin oireista on hävinnyt, tosin mielessä on useinkin ajatus, että juuri tällä kertaa en saanut oireita, mutta ehkä kuitenkin ensi kerralla. En jotenkin uskalla ajatella, että allergia todella katoaisi.
Ruoka-aineista olen tai olen ollut allerginen: mm. kalalle ja muille meren eläville, pähkinöille, sellerille, tuoreille mansikoille ja sitrushedelmille. Lisäksi monet raa’at kasvikset kuten herneet, porkkanat ja perunat saattavat aiheuttaa oireita.
Allergiani eivät kuitenkaan tähän lopu. Pienenä minulla huomattiin myös koira-allergia, sitten hevonen, kissa jne. Siitepölyt alkoivat kiusata joskus varhaisteini-iässä. Tällaisella listalla luulisi elämän olleen tylsää. No, olihan se sitä, varsinkin kun lapsuudessani siedätyksestä ei vielä ainakaan meidän terveyskeskuksessa oltu kuultu. Ohje oli eristää minut kissoista, koirista ja muista allergian aiheuttajista. Siten kasvatetaan eläimiin pelokkaasti ja arasti suhtautuvia lapsia, joita eläimet puolestaan hm…
Aikuisena sitä oppii itse hallitsemaan omaa kehoaan ja elimistöään, kokeilee ja päättelee, mitä voi ja mitä ei voi syödä tai koskettaa. Ja toki lääkkeet, hoidot ja normit ovat myös vuosikymmenien saatossa kehittyneet paljon. Niinpä siitepölyaika ei minulle ole vuosiin merkinnyt oikeastaan muuta kuin, että on pitänyt muistaa varmistaa, että lääkkeitä on tarpeeksi.
Yksi haave minulla on ollut pienestä pitäen: saada oma koira. Kaikkina niinä vuosinakin, joina minut opetettiin melkein pelkäämään koiria, salaa toivoin, että voisin saada oman koiran. Vielä tuo haave ei ole toteutunut, mutta olen matkalla jonnekin sinne päin, jos kaikki menee hyvin. Vajaa kymmenen vuotta sitten tutustuin ensimmäiseen koirakaveriini, Pumiin nimeltä Leevi. Leevin omistaja oli Nassun työkaveri ja ensi treffimme sovittiin puistoon. Siellä sitten teimme tuttavuutta ja myöhemmin Leevi tuli käymään kotonamme. Suurempia oireita ei ilmaantunut ja niinpä sitten kyläilimme puolin ja toisin ja lopulta olimme jopa viikon verran hoitamassa Pumi-kaveria tämän kotona. Otin normaalin allergialääkitykseni ja kaikki meni sen voimalla hyvin.
Sitten hyvä ystävämme ryhtyi koiranhankintaan ja Nassun mukaan sain harhautetuksi hänet hankkimaan espanjanvesikoiran, perron. Alusta alkaen olen hoitanut tätä perropalleroa hyvinkin paljon. Ja aluksi toki sain oireita mm syljestä ja virtsasta, pentu kun pissii vähän minne sattuu ja nuolee aktiivisesti kaikkea mihin ylettyy. Nyt koira on jo 6,5 -vuotias ja hoitosuhde jatkuu edelleen säännöllisen epäsäännöllisenä, lääkkeet olen pääosin jättänyt pois. Klassisesti unohdin yhtenä päivänä ottaa ne ja huomasin, että siitä ei seurannut mitään sen kummempaa.
Päätin nyt talvella, että tänä keväänä en syö allergialääkkeitä siitepölyjä varten. Lääkkeiden syönti kun pitää aloittaa jo etukäteen ennen pölyjen ilmaantumista. En tietenkään tiennyt, että tästä tulisi kaikkien aikojen siitepölykevät.
Tässä sitä ollaan, oireetta ilman lääkkeitä. En tiedä mistä tämä johtuu, varmaan monista asioista. Ihminen on kokonaisuus. Uskon, että osaltaan omat allergiset reaktioni kertoivat myös jostain psyykkisistä oireista, tai siitä, että allergioiden kautta oirehdin jotain muutakin pahaa oloa. Harrastan myös liikuntaa nykyään aktiivisemmin ja säännöllisemmin kuin nuorena ja ennen kaikkea suhteeni allergioihin on muuttunut. Niinpä hevosen nähdessäni en ensimmäiseksi etsi inhalaattoria, vaan katselen, että onpas hieno eläin.

Kun mökki alkaa olla kutakuinkin valmis, pientä maalausta ja ainakin yhtä ovenkahvaa edelleen vailla, huomio kääntyy ympäristöön.
Mökki sijaitsee kallioisella rinteellä, joka on paikoitellenkin hyvin jyrkkä. Lähellä mökkeilevän äitini ja monen muunkin lähestyminen onkin vähän vaivalloista…siinä kun itse pompimme kuin gasellit sisään ja ulos. Toki sateella ja sen jälkeen itsekin kaipaa muutakin alustaa kuin liukkaan limaisen kallion jolla askeltaa.
Nytpä sitten on saatu jo hommattu rappuspuut. saman tien ajattelin rakentaa muutaman sillan tärkeimmille kulkureiteille. ja lisää rappuja voi kyllä rakentaa niin paljon kuin ikinä jaksaa.
Viime syksynä kyhätystä vajasta puuttuu vielä lattia ja ovi. Ja nyt mieli on ruvennut halajamaan kunnollista laituria, jota ei joka kevät tarvitse koota uudestaan niin kuin nykyisiä kivilatomuksiani. Sopiva kallio on olemassa, mutta se on yleensä veden alla. Pitäisi selvittää miten se valaminen onnistuu sellaisen päälle. tai lähinnä rautojen laitto. Tehdäänhän sitä siltojakin veteen.
Jännittävää huomata, miten oman mökin myötä olen löytänyt sisäisen remontti-reiskani.

En juurikaan blogaa mitään hlbt –teemaan liittyvää. Onko arkielämäni siis niin ongelmatonta ja huoletonta enkä törmää esimerkiksi homovastaisuuteen tai muuhun huonoon käytökseen? Osittain voi sanoa, että on, nykyisessä taloyhtiössä kaikille on selvää, että taloon on muuttanut toinenkin miespari ja kolmentoista asunnon talossa ei juuri voisi samassa osoitteessa asuvista miehistä kai muuta väittääkään. Tai ehkäpä keski-ikäisiä kämppiksiäkin on olemassa?
Työpaikalla en ajattele tietääkö kuka ja kuka ei. En toitota, en peittele, omat sosiaaliset ympyrät toimistolla ovat kuitenkin sen verran suppeat, että suurta avautumisen tarvetta ei ole eikä kiinnosta juorut, jos sellaisia olisi.
Mutta, kyllä sitä alitajuisesti päässään analysoi, että kuka vastaantulija on minkäkinlaisella tutkalla varustettu. Oma olemus iän myötä kuitenkin vain hetereonomaistuu, mikä ei välttämättä ole hyvä asia, mutta toisaalta kertoo ehkä myös siitä, että tietyt trendit ovat saavuttaneet heteromiehet ja minä en enää seuraa aikaani.
Taannoin piipahdettiin Nassun kanssa äitini suvun sukujuhlissa ja vaikka luulisi, että kohta kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen kaikki sukuympyrät olisi jo nähty, niin vielä löytyi neitseellistä maaperää. Mutta hetkeäkään en miettinyt etukäteen tai paikan päällä, että mitä joku espoolaiskokoomuslainen nyt mahtaa tuumata.
Sen sijaan, matkalla lähijunassa Malmilta Stadiin yks perjantai-ilta, kävi mielessä, et milloinka mamuille vittuilut henkilö keksii kaks homoa. 1980-luvulla öisillä stadin kaduilla nuori homomies kyllä sai peräänsä huutoja ja jotain muutakin ja jonnekin hyvin syvälle alitajuntaan ne ovat jääneet kaikumaan. Onneksi yhä harvemmin kumpuavat pelon väristyksinä esiin.
Varmaankin suurin syy on Nassu, Nassun kanssa ei pelota. Toinen on ikä, vanheneminen ei ole pelkkää rapistumista.

Ajattelin blogata, jotain Eurooppa-päivään ja historiaan liittyvää, mutta meni perin monimutkaiseksi. Tänään kuitenkin vietetään Eurooppa –päivää ja myös voiton päivää Venäjällä. Muuallakin Euroopassa II maailmansodan voittajavaltiot ovat juhlistaneet sodan päättymistä 67 vuotta sitten. Se on jo kokonainen ihmisikä, silti toinen maailmansota on edelleen läsnä joka puolella.

Elämme ehkä nyt jonkinlaista nationalismin kriisiä. Nationalismi kukoisti vielä ennen toista maailmansotaa. Ja monissa maissa se oikeastaan vasta pääsi valloilleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja osittain seurauksena. Vaikka ns. kansallisvaltiokehitys on ollut pitkä prosessi, se on kulminoitunut vasta 1900-luvulla. 20 vuotta sitten Jugoslavian hajotessa puhkesi monta sotaa, joiden takana on nationalismi. EU on syntynyt vuonna 1951 perustetun Euroopan hiili ja teräsyhteisön pohjalta. Yksi keskeisistä teemoista oli rauhan edistäminen talouden keinoin. Tällä hetkellä erilaiset nationalistiset liikkeet saavat laajaa kannatusta ja unioni natisee liitoksistaan. En itse ole EUn suuria faneja, mutta rauha ja vakaus ovat tavoitteina niin tärkeitä, että jos ne tulevat unionin myötä, niin on vaikea vastustaa ihan tosissaan.

Toisen maailmansodan seurauksena Eurooppa täyttyi pakolaisleireistä. Suomi päätti asuttaa omat pakolaisensa, karjalaiset, ja niin meillä kehitys kulki hieman eri tavalla. Pakolaisleirit eivät vaan ole maailmasta loppuneet.

Ennen nationalismia ei rajansiirrot juurikaan vaikuttaneet ihmisten asumiseen. Toki tästä on poikkeuksena esim. uskontonsa takia vainotut ryhmät, joita on kaiketi ollut Euroopassa hyvinkin pitkään. Juutalaiset ovat oikeastaan kautta historian kuuluneet heihin, mutta myös erilaiset protestantit kuten hugenotit tai sitten täällä meillä kotoisasti karjalaiset ortodoksit.

Kun Venäjä sai Ruotsilta Uudenkaupungin vuonna 1721 rauhassa Karjalan, ei sitä seurannut suurta evakkoaaltoa Suomeen. Toki rauhansopimuksessa oli taattu väestön uskonnonvapaus. Myöskään Turun rauhan 1743 jälkeen pakolaisvirrat eivät aiheuttaneet kaaosta, vaikka raja siirtyi Pyhtäälle. Kun Venäjä sitten valtasi koko Suomen, väestö jäi edelleen pääosin asuinsijoilleen. Mitään suurta ja järjestelmällistä mielivaltaa ei suomalaisiin näiden valloitusten jälkeen kohdennettu. Vuonna 1940 ja 1944 kovinkaan moni karjalainen ei jäänyt kotiseuduilleen ja nyt tiedämme miten suomensukuisille ihmisille Stalinin Neuvostoliitossa kävi. Varmaan sen tiesi tai arvasi moni jo silloin. Miksi näin? Miksi kehitys kulkee negatiiviseen suuntaan?

Nationalismilla on toki ollut hyvätkin vaikutuksensa demokratialle ja kansan oikeuksille, mutta kieltämättä sivuvaikutukset ovat pahat. Olisikohan tuoteselosteessa mainittava riskeistä?

Täällä Helsingissä on taas vaalit! Näin kunnallisvaaleja odotellassa pääsemme äänestämään HOK-Elannon valtuutettuja.
Paikka ei ole ihan vailla merkitystä, HOK-Elanto on alueella iso yritys; Marketteja, tavarataloja, ravintoloita, liikennemyymälöitä ja muita toimipaikkoja on yli 300.
Ja työntekijöitä yli 6000.

Ei siis ole ihan samantekevää, kuka näitä päätöksiä tekee. Ehdokaslistat ovatkin komeaa luettavaa, on kaupunginvaltuutettuja, ulkoministeri, kuntaliiton johtaja ja yksi kaupunginjohtajakin!
Keskustelupuolella käsitykseni Suomesta korruptoituneena maana, ei ehkä saanut ihan täystyrmäystä, mutta täyslaidallisen ainakin.
Näen ehkä korrputio -käsitteen eri tavoin kuin moni muu. Minusta kaupunginvaltuutetun saatikka kaupunginjohtajan roolit ovat sellaisia, että niitä ei voisi yhdistää näin ison paikallisen konsernin hallintoon millään tasolla.

Kun kyeessä on näin monialainen toimija, joutuu kaupungin hallintoa ja sen päätöksentekoa edustava henkilö väistämättä erilasiin tilanteisiin, jossa tulee ristiriitaisia intressejä.
En oikein käsitä, mitä nämä henkilöt ajattelevat itse tilanteesta? Tekeekö valta sokeaksi? Houkuttaako HOK-Elannon alennus niin paljon?
Onko kyseessä korvaamatomuussyndrooma? Ja miten ulkominsterillä voi riittää aikaa tälläiseen?

yks ihan parhaita tämän vuoden euroviisuista:

viron kieli on laulettuna kaunista, vaikka kaikkea ei ymmärräkään.

Luin netistä koirasta, joka oli varastettu omistajan kauppareissun aikana espoolaisen kauppakeskuksen edestä. Tämä tapaus päättyi onnellisesti, omistaja sai koiransa takaisin ja koira pääsi kotiinsa, ilmeisesti suurempia traumoja tai vammoja kärsimättä.
Uutista seuranneessa keskustelussa suurin huomio kiinnittyi siihen, että koiria ei pidä jättää yksin minnekään juuri siksi, että joku saattaa hankkia itselleen lemmikin näin. Tai sitten tehdä eläimelle jotain pahaa.
Muistan sellaisenkin Suomen, jossa ei ainoastaan lemmikkejä vaan myös vauvoja lastenvaunuissa jätettiin ulos, sillä aikaa kun pistäydyttiin jossain asioilla. Pidämme itseämme sivistysvaltiona ja olemme mielestämme monessa mielessä paljon edistyksellisempiä kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Jossain suhteessa maamme on kuitenkin taantunut tasolle, jota silloin ei osannut kuvitellakaan.
Elämme avoimen kansalaisyhteiskunnan aikaa, yhä suurempi osa väestöstä on saanut korkean koulutuksen, mutta silti emme voi jättää lasta tai lemmikkiä hetkeksikään ilman valvontaa, tai voimmeko?
Erilaiset tilastot osoittavat, että rikosten määrä on tasaisesti laskenut eli onko kyseessä kuitenkin median ja nopean tiedonvälityksen harha? Jokainen ikävä teko tulee heti mediaan kaikkien ruodittavaksi. Jokin tässä kehityksessä hämmentää.