Ministerillekin tämä on enemmän omantunnon kysymys, eikä varsinkaan juridisia esteitä ole. Poikkeuksellisen jumiutuneet hallitusneuvottelut oli jotenkin ratkaistava ja varmasti oli selvää, että tämän yksittäisen asian osalta omaan taantumukseensa hiipuvalle pienpuoleelle riitti, että heidän hallitusaikanaan asiasta ei anneta hallituksen esitystä (HE) laiksi. Tämä uskonnon auktoriteetin ja tulkinnan väärinkäytön voimalla toimiva pienpuolue ei ole niin vaa'ankieliasemassa, että se voisi ottaa koko hallituksen panttivangikseen (pelottava skenaario).
Jos jotkut ministerit eivät halua erillistä lakialoitetta allekirjoittaa, niin syyn voi sanoa suoraan. On sitä sitä huonojakin hallituksen esityksiä puolusteltu hampaat irvessä, joten miksei sitten järkevää lakialoitetta.
Räsäsen joukot saavat turhan suurta painoa, kun etsitään syytä tasa-arvoisen avioliittolain tavoitteen puuttumiseen hallitusohjelmasta.
Kataisen puolueen eduskuntaryhmä on asiassa kahtia, ilmeisestikin pienellä enemmistöllä vastaan. Ministereistä kaksi (Häkämies ja Risikko) vastustaa, yhden (Koskinen) kanta ei ole tiedossa. Muut vastaan haraavat ministerit ovat Sfp:n Henriksson (sic! oikeusministeri) ja Räsänen.
Demariryhmässä on seitsemän vastustajaa (mm. entinen oikeusministeri Koskinen ja entinen sisäministeri Rajamäki).
Jupinaa löytyy siis kumpaisestakin suuresta hallituspuolueesta.
Mitään juridista estettä ei ole sille, että ministeri allekirjoittaa eduskunta-aloitteen. Sen sijaan on käytännöksi muotoutunut, että ministerit pidättäytyvät allekirjoittamasta.
Aina eivät ole pidättäytyneet. Osa Lipposen hallituksen ministereistä allekirjoitti laajalla pohjalla valmistellun Outi Ojalan (vas) toisen aloitteen parisuhdelaista. Tämä aloite sitten johti lain säätämiseen, ei tosin aloitteen hyväksymisen, vaan aloitteesta eduskunnan kehotuksena hallitukselle liikkeelle lähteneen prosessin tuloksena.
Syksyllä lain hyväksymisestä tulee kymmenen vuotta.
Lakialoitteita tehdään sen verran paljon, että ymmärrän ministerien pidättäytymisen kapea-alaisten esitysten osalta. Avioliittolain päivittämisessä on merkitys kuitenkin valtakunnallinen ja käsittääkseni asiantuntijat hiovat kesän aikana esityksen lakiteknisesti päteväksi (veikkaisin mm. että rekisteröidyt parisuhteet pitänee päivittää avioliitoiksi automaattisesti).
Toivon kovasti, että lakipäivityksen vastustajat vastustaisivat sitä rehellisillä argumenteilla eikä menettelytapakysymyksillä. Niiden taakse meneminen on kansalaisten aliarvioimista ja poliitikon kykyjen yliarvioimista.
Ymmärrän sen, että aihe koetaan poliittisesti vaikeaksi, mutta tässä asiassa Suomen momentum on yksinkertaisesti käsillä. Päätöksen lykkääminen vuosien päähän lähettää sen signaalin, että Suomi on yhtä syrjässä idässä kuin mitä se Euroopan kartalla on ja että Suomi haluaa luistaa Pohjoismaisesta tasa-arvokäsityksestä.
Tietääpä ainakin nyt huonosta kokemuksesta, mitä puolueita ei kannata äänestää ensin vaaleissa, kun haluaa rakkaansa kanssa yhteiskunnankin kunnioittamaan aviosuhteen solmia.
Selväähän oli, etteivät yksittäiset vaaliehdokkaat isommissa puoluieissa auta mitään, vaan heitä äänestämällä äänet menevät vain hukkaan ja eduskuntaan pääseekin heidän sijaansa niilläkin äänillä vastapuolta oleva ehdokas. Varmempia äänestää ovat puolueet, josisa suurin osa kannattaa asiaa.
Taitaa pian koko katolinen Etelä-Amerikka olla edelläkävijä tässä asiassa vanhalle Euroopallekin. Espanjan lisäopiskelu tuntuukin nyt entistä mielenkiintoisemmalta.
Tasa-arvoinen avioliittolaki, jota kutsutaan yleiseksi avioliittolaiksi, on ollut valmiina kaksi vuotta hyväksymistä odottaen.
Kyseessä on todellisuudessa kaksi lakia. Ensimmäisessä kumotaan parisuhdelaki ja toinen on laki avioliittolain muuttamisesta. Parissa kohtaa on mies ja nainen korvattu kahdella henkilöllä. Siinä koko juttu. Eduskunta voisi hyväksyä lait muutamassa minuutissa, jos tahtoa riittää.