Käytiin pupun kanssa elokuvissa sekä tiistaina että keskiviikkona. Tiistaina nähtiin Saul Dibbin ohjaama Herttuatar, eilen taas Gus Van Santin Milk. Kaksi iltaa ahdistusta putkeen.
Elokuvasta Milk en suuresti pitänyt. Toki Sean Pennin roolityö oli uskomattoman hyvää; varsinkin fysiikkansa, ilmeet ja eleet hän oli onnistunut muokkaamaan hienon henkilökuvan muokkaamiseksi. Pidin suunnattomasti varsinkin käsien liikkeestä; pieniä hermostuneita, typistettyjä eleitä, joissa ei ollut laajoja kaaria vaan pieniä melkein hermostuneen oloisia pyrähdyksiä.
Harvey Milkin tarinakin on mielenkiintoinen ja hyvä tulla kerrotuksi. Se, josta en pitänyt oli fragmentaarinen käsikirjoitus sekä kuvaus ja leikkaus. Käsikirjoitus kiinnitti huomiota epäolennaisuuksiin ja kummallisuuksiin; valotti yhtä asiaa ja hiukan toista ja jätti ne sitten vaille jatkokäsittelyä. Lisäksi henkilöiden sisäinen motivaatio oli ajoittain kovin hukassa. Leikkaus pyrki ajoittain viipyilevään tunnelmointiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Tunnelman luominen leikkauksen keinoin oli mielestäni huonosti ajoitettua ja kankeaa.
Herttuattaresta pidin enemmän. Myös siinä pääosan esittäjä vei pisteet kotiin. Keira Knightleyn työskentely oli tarkkaa ja huolellista. Pidin varsinkin pitkistä otoista, jossa kuvataan ainoastaan pääosanesittäjän kasvoja ja niillä tapahtuvia muutoksia. Myös Ralph Fiennes loi - tyypilliseen tapaansa - voimakkaan kuvan ikävästä ihmisestä.
Käsikirjoitus oli Milkiä parempi ja onnistui tiivistämään tilateita ja olosuhteita teatterinomaisesti yksittäisiin vuorosanoihin, joista voimakkain ehkä Devonshiren herttuan kommentti "Rakastan kyllä sinua - sillä tavalla kuin minä sen sanan ymmärrän." Ehkä juuri draamanomaisuudesta johtui pitämiseni. En ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut dokumentarisuuden käytöstä draaman keinona ja siksi Herttuatar onnistui valitessaan tyylilajikseen puhtaan kerronnan, Milk taas sortui episodimaiseen reportaasiin.
Ei Herttuatar kuitenkaan täydellinen ollut, ei. Välillä keskityttiin ehkä liikaakiin epookkiin, ja varsinkin vaalikokouksia kuvaavat kohtaukset muistuttivat liikaa Bastiljin valtausta. Lisäksi Devonshiren herttuan roolia olisi edes jotenkin voinut motivoida. Nyt Fiennes joutui esittämään perustelematonta pahaa, vaikka varsinkin lopun eleisiin ja vuorosanoihin ('Voi kun voisimme olla vapaita kuin nuo lapset') oli ladattu kovin paljon käyttämätöntä potentiaalia. Jos herttuan epätoivoista poikalapsensaantivimmaa olisi edes hiukan avattu, olisi julmuus tullut perusteltua ja rooli syventynyt kilometrin.
Molemmat elokuvat saivat kuitenkin aikaan sen, mitä eniten arvostan; tyhjyyden tunteen ja kasan kysymyksiä: Miten näin oli mahdollista käydä? Onko mahdollista, että tänä päivänäkin käy näin? Kenelle voi käydä näin? Olenko minä tehnyt jotakin kaiken tämän estämiseksi?
8 kommenttia
Vermillion
19.3.2009 11:51
Herttuatar oli mielestäni hyvä, onnistunut kuvaus ajastaan.
Tuo poikalapsensaantivimma johtunee senaikaisesta Brittiläisestä lainsäädännöstä, mikä esti tyttölapsia perimästä maata, rahaa, arvonimiä tms. Edes tyttären aviomies, perheestä ja tilasta riippuen, ei välttämättä voinut periä mitään. Lisäksi tytärten ollessa kykenemättömiä elättämään itseään (johtuen senaikaisita sosiaalisista rajoituksista), ja isojen myötäjäisten johdosta, aristokratian piirissä useamman tyttären saaminen oli iso taloudellinen riski. (Tosin Devonshiren herttualle tämä ei kaiketi olisi ollut suuri ongelma.) Luulen, että elokuvan tekijät (ellen väärin muista elokuva oli BBC:n tuottama...?) olettavat tämän olevan katsojan perustietoa, mitä se ei välttämättä Iso-Britannian ulkopuolella ole. Ikääntyvälle herttualle tämä kuitenkin varmasti olisi ollut iso juttu...
Minä osasin kyllä jossain määrin samaistua herttuan angstiin, mutta kyllä hahmo silti vaikutti sosiopaattiselta narsisistilta, joka ylikorosti patriarkaalista valta-asemaansa.
En tiedä mistä lähtien olen ollut näin analyyttinen... Heh.
Splenetic
19.3.2009 15:00
Mistä tietää onko leikkaus, kuvaus tai käsikirjoitus hyvä? Tai onko näyttelijä hyvä vai tosi hyvä vai ilmiömöinen (huonon minäkin osaan erottaa)? Tai onko näyttelijän potentiaali käytetty kunnolla? Mistä voi tietää henkilöiden sisäisen motivaation tilasta mitään?
mopsi22
19.3.2009 15:23
Eihän mistään mitään voi tietää, mutta voi esittää oman näkemyksensä asiasta :)
Herttuatar kuulostaa kiinnostavalta tuttavuudelta. Ehkäpä raahaan kultasen katsomaan sitä.
Aboa
19.3.2009 17:31
Vermillion: Tuon toki tiesin eli sen takia en motivoinnin puutteesta elokuvaa moittinut. Tarkoitin sitä, että lisäämällä kohtauksen - lyhyenkin - jossa herttualta taajaan tivataan perijää ja kuvaamalla hänen reaktioitaan siihen olisi saanut syvyyttä roolihahmoon.
Splenetic: Se, että minä sanon taideteoksesta että X on hyvä ja Y huono on arvostelu. Jos sinä näet saman ja toteat asian olevan päinvastoin on myös arvostelu. Kumpikaan ei ole toista enemmän oikeassa tai väärässä. Esitin elokuvista vain oman mielipiteeni...
Mopsi: Kannattaa mennä katsomaan se Herttuatar. Aika karu tarina.
Splenetic
22.3.2009 00:05
Niin niin, kyllä mä tuon tiedän. Eikun mä tarkoitin noita sun perusteluja. Tuskin sä niitä tuohon ihan näön vuoksi iskit, vaan että sulla on joku haju siitä missä vaiheessa vaikka se leikkaus on toiminut. Kysyin vain, koska mulla ei ole aavistustakaan mistä edes alkaa miettimään. Mun elokuva-arvostelut (joita on jokunen pitänyt opintojen aikana kirjoittaa) menevät aika pitkälle polkua, jossa mietitään tarinaa ja sen kiinnostavuutta, ei niitä teknisiä asioita kun en niistä mitään tajua. Jotkut tajuaa, kuten sinä, ja ajattelinkin vain ääneen miten se on mahdollista tietää, mihin se perustuu.
Aboa
22.3.2009 20:50
OK, sitten pyydän anteeksi. Ymmärsin nimittäin kommenttisi aivan väärin.
Jos nyt vertailee noita kahta elokuvaa, niin esimerkiksi Herttuattaressa kohtaukset olivat pitkiä ja niissä oli yleensä selkeä alku, keskikohta ja loppu; aivan kuten perinteisissä näytelmissä. Milkissä kohtaukset olivat lyhyitä, eivätkä ne välttämättä keskittyneet yhteen asiaan, vaan kuvasivat tunnelmaa tai tilannetta. Siksi ne muistuttivatkin minusta hyvin pitkälle dokumenttifilmiä, jossa kamera tuodaan tilaan ja tallennetaan normaalitoimintaa. Toki Milkissä oli perinteinen aristotelinen draaman kaarikin olemassa, mutta yksittäisten kohtauksien hajanaisuus ja sisällöttömyys ärsyttivät minua. Ymmärrän kyllä että pääpari rakasti toisiaan, ei sitä tarvitse minulle selittää leikkaamalla joukkoon kolmen minuutin suutelukohtausta...
Sillä motivaatiolla tarkoitin sitä, että esimerkiksi pahisten roolit ovat yleensä aika kaavamaisia; Lumikin äitipuoli on paha vain siksi että hän sattuu olemaan paha. Sellainen sopii hyvin esimerkiksi juuri satuihin, mutta minä kaipaisin enemmän perustelua. Jos vielä muistaa sen, että kukaan ihminen ei toimi epäloogisesti, vaan kaikki valinnat perustuvat omaan sisäiseen loogisuuteen, olisi mielenkiintoista, jos pahiksen pahuutta perusteltaisiin. Että jos näytettäisiin, kuinka ilkeä äitipuoli pelkää vaikkapa vanhentumista ja lisäksi perusteltaisiin sekin - hän pelkää kuninkaan mielenkiinnon haihtuvan ja vuodekomeroon kömpivän vereviä piikoja rupsahtaneen kuningattaren tilalle - saadaan roolista paljon mielenkiintoisempi. Että kun ei uskalla lähettää kritiikkiä oikeaan suuntaan, on helpompi kanavoida viha viattomaan Lumikkiin, jonka nuoruus ja kauneus on vasta alkamassa. Esimerkiksi Bertolt Brecht oli peto motivoimaan roolihenkilöitään. Hänen mukaansa toimintaa ohjaa yhteiskunnallinen tilanne, jolloin yksilön toiminta on riippuvainen ympäristöstä ja sen asenteista.
Splenetic
26.3.2009 11:37
No nyt alkaa aueta! Tästä lähtien katson leffoja (ja miksei TV-sarjojakin) toiseltakin kantilta. Kiitän ja kumarran. Pitääpä ehtiä lukemaan Bertolt Brechtiäkin jossain vaiheessa; lähtökohtaisesti en voi olla samaa mieltä, mutta siksihän sitä pitääkin lukea.
JPHki
27.3.2009 15:38
Mä taas nimenomaan pidin Milkin dokumenttimaisuudesta, toivoin että siinä olisi ollut jopa enemmän dogma-vaikutteita.