(Nuoren) opettajan varaventtiili

Äiti sanoi, että isän alzheimer on edennyt kovasta lääkityksestä huolimatta. Soitin isälle eilen ja rupattelin niitä näitä. Hän oli aika sekava, ei muistanut aina asiaa lauseen loppuun ja saattoi yllättävästi pompata aiheesta toiseen.

Miksi juuri nyt, kun molemmat vanhemmista ovat päässeet eläkkeelle ja aikaa vihdoin olisi olla vaan tai reissata ja nähdä paikkoja? Eikö vaikka pari vuotta olisi voinut antaa aikaa nauttia yhteisestä vapaudesta? Isäkin, joka jo neljätoistiaana joutui aloittamaan täysipäiväisen työn? Jos vaikka edes vuoden olisi saanut.

Muistaako kukaan, mikä museo Suomessa kerää talteen hblt-kansan historiaa? Oliko se Tampereen työväenmuseo?

Muistelen nimittäin jossakin museossa nähneeni lapun, jossa kerrottiin kokoelmiin kaivattavan mm. parisuhteen rekisteröintiin liittyvää materiaalia. Kiinnostaisi tietää, millaista.

Minkä takia keski-ikäinen ylipainoinen ihminen, mies tai nainen, päättäessään aloittaa kuntoilun ja pudottavansa painoaan ensitöikseen ostaa tiukat trikoot?

Katsokaa vaan varovasti hölkkäääviä miehiä ja bodypumppausta aloittavia naisia. Värisevä liha ahdettuna muotivärisiin pyöräilyshortseihin juoksutrikoisiin painihousuihin napapaitoihin.

Käyttäisivät löysiä vaatteita niin kuin me muut tanakat!

Sain myös aitan yläkerrokseen suunnitellun sängyn valmiiksi. Mietimme hetken, mistä tekisi siihen sopivan päädyn, kunnes muistimme puuliiterin takaseinälle pinotut heinäseipäät.

Maalaisromantiikkaa pahimmillaan?

Viikonloppu maalla oli tosi mukava.

Lauantaina oli mahtava aurinkoinen sää ja pupu puuhasi kaikkea mahdollista pihalla. Sitä jo polttelee tuleva kesä ja kaiken maailman istutukset. Illat pitkät se lueskelee eri firmojen siemenluetteloita, laatii listoa ja tivaa minulta, haluaisinko nimenomaan tällaisen vai tuollaisen kasvin juuri tähän kohtaan puutarhaa.

Minä en oikein paljon ehtinyt pihalla olla, sen verran vain, että kaadettiin yksi vanha tuomi ja muutama pienempi näre. Sitten tulikin jo muurari korjaamaan kakluunin sortunutta takaseinää. Työstä tuli vaativampi kuin luultiinkaan, sillä sitä mukaa kuin muurari sai tiiliä paikalleen, uusia irtosi. Mnä jo hätäilin koko uunin puolesta, mutta mestari vain rauhoitteli. Että kuulemma 150-vuotias uuni saakin jo jonkun verran renssaantunut olla. Ja että pitää ensin itse elää niin kauan ja katsoa, kuinka priimaa sitten itse on.

Kakluuni saatiin kuntoon ja loppuillan polteltiin pupun kanssa nuotiota, jotta saatiin kaadettujen puiden oksat pois. Pupu oli lisäksi perannut pajukoita, jotta roviosta saisi isomman. Illan hämärissä sitten kierrettiin tulta ja käänneltiin tulen nieltäväksi palamattomia oksia.

Kun tuli pimeää, pupu haki ystäviensä edellisviikolla tuoman kuohuviinipullon, jonka korkkasimme. Siinä sitten istuimme, kaksi nokista ja savunhajuista maatiaista ja joimme pikareista skumppaa roihun valossa.

Tyyli täytyy aina säilyttää.

Vaikka sataa ja tuiskuttaa ja on talvi ja paljon työtä ja vielä enemmän tekemistä, viihdyn tässä elämässä.

Minulla on perusturvallinen olo.

Kerroin sen eilen pupullekin. Tilanne ei ollut ehkä romanttisin; makasin kalsareillani lattialla opettelemassa uuden digiboksin sielunelämää, kun pupu hyppäsi kimppuun ja yritti kutittaa kyljistä. Kiljuin ja kikatin ja vinguin ja kerroin että kaikki on hyvin.

Uskoikohan?

Koira mököttää.

Se joutui käymään eilen eläinlääkärillä, eikä sille saanut antaa mitää ruokaa kahteentoista tuntiin. Koko päivän se yritti ymmärtää, minne olivat kadonneet koiranraksut, miksi aamulla ei saanut puoltapurkkia Cesaria, saati illalla. Silti hyvin tyytyväisenä ja seurallisena se hyppäsi auton kyytiin puoli kuusi. Kun sitten kaarrettiin eläinlääkärin pihaan, koira tajusi koko maailman kieroutuneisuuden ja pahuuden. Siinä vaiheessa, kun siltä otettiin verikoe, se vihasi ihmiskuntaa.

Tänään se ei ole suostunut edes katsomaa minuun päinkään. Kun menin sen korille, se käänsi selkänsä ja tuhahti. Kun rapsuttelin sitä, se nousi seisomaan ja näki kohtuullisesti vaivaa kaivautuakseen vilttinsä alle. Se oli selvästi loukkaantunut. Että älä mulle rupee, isäntä..!

Tänään, kesken kaiken oppituntia kuulin ohimennen käytävältä outoa ääntä. Kimeä ääni, terävä ja lyhyt, kuin koira olisi vinkaissut tai marsu tai jokin pieni eläin. Jätin luokan pohtimaan predikaatin saloja ja kurkkasin käytävälle. Ihan toisessa päässä oli kaksi oppilasta, tyttö ja poika. Tyttö makasi maassa oudossa kippurassa. Menin katsomaan. Matkalla kysyin, mikä hätänä. Paniikkihäiriökohtaus.

En ole koskaan nähnyt sellaista. Tyttö ei saanut hengitetyksi kunnolla vaan hyperventiloi. Hän yritti hengittää kämmeniinsä saadakseen hiilidioksidipitoista ilmaa sisäänsä, muttei onnistunut. Poika ei oikein osannut muuta kuin pidellä kiinni. Koputin naapuriluokan oveen ja pyysin opettajaa tuomaan muovipussin tai jonkun muun, johon tyttö voisi hengitellä, ja käskin poikaa hakemaan terveydenhoitajan. Itse jäin tytön avuksi; rauhoittelin ja lohduttelin, rupattelin.

Ja huomasin, kuinka onnettoman pieni ja ohut onkaan koulutus erikoistilanteita varten. Mitä minä paniikkihäiriöstä tiedän? Mitä sille pitää tehdä? Miten voi auttaa? Nyt en osannut muuta kuin reagoida hyperventilointiin sekä rauhoitella pelästynytttä pientä tyttöä.

Yritin katsella seuraavalla välitunnilla netistä lisätietoja. Kaikkialla kerrottiin, kuinka terapialla, altistamisella tai lääkityksellä voi saada paniikkihäiriön kuriin. Mutta missään ei kerrottu, mitä tehdä juuri silloin, kun kohtaus on jo alkanut. Mikä sen saattaa laukaista? Onko mitään, josta voisi saada etukäteen vinkkejä, että oppilaalla saattaa olla jotakin pian alkamassa?

Koska siinä vaiheessa kun pitää sylissä pienenpientä pelästynyttä lasta, jonka silmissä elää järjetön pelko, toivoisi osaavansa tehdä jotakin. Kun minun pitäisi olla se aikuinen, joka osaa.

Jouduin tänään lähettämään erään oppilaani taksilla psykiatrisen puolen päivystykseen.

Lapsiparalla on perhetausta niin vaikea, että on hämmästyttävää, että hän on tähän asti jaksanut pysyä kasassa. Toivon todellakin, että hän saisi apua oman elämänsä ongelmiin, ettei hän enää tahtoisi poistua maailmasta ennen aikojaan.

Tuntuu siltä, että koko ajan nuoret oireilevat enemmän ja enemmän. Jostakin olen ollut lukevinani, että nyt ovat murrosiässä ne lapset, joiden syntymän aikaan lama puristi Suomea kaikkein pahiten. Eli nyt kouluissa tehdään yritetään parantaa sitä pahaa oloa, joka lasten vanhemmille syntyi liki viisitoista vuotta sitten.

Pelottaa ajatella, mitä on viidentoista vuoden päästä. Lapsiperheiden tuli saati muut yhteiskunnalliset palvelut kun eivät ainakaan parantumaan ole päässeet.

Tänään oli töissä superkiire. Päivän piti olla lyhyt; vain pari tuntia ja sitten yhden luokan kanssa kirjastoon. Kaikki kuitenkin muuttui katastrofaaliseksi ja jouduin käsittelemään mm. oppilaan itsemurhaviestejä, koulukiusaamista, tavaroiden tilaamista ja urheilupäivän järjestämistä.

Ja opettaakin piti jossakin vaiheessa.

Itsemurhavihjailut oli kaikkein ahdistavin juttu. Onneksi koulun oppilashuolto toimii ja sain jaettua vastuuta ja auttamista kahdelle muulle aikuiselle. Muuten olisi pää räjähtänyt.

Kotiin tultua odotteli kirje. Kuulun Turun yliopiston alumniyhdistykseen ja olen ilmoittanut tahtovani alkaa mentoriksi jollekulle opiskelijalle. Tämän päivän kirjeessä kerrottiin, että he eivät olleet löytäneet kriteerejäni täyttävää opiskelijaa ja että kiitos mielenkiinnosta ja ehkäpä joskus blaa blaa blaa.

Kriteerini olivat huimat. Tahdoin mentoroida jotakuta, josta tulee opettaja. Heitähän ei yliopistolta valmistu tunnetusti yhtäkään.

Ilmeisesti ainoastaan keskisuurten firmojen teejiit ovat sopivia mentoreita; heillä riittää maailmaan näppituntumaa ja kokemusta, jota on kiva jakaa jonkun taloustieteilijän tai ekonominalun kanssa. Keskiluokkainen matalapalkkainen opettaja ei liene omaa sellaista osaamista tai tietoa, jota kannattaisi jakaa eteenpäin.

Grr.