Käytiin tänään seiskaluokkalaisten kanssa jazz-konsertissa. Pelkäsin ensin sitä, miten lapset jaksavat keskittyä ja kuunnella, varsinkin jos musiikki sattuu olemaan kaikkein haastavinta diibadaabaa. Pelko oli väärä.
Konsertin aloitti bigbänd, joka soitteli hienoja versioita biiseistä, kuten Can't take my eyes off you. Seuraavaksi paikalle saapui sangen raamikas ja esiintymistaitoinen miessolisti, ja opettajalta unohtui ainakin hetkeksi kasvatus- ja valvontavastuu kokonaan. Ope kun sattui istumaan kolmannessa rivissä keskellä... Konsertti jatkui vielä todella taidokkaalla beatboxing-esityksellä, jota minä seurasin täysin äimistyneenä. Miten sellainen äänentuottaminen oli ylipäänsä mahdollista? Lopuista esiintyjistä sydämen vei särmikäs naislaulaja, joka tulkitsi Janis Joplinia.
Ope siis tykkäsi. Entä lapset?
Lapset seurasivat musaa värähtämättömän keskittyneesti ja antoivat raikuvia väliaplodeja. He intoutuivat taputtamaan kesken kaiken musiikin tahdissa ja vaativat esityksen jälkeen lisää. Ainoana häiriötekijänä olivat salin takaosassa olevat toisen koulun oppilaat. Heidän opettajansa eivät olleet menneet istumaan oppilasryhmiensä sekaan, vaan tönöttivät yhtenä parvena vierekkäin eivätkä välittäneet mitään siitä, mitä heidän selkänsä takana tapahtui. Todella epäammattimaista, miun mielestäni. Ei koululaiskonsertteja järjestetä opettajia varten, vaan lapsille. Miten ipanat voisivat koskaan tietää, miten käyttäytyä eri paikoissa ja tilanteissa, jos heitä ei koskaan kasvateta niihin. Toisen koulun oppilaat (ja opettajat) missasivat uskomattoman hyvän tilaisuuden oppia jotakin uutta.
Kävellessämme takaisin kouluun rupattelin lasten kanssa kokemuksesta. He vaikuttivat innokkailta uuden kokemuksen jälkeen. " Ei ope se jazz olekaan niin tyhmää kuin mitä äiti aamulla väitti." Kivat eväät oli joku äiti pakannut lapsellensa aamulla mukaan.
