Päiväkirja minusta.

Oli pahin viikko pitkään aikaan. Terapian päättymisen sisäistäminen tuotti aika paljon tuskaa. Olin aika huonossa kunnossa koko viikon. Eilen sitten terapiassa käsittely vasta alkoi, ja helvetti että se tekee kipeää. On todella raskasta kokea menetyksiä toistensa perään. Se syö voimia paljon.

Onneksi sentään koulusta pääsin taas (ehkä) niskan päälle. Se helpottaa, kun on edes yksi stressinaihe vähemmän. Ja huomenna menen kahville kivan ihmisen kanssa! Toivon ainakin. Hän on todella kummallinen nuori nainen. En tiedä pidänkö häntä tyhmänä, ehkä vähäsen. Muuten oikein mukava. Puhuu ehkä välillä VÄHÄN liikaa, ja yleensä vain itsestään. Eikä osaa lopettaa. Katsotaan miten huomenna sujuu...

P.s. Tyttöystäväni on oikea unelma!

Aloitan ehkä jonkun nyrkkeilyntapaisen. Ehdotuksia otetaan avosylin vastaan, mikä laji olisi hyvä. Haluan kilpailla, vähän, ja käsilihakset. =) Kiitos! En sitten asu helsingissä, joten ei mitään "vain hesassa" juttuja.

...ja kaiken kukkuraksi terapeuttini kertoi tänään, että hän jää eläkkeelle suhteellisen pian. Juuri kun tuntui että solmut sittenkin ovatkin avattavissa! Nyt ei ole hyvä olla.

Kuinka yksin voi ihminen olla?

Koulussa olen. On hassu olo. En oikein tiedä kenen kanssa voisin jutella. On paljon asioita joista puhuisin mielelläni jollekin muullekin kuin terapeutille ja tyttöystävälleni.

On hassua, millaista suruprosessin läpikäyminen on. On vaikea puhua ja sanoa, että menettäminen sattuu, sillä kaikki ajattelisisvat, että onpa säälittävää, miten joku jaksaa aina vedota siihen jne. Tarkoitan, että aivan kuin jokaiselle surijalle olisi määritelty aika ja määrä, jonka saa käyttää suremiseen. Uskon että tömö vaatimus tulee niin sisältä kuin ulkoa, selviytyminen on ainoa oikea tie, ja paskat, jos heittäydyn sillalta, kierre jatkuu. En voi puhua kellekään muulle surustani, itkeä tietenkin voin, monellekin, mutta tuntuu, että samassa asemassa oleva puuttuu.
On kurja surra yksin.

En voi ilmaista suruani myöskään mitenkään julkisesti, tunnistettavasti esim. netissä, sillä sekin herättäisi ihmisissä tunnetta siitä, että yritän vain repiä kaiken irti ystäväni kuolemasta. Jos sanon häntä parhaaksi ystäväkseni, monet nauraisivat. Mutta minulle hä oli paras ystävä, ainoa jota kykenen ystäväksi nimittämään. Muiden silmissä se olisi säälipisteidn keräilyä, sillä en tuntimäärissä viettänyt aikaa ystäväni seurassa, toisin kuin monet vähemmän sydämeltään läheiset. Hän oli minulle läheinen ystävä, vaikka en hänelle olisikaan ollut niin tärkeä.

Nyt tarvitsisin juuri tätä ystävää, hänen kanssaan olisin jo puhunut kaiken läpi. Hänen kanssaan voisin puhua kaiken ja enemmän. Juuri häntä tarvitsisin, mitä tahansa tapahtuisikin.

Sinua muistaen,

Joanna.