• Hulivilipoika

Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Lisää kuvia täällä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/06/homohistoriallinen-helsinki-10.html

*

Viime jaksossa vietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti ”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.

Kulkea sain sateenkaareni päähän
etsinyt en kultakirstua vain
joukkoon lehtien keltaisten
hiljaa hukkua sain
aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon
unohdus vaan peitti verhoilla maan
syyskuun äänistä lohduksein
kaipuun yhteisen saan
(Pertti Reponen)

Miesten valtakunta

”Kirsikkapuisto” tuo mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen.

Jälleen kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” – kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen Café Caruselin väliin.

Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:

”Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa. Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä, kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.”

Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin 1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan (2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.

”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.

Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä ”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa. Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi tuoksuvat kukat.

Ei käynyt tiemme suureen hotelliin
ei salattuihin makuuhuoneisiin
ei jäänyt porttieeri katsomaan
jälkeemme rahaa kourassaan – –
vain katu helli puisto suojasi
ja silta kaartui meri kohahti
ja linnut nauroi, lensi pareittain
se oli puolen tunnin onni vain
(Marja-Leena Pirinen)

Hienostorannan potenssimylly

Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille.

Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä kävi, oli tosiaan asialla.”

Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä pyytimeen”.

Seuraavan kerran Hymy palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin mikäkin toilettitieteilijä:

”Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.”

Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:

”Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan. Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.”

Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä.

”1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun.
2. Tule kojetaulun ääreen.
3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan, siihen suurempaan koloon.
4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta.
5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen kalustasi, niin nojaa eteenpäin…
6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin takaisin housujen kätköön.
7. Tee tilaa seuraaville.
8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO TARJOSI.”

Kukkia haudalle

Tšehovin näytelmän kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa, josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:

”Laaksonen:
Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.
Haastattelija:
Se oli joku jengi, joka hajotti sen.
Laaksonen:
Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––
Haastattelija:
Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.
[Naurua]
Laaksonen:
Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.
[Naurua]”

Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle oli laskettu isoja kukkakimppuja.

Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen, jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.

Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:

”Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari, Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...”

Ystävä talveksi

Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.

Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä Kirsikkapuistossa 4.7.1970:

”Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.”

Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan. Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:

”– – seksuaalivähemmistön asema on muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu edellisten polvien pitkä lumiauraus.”

Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa (1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin pervo raamattua (suom. Martti Anhava):

”Vapauden ja onnen esteenä olevan mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.”

Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän äänien jäädessä taakse.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kulkea sain sateenkaareni päähän. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pertti Reponen. 1979.
Laulu rakastamisen vaikeudesta. Esittäjä Kristiina Halkola. Sanat Marja-Leena Pirinen. 1967.
Muistojen puistot. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Jukka Matti Nurmela. 1983.