Hulivilipoika

Näytetään bloggaukset maaliskuulta 2014.

”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/come-on-vogue-kun-vahemmistojen.html (mukana videoita)

Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä.

Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella.

Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache
it's everywhere that you go
you try everything you can to escape
the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination
so use it, that's what it's for
go inside, for your finest inspiration
your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white
if you're a boy or a girl
if the music's pumping it will give you new life
you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical
that's where I feel so beautiful
magical, life's a ball
so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe
Dietrich and DiMaggio
Marlon Brando, Jimmy Dean
on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen ”Face”-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.

Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä?

Ladies with an attitude
fellows that were in the mood
don't just stand there, let's get to it
strike a pose, there's nothing to it
Vogue!


Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/seksuaalipakolainen-muistelee-olli.html

”Kehotan tällä kirjalla yksiselitteisesti niitä, jotka ovat homoseksuaaleja, pyrkimään onnelliseen elämään, johon kuluu myös seksuaalisuuden toteuttaminen. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja seksuaalisuus on sen vahvinta ja keskeisintä sisältöä.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan kielentutkija ja suomen kielen ulkomaalaisopetuksen uranuurtaja Olli Nuutinen (1939–1995). Kehotuksellaan Nuutinen tuli rikkoneeksi Suomen rikoslaissa vielä tuolloin ollutta pykälää, joka kielsi homoseksuaalisuuteen kehottamisen. Nuutisen kuolinvuonna ilmestynyt muistelmateos Kommentteja kahteen elämään on vahva testamentti hänen kaksoiselämästään homona ja seksuaalipakolaisena maailmalla. Samalla se on täydellinen vastakohta viime viikolla arvioimalleni julkkishomo Monsieur Mossen huikentelevaiselle elämäkerralle. Tämä on kirja maan hiljaisista – niistä, jotka eivät paistatelleet skandaalilehtien maskotteina vaan joiden elämän skandaalilehdet pikemminkin pyrkivät tuhoamaan toistuvilla paljastusjutuillaan.

Olli Nuutinen kuvaa ”homoseksualismia” kaikessa huomioon otettavaksi häiriköksi, joka oli tuonut mukanaan häpeän ja kujanjuoksun ja tehnyt hänestä kätkemisen taidon mestarin. Pakollistakin kätkeminen oli:

”Minut olisi voitu tuomita vankilaan, ellen olisi onnistunut salaamaan virhettäni ja sen aiheuttamia tekoja. Olin rikollinen kolmekymmenvuotiaaksi saakka. Siihen asti oli kiristyksenkin mahdollisuus olemassa. – – En keksinyt kätkemisleikkiä huvikseni itse; se oli keksitty jo ennen minua.”

Aikojen ja lakien muuttumisesta huolimatta homouteen liittyvä häpeä ei oikein koskaan hellittänyt otettaan Nuutisesta. Häpeä teki hänestä myös seksuaalipakolaisen, joka toistuvasti lähti pois Suomesta – milloin Eurooppaan, milloin Yhdysvaltoihin. Lopuksi Nuutinen päätyi Tanskaan, missä hän toimi Kööpenhaminan yliopiston suomen kielen lehtorina. Kaksoiselämän välttelyn lisäksi lähtöjen taustalla oli aina myös ajatus siitä, että ”suurissa kaupungeissa on avarammat mahdollisuudet löytää maailmoita, joissa minun väärille tunteilleni voi löytyä paikka”.

Muistelmien kiinnostavinta antia ovat Nuutisen kuvaukset suurkaupunkien homoalakulttuureista. Nuutinen pääsi esimerkiksi todistamaan Yhdysvalloissa orastanutta gay liberationia vain pari vuotta ennen Stonewallin vuoden 1969 homomellakoita. Lukijan mieleen jäävät viipyilemään myös unenomaiset ja eroottissävyiset muistikuvat menneistä rakastetuista:

”Savuisessa kahvilassa, jossa oli pianisti, tarjoilija toi lapun, jossa luki unkariksi: ’Olen nähnyt Sinut Prahassa.’ En ollut koskaan käynyt Prahassa. Tiesin katseesta jo, kuka sen oli lähettänyt, katsoin muualle. Pelkäsin, ja olin ihastunut. Attila tuli ja vei minut jonnekin sivukadun toiseen kahvilaan, jossa oli myös savua ja pianomusiikkia. Yöllä suutelimme pitkään, silmät kiinni, mistään välittämättä matalassa ovisyvennyksessä Budapestin sateessa. Hänellä oli märkä paita ja sileä rinta. Olimme humalassa. – – On hyvä, että minulla ei ole Attilan kuvaa. Nyt muistan hänestä tasaisen kiinteän rinnan ja pehmeät huulet sateessa, mutta en muista, minkänäköinen hän oli. – – Muistoihin on jäänyt elämisen kauneus kesäillaksi autioituneessa surumielisessä kaupungissa.”

Nuutinen muistelee myös 1970-luvun lopun Helsingin homoalakulttuuria: Vanhan Kellaria, ”jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo”, Ruusulankadun ”Sirkan tansseja” sekä ”hirvittäviä ja nöyryyttäviä” talvi-iltoja ja öitä Stadionin kentällä seksiseuraa etsimässä. Suomessa oloa hallitsi myös Nuutisen vaikea suhde hänen vanhempiinsa, jotka hän halusi kaikin tavoin säästää homoudeltaan. Suojelun hintana oli aggressiivisuus ja kovuus vanhempien osoittamaa rakkautta kohtaan.

Kirjan loppupuolella Nuutinen puhuu paljon työstään ja elämästään Kööpenhaminassa 1980-luvun alkupuolella, jolloin elettiin myös gay liberationin huippuvuosia. Nuutinen oli mukana jopa Kööpenhaminan Pride-kulkueessa aurinkoisena kesäkuun päivänä 1981 – tismalleen samoihin aikoihin, kun Yhdysvalloissa jo raportoitiin ensimmäisistä aids-tapauksista: ”Olin keskellä keskeisimmän vapauden ajan hinttikulttuuria, jota ei enää ole. – – Kun vapaus ja ilo alkoi, siihen alkoi sekaantua kuolema.”

Aids jää kirjassa yllättävän vähälle käsittelylle, ja syy tähän selvisi luettuani Kansallisbiografiasta, että Nuutinen kuoli aidsiin vain runsas kuukausi elämäkertansa ilmestymisen jälkeen. Se oli hänen viimeinen salaisuutensa, jota hän ei halunnut jakaa edes elämäkertansa lukijoiden kanssa.

Kommentteja kahteen elämään on siitä ristiriitainen kirja, että se kertoo toisaalta vahvasta sisäistetystä homofobiasta ja salailun leimaamasta elämästä, toisaalta häpeän sitkeästä uhmaamisesta:

”Je ne regrette rien… – – Edith Piafin laulu on soinut gaybaareissa kautta maailman: ei, en kadu mitään. Lauluun sisältyy piilosanoma: minun odotetaan katuvan. Se on häpeänalaisen uhmakas julistus: minulla on elämisen oikeus omilla ehdoillani. Olen elänyt ja elän, enkä osaa katua teidän takianne. – – On mahdotonta katua sitä, mikä on elämässä ollut onnellista, parasta ja huoletonta, sitä josta ei halua vapautua. Minunkin on mahdotonta katua kokemuksiani ja elämääni.”

Kirjaa lukiessani en voinut olla tuntematta tiettyä sielunveljeyttä Ollia kohtaan, koska olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja olen hänen tapaansa kielimiehiä, jolla on kontakteja Tanskaan. ”Debytoin” homomaailmassa samana vuonna, jolloin Olli kuoli, ja oman coming out -aikani kuvaus on kuin suoraan hänen kirjastaan:

”Homoseksuaalisuuteensa kasvavan nuoren elämä ei ehkä ole tullut paljonkaan helpommaksi kuin minun nuoruuteni aikana, mutta jotakin olennaista on kuitenkin muuttunut: enää ei tarvitse olla aivan yksin salaisuutensa ja selviämistaistelunsa kanssa. – – Monet kokevat nuoren elämänsä jännittäväksi ja huolettomaksi.”

Ajattelen Ollia ja itseäni – sitä, miten erilaiset eväät itse sain nuoren homon elämääni ja miten siitä huolimatta yhä peittelen omaa homouttani ja sensuroin itseäni tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa.

Ajattelen Ollia ja Monsieur Mossea, noita homojatkumon kahta ääripäätä, joista toinen paljasti kaikki omat ja muiden asiat ja toinen vaikeni lähes elämänsä loppuun asti. Ajattelen Ollia ja tunnen surua siitä, että juuri hänen tarinansa on todennäköisesti edustavampi kuvaus suomalaisten seksuaalivähemmistöjen elämästä menneinä salailun vuosikymmeninä.

Ajattelen Ollin kirjasta vahvasti välittyvää häpeää ja ajattelen vanhempaa ystävääni, joka joi itsensä hengiltä ja halusi ehdottomasti tulla haudatuksi heterona. Niin suuri oli hänen häpeänsä, että se piti otteessaan loppuun saakka. Ystäväni kuoleman ja siihen liittyvien tapahtumien järkyttämänä tulin ulos kaikille kavereilleni, osallistuin viime kesänä ensimmäisen kerran Helsingin Pride-kulkueeseen ja perustin syksyllä tämän blogin. Toistelen usein itselleni, että teen tämän myös ystäväni takia. Hänen toiseen elämäänsä minä en kuulunut, joten en voinut osallistua hautajaisiin. Niinpä muistan ystävääni täällä, tässä elämässä.

”Kuinka monet eivät jaksa? Kuinka paljon itsemurhia on vielä minun sukupolvessani tehty tästä syystä? Häviäjien ja epäonnistuneiden historiasta ei historiankirjoitus ole koskaan muulloinkaan ollut kiinnostunut. Siihen eivät kuulu katkenneet oksat.”


Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

Alkuperäinen juttu täällä:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/valtakunnanhomo-muistelee-monsieur.html (mukana enemmän kuvia + linkit pariin alkuperäiseen Hymy-lehden juttuun)

*

”Jos minulla on ollut aikaisempi elämä, olen varmasti ollut Katariina Suuri. Vallanhimoinen, mutta tunteikkaan sydämensä armoilla. Miesmäinen, mutta sisimmässään niin nainen, niin nainen. Suuruudenhullu, ylellisyydestä nauttiva. Niinhän nimittäin on, että paljon enemmän kuin seksuaalinen poikkeavuus on minun elämääni säädellyt suuruudenhulluus. Se on seurannut minua kuin tauti.”

Näin aloittaa muistelmansa meikkitaiteilija Raimo Jääskeläinen eli Monsieur Mosse (1932–1992), josta tuli vuonna 1971 ensimmäinen kaapista tullut suomalaisjulkkis. Mossen elämäkerta Voi pojat, kun tietäisitte! – eli Raimo Jääskeläisen uskomattomat seikkailut (1981) tarjoaa yhä niin hämmentävän lukukokemuksen, että julkaisuaikanaan sen on täytynyt olla kuin viesti ulkoavaruudesta. Ankeassa YYA-Suomessa Monsieur Mosse oli kuin pöllön pesään päätynyt paratiisilintu, kertakaikkisen huikea ja häikäilemätön camp-hahmo, joka oli täysin väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mosse kertaa muistelmissaan varttumistaan vaatimattomassa helsinkiläiskodissa ja myöhemmin sotalapsena tanskalaisessa tehtailijaperheessä, jossa hän pääsi ensimmäistä kertaa leveän leivän makuun. Paluu koti-Suomeen hiersikin kuin kivi rubiinitohveleissa ja sai ponnistelemaan paremman elämän eteen. Viisikymmentäluvulla Mosse päätyi meikkaajaksi hohdokkaaseen uuteen ihmemediaan televisioon. Näin hänestä tuli ”tasavallan virallisesti akkreditoitu kaunistaja” ja ”Suomen Rembrandt”, joka maalasi kauniita naisia ja päätyi heidän siivellään ”kansalliseksi superjulkkikseksi ja seurapiiripalstojen lemmikiksi”. Kuusikymmentäluvulla Mosse perusti omia kauneussalonkeja, joista tuli menestyksiä, ja rahaa virtasi ranskalaistyylisistä ovista ja ikkunoista. Valitettavasti Mosse oli myös erittäin kova ”rahankäytön ammattilainen”, ja kun verottaja ennen pitkää ajoi hänet ahtaalle, edessä oli downgreidaus seurapiiripalstojen lemmikistä kohujulkkikseksi.

Kun homous poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, Hymy-lehti maksoi Mosselle siitä, että tämä meni Amsterdamissa ”naimisiin” poikaystävänsä Pepe Kurillon kanssa. Tätä ennen Mosse oli omien sanojensa mukaan joutunut käymään monta taistelua ennen kuin hyväksyi sen, että ”olen hintti, homoseksuaali”. Mosse oli ollut monen tuon ajan homon tapaan avioliitossa, mutta liitto oli päättynyt eroon homosuhteen paljastumisen vuoksi. Päätöstään tulla julkisesta kaapista Mosse perustelee muistelmissaan näin:

”Itse en ole koskaan ystäväpiirissäni kokenut vastustusta, halveksuntaa tai epäluuloa ominaisuuteni vuoksi. Mutta ystäväpiirini onkin koostunut taiteilijoista, tanssijoista, näyttelijöistä, joiden piireissä kaltaisiani on paljon. Tai ystäväni ovat muuten vain avaramielisiä, suvaitsevaisia ihmisiä. Se, että aikoinani lähdin julkisesti kertomaan hintteydestäni, oli mielestäni tarpeellista. Minä olin Monsieur Mosse, minulla täytyi olla kanttia. Olin itse sisimmässäni joutunut kamppailemaan ympäristön suvaitsevaisuudesta huolimatta. Saatoin ja saatan vieläkin aavistaa, minkälaisissa vaikeuksissa kaltaiseni miehet ovat maaseudun pienillä paikkakunnilla. Olen saanut kymmenittäin kirjeitä, joiden sisältö on ollut yksinkertaisesti hätähuuto ja avunpyyntö.”

Mosse toikin aidosti näkyvyyttä homoille, mutta suurta homojen esitaistelijaa hänestä on vaikea leipoa. Mossea koskevissa nettikeskusteluissa vihjaillaan, että hän olisi toiminut skandaalilehdistön homojuttujen syväkurkkuna, ja suoranaisesta kiristyksestäkin vihjaillaan. Kielentutkija ja aikalaishomo Olli Nuutinen teilaa Mossen hyvin suorasanaisesti Kommentteja kahteen elämään -muistelmissaan, joihin palaan blogissa ensi viikolla:

”Homoseksuaalisuuden ensimmäinen avoin edustaja oli Monsieur Mosse, joka käyttäytymisellään ruumiillisti ennakkoluulot ja oli lisäksi rikollinen. Kuinka monia hän kiristi ja kuinka monet joutuivat kärsimään hänen takiaan, se jää tietymättömiin.”

Itse ihmettelin lukiessani lähinnä sitä, miten Mossen kaltainen arkkihomo saattoi saada niin paljon medianäkyvyyttä tuon ajan Suomessa. Pääsyynä oli varmasti Hymyn kaltaisten skandaalilehtien suuri suosio ja se, että niiden jutuissa turkisbikinit päällä paistatellut Mosse oli kuin sirkuksen parrakas nainen – niin outo ilmestys, että kun suuri yleisö ulkoisti siihen kaiken erilaisen ja vieraan, luottamus omaan tavallisuuteen ja perussuomalaisuuteen väistämättä lujittui.

Voi pojat, kun tietäisitte -kirjan herkullisinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Mossen kyltymättömästä nousukasmaisuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta paeta lapsuuden vaatimattomia lähtökohtia:

”En sovi nuhruiseen yksiöön. Halvan kaljakapakan höyryissä olen vieras. Loisto, timanttien säihke, kynttilänvalo pöytähopeilla ja kukka-asetelmilla on lavaste, joka sopii minun taustakseni.”

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että 1960–1970-luvun Suomessa timantit olivat pienempiä, pöytähopeat himmeämpiä, kukka-asetelmat niukempia ja rikkaat köyhempiä kuin maailman todellisissa suihkuseurapiireissä. Tuon ajan Suomi-luksus oli sitä, että pyörittiin samoissa porukoissa kuin halpahalliketjun omistajat, suksitehtaan perilliset, teollisuusneuvoksettaret ja leipomoliikkeen omistajattaret, ja heidän kanssaan siemailtiin sitten Dom Perignonia valmismatkakohteissa. Välillä Mosse tosin bailaa jopa New Yorkin Studio 54:ssa ja kinaa samasta sievästä pojasta ”kauhistuttavan isonenäisen ja pahaäänisen naisen kanssa”, joka olikin – herranjestas – Barbra Streisand!

Kaiken kaikkiaan Mossen suuruudenhulluuden ja YYA-Suomen todellisuuden välinen ristiriita on kuin oppikirjaesimerkki campistä: pyritään vilpittömän sinnikkäästi tekemään jotain todella suurta ja hienoa, vaikka joku koko ajan availee uuninluukkua ja saa siten kuohkean kohokkaan lässähtämään. Tuloksena on aivan posketon lukukokemus. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mossen ja hänen seurueensa Leningradin-matkan kuvaus:

”Meininki oli vähän, että meit’ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist…” Oli määrä lyödä Leningrad hämmästyksellä. Ja se totisesti tehtiin. Pynttäsimme itsemme hienoimman jälkeen. Oli susi- ja minkkiturkit päällä, valkoiset kettuhatut päässä. Jalassa pitkät kiiltonahkasaappaat ja samettiset pussihousut, päällä silkkipusakat. Matkalaukut pursuivat lisää hienouksia. – – Perillä huomasimme, että matkamme tarkoitus saavutettiin yli äyräitten. Europeiskajan hotellihenkilökunta kumarteli kuin linkkuveitset, meidät majoitettiin huoneisiin, joissa oli silkkiverhot ja antiikkiposliinia. Minun huoneessani oli korokkeella myös aito Steinway-flyygeli. Tunsin itseni aivan Liberaceksi istuessani sen äärellä kauneimmissa vaatteissani samppanjalasi käden ulottuvilla soittamassa Pepelle Ukko Nooaa.”

Monen teräväkielisen homon tapaan Mosse osaa olla myös hyvin itseironinen, ja hän vääntää vähän väliä huumoria omasta pienuudestaan ja paksuudestaan. Enimmäkseen 1980-luvun alun muisteleva Mosse on kuitenkin kuin hiipuneen suursuosionsa loistossa paistatteleva mykkäelokuvan tähti, joka toistelee sinnikkäästi olevansa yhä suuri – Suomi vain on pienentynyt:

”Enpä tiedä, ajat ovat surullisella tavalla muuttuneet, ihmiset tulleet mitättömiksi. – – Ei tällaisilta ihmisiltä voi vaatia älyn säihkettä, hengen lentoa, rahantuhlaamisen tasokkuutta. – – mihin katosi loisto, mikä teki ihmisistä näin rumia ja tyylittömiä, mikä jätti jäljelle vain harmaan arkipäivän. Demokratiako, tuo ilmiö, jonka sisältöä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka luultavasti on pilannut niin monta kaunista asiaa tässä maailmassa? Joku valtio-oppinut kai tämän viisaammin voi selittää. Minä voin vain kaivata. – – Joka tapauksessa Josephine [Baker] esiintyi Diorin kivihiilihelmistä valmistetussa housuasussa, joka oli uskomattoman elegantti ja painoi neljäkymmentä kiloa. Minä olin meikannut hänet.”

Kohtalon ivaa on, että nykynuoret ovat taatusti ihan nevahööd koko Mossesta, ja myös hänen seikkaperäisesti kuvaamansa Suomi-seurapiirit kuhisevat nykynäkökulmasta katsottuna pelkkiä unohdettuja suuruuksia. Ainoana poikkeuksena taitaa olla Lenita Airisto, jota Mosse piikittelee armottomaan bitch slap -tyyliin:

”Lenita-ressu oli vielä silloin niin viaton. Minä kuitenkin katsoin velvollisuudekseni valistaa häntä: – Suu kiinni, ei tuollaisia ääneen puhuta. Muista tästä lähtien, että vaikka saisit miljoonan, valitat suureen ääneen, että herranjumala minkälaisella palkkiolla jotkut luulevat ihmisten voivan uhrata työpanoksensa… Se oppi lankesi hedelmälliseen maahan. Sellaista nuhaa ei olekaan, ettei Lenita rahaa haistaisi.”

Muistelmiensa ilmestymisen jälkeen Monsieur Mossen jatkoi nettilähteiden mukaan skandaalilehtien juorutätinä, kunnes hän oli paljastuksillaan polttanut loputkin siltansa julkkismaailmaan. Mosse ehti ilmeisesti myös pitää Helsingissä homokauppaa, kunnes kuoli vuonna 1992 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänen elämästään jäi kertomaan lukematon määrä lehtijuttuja sekä Voi pojat, kun tietäisitte!, joka on yhtä uskomaton aikalaisdokumentti kuin meripihkaan juuttunut hyttynen dinosaurusten ajoilta. Kirja kuulostaa pröystäilyssään yhä todella epäsuomalaiselta, joten julkaisuaikanaan se on mitä ilmeisimmin ollut melkoinen isku vyölaukun alle. Kirjallisista ansioista ei voida puhua, sillä opus hyppii sinne tänne aivan päättömästi, eikä siinä ole oikein mitään punaista lankaa tai linjaa. Sutkausten ja narttumaisten kommenttien laukojana Mosse on kuitenkin yhtä varmatoimintainen kuin kirjassa vilahtava ”sähköllä toimiva automaattinen samppanjasuihkulähde”. Muuten Mossen koko aktin voisi summata siten kuin hän itse luonnehtii toista aikansa tunnettua homoa:

”Tavallaan kuitenkin edelleen kadehdin Tarmo Mannia, jonka lämmin sydän on aina kiintynyt ihmisiin, joilla on paitsi rahaa, myös kartano ja maatiloja.”

*

Nyt on sinun vuorosi muistella. Seta, Nuorisotutkimusseura ja SKS:n kansanrunousarkisto keräävät tarinoita sateenkaarinuoruudesta ennen ja nyt. Hulivilipoika on jo omansa kirjoittanut, kirjoita sinäkin!
http://www.finlit.fi/arkistot/keruut/sateenkaarinuori/


Melodifestivalen 2014: finaali

Ruotsin euroviisuedustaja ratkeaa illalla, mutta Hulivilipoika on jo valintansa tehnyt. Mikä kappale vaatii seurakseen aimo annoksen vaseliinia? Kuka artisti elehtii kuin parhaat päivänsä nähnyt drag queen? Entä kuinka mitäväliiii-pissis pärjää äänestyksessä?

Lue Kuuntelija-musiikkiblogista Hulivilipojan ja Anna Amaizinin arviot kaikista kappaleista. Sävy on tutun narttumainen, mutta kunniaakin suodaan niille harvoille, keille se kuuluu. Varsinkin kuvassa oleva Linus Svenning on saanut Hulivilipojan jockstrapit pyörimään jaloissa...

Lue suuri finaalipostaus täällä:
http://rosvot.fi/kuuntelija/melodifestivalen-2014-kuuntelijan-ja-hulivilipojan-suuri-finaaliaanestys

Oikein hyvää viisuiltaa kaikille, jotka viisuista välittävät. Ensi viikolla palaan taas ruotuun ja arvioin blogissa kutkuttavan elämäkerran vuosien takaa.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/