Anna-Sofia Berner / HS
Pirkko Saisio luovuttaisi valtakunnanlesbon tehtävät mielellään jo muille. Mutta ei niille, jotka haikailevat synkkää menneisyyttä. Eikä niille, jotka haluavat eristäytyä heteroista.
Stalin. Hitler. Apostoli Paavali. Winston Churchill. Kristillinen kansanedustaja. Burkhaan pukeutunut nainen. Jääkiekkojoukkue.
Tänä syksynä kirjailija-ohjaaja Pirkko Saisio marssittaa heidät kaikki Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Hän haluaa näyttää, miten homot eivät ole koskaan mahtuneet yhteenkään ideologiaan. Heitä on vainottu niin sosialismissa kuin kansallissosialismissa, islamissa kuin kristinuskossakin. Ja myös länsimaisissa demokratioissa.
Näytelmän nimi on HOMO!, mutta se ei kerro vain homoista. Se kertoo siitä, miten fundamentalismi synnyttää fundamentalismia ja miten ideologiat, jotka eivät ota huomioon todellisuutta, johtavat aina umpikujaan.
Nyt ensi-iltaan on alle kuukausi ja Kansallisteatterin lippumyymälässä vastataan soittoihin, joissa pyydetään lippuja "siihen, kröhöm, siihen syksyn isoon näytelmään, no siihen Pirkko Saision kirjoittamaan juttuun".
Pirkko Saisio on Suomen virallinen lesbo. Hänet pyydetään kaikkiin homoja käsitteleviin keskusteluihin. Ellei hän pääse, seuraavaksi pyydetään hänen heterotytärtään.
"Mulla ei oo varmaan mitään, mitä mä en olis jo sanonut. Mä voisin ihan mielelläni siirtyä takavasemmalle ja jättää keskustelun nuoremmille", Saisio kertoo harjoitusten tauolla.
Niin hän on sanonut ennenkin. Mutta nuoremmat eivät ole ottaneet tehtävää vastaan.
Ehkä heillä on muuta tekemistä. Ehkä he haluavat elää kaikessa rauhassa. Ehkä heitä ei kuunnella. Tai ehkä he ovat niin radikaaleja, että homot eivät halua heitä äänitorvekseen.
Meitä on täällä / puoli miljoonaa,
täällä on maa, / täällä on maa,
missä / homon pomo / on
toinen homo!
Näytelmässä radikaalit homot perustavat oman, homonormatiivisen valtion. Sellaisesta jotkut harvat haaveilevat ihan oikeastikin.
Näytelmää kirjoittaessaan Saisio tutustui radikaalien homoaktivistien ajatuksiin. Kuten siihen, että virallinen homoliike on väärässä hokiessaan, että homot ovat ihan samanlaisia kuin heterot. Että homot myyvät itsensä ja historiansa kerjätessään hyväksyntää. Heidän tunnuslauseensa on ylpeyden sijaan häpeä – koska sitä monet tuntevat erilaisuudestaan.
"Nämä ajatukset oli mulle yllätys."
Saisio ei ollut tullut ajatelleeksi, että homoliike on aina pyrkinyt sopeutumaan hinnalla millä hyvänsä. Ja että hinta on ollut vaikeneminen.
Taistellessaan ihmisoikeuksista homoliike on osaltaan ollut luomassa poliittisesti korrektia myyttiä onnellisesta homosta ja hänen keskiluokkaisesta ydinperheestään. Ihan Tavallisesta Ihmisestä.
Se on aika kahlitseva myytti. Kaikki homot eivät halua perhettä eivätkä parisuhdetta. Homoilla ja heidän perheillään on ongelmia ja surua siinä missä heteroillakin. Niistä ei vain uskalleta puhua, koska se leimaa helposti kaikki homot.
Niin ei tietenkään pidä olla, sen Saisio allekirjoittaa. Mutta eristäytyä hän ei missään nimessä halua.
Eikä se nuorten romantisoima historia puistoissa ja pisuaareissa piilotellen niin hienoa aikaa ollut.
Kummallista, miten ihminen kaipaa synkkiäkin aikoja. Tai ehkä nimenomaan synkkiä.
Niin sanoo näytelmässä Tom of Finlandin hahmo. Kohtauksessa, jossa vanhojen homojen kuoro esittelee historiaa ajalta ennen Saisiota ja Setaa. Ajalta, jolloin Ilta-Sanomien lööppi "Homopesä paljastettu!" (1966) johti homojen itsemurhiin.
"Mua edeltävällä sukupolvella on ollut siis jumalattoman tukahduttavaa. On ollut rikosluokitus ja pitänyt kulissia pitää ja on ollut todella toisen luokan kansalainen."
Tänä vuonna on kulunut 40 vuotta siitä, kun homous lakkasi olemasta Suomessa rikos. Vuotta aiemmin Pirkko Saisio oli tajunnut olevansa lesbo. Hän oli silloin jo 21-vuotias.
Siihen asti Saisio oli haaveillut katolilaisuuteen kääntymisestä ja elämästä nunnaluostarissa. Hänestä oli tuntunut mahdottomalta mennä naimisiin ja yhtä mahdottomalta elää yksin. Hänellä oli ollut paljon kavereita, mutta hän oli silti ollut käsittämättömän yksinäinen.
Kun hän sitten rakastui ensimmäistä kertaa ja ymmärsi, mistä oli kysymys, tunne oli valtava. Siitä avautui kokonainen maanalainen maailma. Kuten Kalevankadun salakapakka, jonne mentiin kaulukset pystyssä ja sivuilleen vilkuillen.
Syntyi ystävyyksiä, jotka ovat kestäneet tähän päivään. Ja toisaalta myös lyhyitä kohtaamisia. Kerran Saisio tapasi kaupungilla lesboparin, jonka kanssa juhli jatkoille asti. Myöhemmin hän sai paniikissa kirjoitetun kirjeen, jossa aneltiin, ettei hän koskaan puhuisi näkemästään kenellekään.
"Kirje oli nimetön. En voinut kertoa heille, etten aio kertoa kenellekään!"
Saisio muistaa, miten rikosluokituksen poistuessa jotkut miettivät, hä?viääköhän nyt kaikki jännitys. Yhä jotkut nostalgisoivat menneitä, vaarallisempia aikoja. "Se on ikuista haikeutta vallankumouksen aikoja kohtaan." Saisio ei sitä tunne.
Nyt on paremmin kuin ennen. Homot eivät ole rikollisia eivätkä sairaita, enintään syntisiä. Homoparit voivat periä toisensa, vaikka eivät saakaan ottaa puolisonsa sukunimeä. Suosittu iskelmälaulaja voi paljastaa homoutensa ja säilyttää suosionsa.
Silti monen homon elämään kuuluu yhä salailua ja pelkoa. Työpaikalla ei uskalla puhua puolisosta eikä lapsista. Perhe voi hylätä, jos kertoo rakastetusta. Ainakin joutuu kohtaamaan vaivautuneita ihmisiä ja katseita.
Osa homoista vastustaa koko kaapista tulon käsitettä. Eiväthän heterotkaan tule kaapista!
Saisiosta avoimuus on tärkeää, esimerkit ovat tärkeitä. Kaapista pitää tulla työpaikoilla, suvuissa ja julkisuudessa. Jopa viihdemaailman stereotyyppiset homot ja karikatyyrit ovat tärkeitä. Jos homot eivät näy, mikään ei muutu.
Saisio muistaa TV2:n ensimmäisen homokeskustelun 1990-luvulta, jossa kysyttiin, miltä tuntuisi, jos kansanedustajissa olisi homoja. Ajatus tuntui useimmista vieraalta.
"Ja siellä oli homoja! Ne oli vaan kaapissa! Siellä oli Pekka Haavistokin. Siellä ne istui eikä värähtäneetkään."
Nykyisistä kansanedustajista suurin osa pitää homoutta marginaalisena kysymyksenä, Saisio uskoo. He eivät ymmärrä, että kyse on homoja suuremmasta asiasta: siitä, onko poliitikko ihmisoikeuksien puolella vai niitä vastaan. Homojen asema kertoo koko yhteiskunnan vapaudesta.
"On täysin epäolennaista, onko meitä 5 000 vai 500 000. Oikeusturva ja ihmisarvo eivät siitä muutu. Mutta nämä laskee aina, kuinka monta ääntä olisi saatavilla."
Nyt eduskunnassa ovat Pekka Haaviston lisäksi Jani Toivola, Silvia Modig ja Oras Tynkkynen. Ainakin. Maailma on 15 vuodessa muuttunut.
"Mutta kenen ansiosta? Ei ainakaan näiden, jotka hokee, että aika on muuttunut ja teillä on kaikki hyvin."
Niinhän nyt sanotaan. Että mitä te vielä vaaditte? Miksi niistä homoista pitää koko ajan jauhaa?
Siksi että taistelu tasa-arvosta on yhä kesken. Homot eivät saa mennä naimisiin, eivät adoptoida lapsia eivätkä edes luovuttaa verta.
Tilanne vertautuu mustien ihmisoikeustaisteluun: rotuerottelua ei ole vielä kaadettu. Sen jälkeen vastassa on vielä arkipäivän rasismi.
"Mulle riittää, että homoilla on samat oikeudet kuin heteroilla. Se riittää mulle ihan täysin."
***
Anna-Sofia Bernerin kirjoittama artikkeli on julkaistu alunperin Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla 28.8.2011. Teksti julkaistaan ranneliike.netissä kirjoittajan luvalla.