ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


novellit ja tarinat runot runot suomeksi runot muilla kielillä humoristiset runot vino aivopuolisko sähköinen glbt-kirjasto kuvia ja artikkeleita tapahtumista

Exodus

Ada, ranneliike.net: • 20.11.2003 17:47 LUKUNURKKA: NOVELLIT JA TARINAT
Olen rukoillut näiden ihmisten puolesta. Mutta kun katson heitä nyt, en tiedä, mihin uskoa. Olen niin väsynyt. Vaikka pesisin kuinka itseäni, en saa tätä papin kaapua yltäni. He tulevat luokseni, tarvitsevat apua. Mutta mitä minulla on enää mitä antaa. On niin paha olla, ja kuitenkin pitäisi jaksaa. Vielä tämä ilta. Nämä ihmiset, rakkaat. Olen opetellut läksyni, sanat tulevat ilman tunnetta, eikä kukaan huomaa…

1

Mökille ovat tulleet kaikki miehineen ja vaimoineen. Siivosin koko viikon, ettei kukaan huomaisi, millaisessa lätissä olen talven elänyt. Onnekseni kukaan ei talvilomalla tahtonut tulla vierailemaan. Siinä pimeyden keskellä olin kaikkea muuta kuin halukas sukulaisten sielunhoitoon tai edes näkemään heitä. Nyt on pakko, sillä helpommalla pääsen katselemalla heitä pari päivää kuin kieltäytymällä koko hommasta. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi– tämähän on traditio.

Jääkaapissa on ruokaa. Kaljat ja siiderit kylmiössä. Itikat hätistellään tulilla, sauna puhdas ja kuuma, ja vesi on lämmintä uimiseen. Siis täydellinen kesähetki, mutta missä minä olen.. Istun mökin takana kivellä ja odotan, että juopuneet sukulaiseni lähtisivät tai edes sammuisivat ja olisivat hiljaa. Mitä minulle on vuoden aikana tapahtunut, kyselen. Toivon, ettei kukaan muu huomaa kysyä sitä, sillä en minä tiedä! En yksinkertaisesti enää tunne itseäni. Olen niin turhautunut tähän kaikkeen. Ja kun katson itseäni, ymmärrän yhä vähemmän. Hyvännäköinen, nuori pappi. Tai vain hyvännäköinen ja nuori – ei ainakaan liian vanha. Mutta pää niin turpeessa, että aamulla paha herätä. Enkä edes tahdo yrittää puhua, sillä minua he eivät ole ennenkään ymmärtäneet. Minähän olen aina tahtonut olla yksin.

Katariina, toiseksi vanhimman siskoni tytär, on jo melkein aikuinen. Tai kai onkin jo. Mutta siitäkin on aikaa, kun viimeksi juttelimme. Välillä tuntuu, että hän on ainoa, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei pappina. Ehkä se on nuoruuden välittömyyttä, kun titteleillä ei ole merkitystä. Itsehän me sen merkityksen rakennamme. Nyt Katariina istuu männyn juurella siideripullo kädessä. Tiedän hänen seuraavan minua. En voi kääntyä, sillä en halua katsoa häntä. Hän kysyy, ei jätä yksin. Mutta minusta ei taida olla kertojaksi. On kulunut liian pitkään. Pitäisi aloittaa alusta. Enkä minä nyt voi. He lähtevät huomenna. Jos kestän tämän pienen hetken, niin he ovat jo kohta poissa. Voin olla taas yksin. Kalastella. Ja sitten kuuluisi sanoa, rakastella, mutta täällä jumalan selän takana ei voi kuin nussia puuta. Mutta Katariina.. Hän ei jätä minua rauhaan. Tunnen hänet ja hänen katseensa. Ja nyt kuulen jo hänen askeleensa. Mitä minä sanon? Kuinka kauan minä olen ollut yksin?


En katso silmiin. Pari turhaa sanaa. Toivon, että hän kyllästyisi ja lähtisi pois. Mutta jos uskon hänen lähtevän, en taida tuntea häntä ollenkaan. Hän tahtoo tietää, mitä minulle kuuluu. Miksi istun yksin ja mistä tämä syvä hiljaisuus? Mitä olen tehnyt ja kuinka mökillä viihtynyt? Kiitos, hyvin (ja mene pois). Mutta hän hakee toisen siiderin, tuo minulle kaljan, vaikka tietää, etten juo ja kääntää puulaatikon istuimekseen. Tuo ilme – minun täytyy kertoa kaikki. ”Täällä on itikoita enemmän nyt kuin viime vuonna”, huomaan selittäväni. Siinä todella asiaa. Tiedän, ettei Katariinalle riitä pelkkä hyvää-päivää-kirvesvartta, mutta ilmeisesti en muuta saa suustani ulos. ”Äiti ja noi muutkin epäilee, et sulla on nainen, kun susta ei kuulu mitään. Koko talven oot ollu hiljaa ja nytki kun tultiin niin oot ollu niin vaisu. En mä usko. Sulla mitään naista. Ei se sovi sun tyyliin.

Mutta mikä sulla on? Kyllä mä tiiän, ettei noille vanhoille voi mitään kertoo. Mutta me ollaan tultu aina juttuun. Eiks olla? Sano ny jotain hyvä mies. Mä haluun tietää mikä sulla on! Etkä sä oo edes kysyny et mitä mulle kuuluu. Et edes kato silmiin..” Katariinan äänestä kuultaa pettymys. Oikeutetusti. Ennen todella kyselin kaikki hänen asiansa ja jos vanhempien kanssa oli jotain, Katariina soitti minulle ja kertoi. Yleensä riitti, että kuuntelin. Mutta entä nyt. Pidin talven puhelinta kiinni virka-ajan ulkopuolella ja kirjeetkin kuihtuivat parin räpellykseen, vaikka tiesin Katariinan odottavan. Olen menettänyt otteen itseeni, ja ensi kertaa minusta tuntuu, etten halua kertoa siitä edes Katariinalle. Hyvin epäkohteliaasti nousen ja kävelen pois. En osaa muuta. Niin vaikea olla kysymysten ristitulessa. Hän ei lähde perääni, mutta tiedän, että käyttäytymiseni kertoo enemmän kuin sanat. Melkein pelkään itseäni. En olisi koskaan, en ikinä, uskonut, että voin olla näin tyly. Ja minun pitäisi katsella näitä juhlijoita vielä monta pitkää tuntia..

2

Kun Katariina oli viidentoista minulla todella oli nainen. Asuin silloin vielä kaupungissa ja Katariina kävi usein viikonloppuisin luonani. Minun luotani oli helppo käydä iltaisin kaupungilla, en ollut yhtä tarkka kuin vanhemmat. Käynnit vähenivät, kun aloin kulkea naisen kanssa. Siitä ei tullut mitään, mutta oli se vaihtelua. Sen jälkeen kukaan ei ole tiennyt asioistani. Ei edes Katariina, huomaan. Nainen muutti toiselle puolelle maata työnsä vuoksi, joten minun ei tarvinnut selitellä sen kummemmin. Mutta Katariina ehti kai jo aikuistua sillä välin niin paljon, ettei enää käynyt kovin usein. En edes huomannut sitä. Näin häntä harvemmin kuin ennen, mutta kirjoittelimme. Se kai sopi minullekin paremmin. Kuvittelin niin. Ehkä minä jäin liian yksin. Muutin tänne, aluksi vain jotta mökki pysyisi kunnossa. Mutta ei täältä enää osaa lähteäkään. Ja muillekin se sopii hyvin, että elän täällä kesät talvet. Ja kun on sähköt ja juokseva vesi. Mikäs tässä.

Katariina jättää minut rauhaan. Ehkä häntäkään ei enää jaksa kiinnostaa. Taitaa olla aika tylsää täällä, vanhojen seurassa ja pikkulasten. Ja kun minäkin näin.. Vesi on vielä lämmintä. Käärin housun lahkeet ja istahdan rantakivelle. Joku kuluttaa autonsa akkua, musiikki on niin isolla, että hirvittää. Tanssivat kai, en näe, kun mökin kulma on edessä. Katariina huutaa jotain. Minulle? Nousen ja hän tulee vastaan. ”Lähdetään. Sain suostuteltua vanhukset. Ei täällä jaksa olla. Sä oot ajokunnossa, joten mikä estää. Ei ne ihmettele, vaikka sä lähdet. Ethän sä oo ennenkään noiden seuras viihtyny.” Katariina on vaihtanut vaatteet ja riiputtaa kassiaan kädessä. ”Ollaan menossa mihin ja miksi?”, ihmetten. Tämä on yllättävä käänne. Ilmeisesti kaikki tahtovat niin ymmärtää minua. Haluavat ryypätä rauhassa. Onhan mökki yhtä paljon heidän kuin minunkin. Nyt on heidän vuoro lomailla. Katariinan avulla saavat minut pois.

Saamme alle siskoni miehen auton. Ihme! Autoista en ymmärrä, mutta sen verran, että tällä ajaisi vaikka Lappiin. Nyt ollaan kuitenkin menossa hakemaan Katariinan kaveria. Huomaan päässeeni kuskiksi. Mutta nähdessäni kaverin, joka esittäytyy Anniksi, tajuan, etten taida mikään teinikuski ollakaan. Jostain ilmestyy vielä siideripakkaus ja tunnelma on valmis. Minun pappeudelleni hymyillään, mutta kuten arvelinkin, nuoria se ei näytä häiritsevän. Ei minuakaan ennen… Teen selväksi, että porukkaa ei sitten kovin paljon ja sotkeminen ehdottomasti kielletty, sillä lankomiehen autohan on nyt vastuullani. Tytöt nyökkäävät ja lupaavat, että enää yksi tyyppi - minulle seuraksi. Katariinan ilmeestä päättelen, että tyyppi taitaa olla loppuillasta enemmän hänen seuranaan. Mutta mitä väliä, nuoriahan tässä ollaan. Maiseman puolesta voisi olla vaikka Salaman Juhannustanssit, mutta toivon, ettei ilta saa yhtä suurta kohua. Minut tunnetaan täällä, vaikka liperini olen riisunut. Oikeastaan olen kovin helpottunut, kun pääsin pois sukulaisten valvovien silmien alta.

Katariinan ja Annin ystävän Kimmon arvelen muutamaa vuotta tyttöjä vanhemmaksi. Olen aina ollut huono arvioimaan ikää, mutta tuskin he samassa koulussa ovat. Kimmo väittää muistavansa minut työni kautta. Ehkä hänen äitinsä todella siivoaa jotain seurakuntasalia, eivätkä sanat ole pelkkää imartelua. Tytöt juovat siidereitään ja hihittelevät takapenkillä. Yllätyksekseni Kimmo kertoo olevansa juomatta tämän illan. Yllätys sikäli, että luulin kaikkien juovan, kun kerrankin on kuski. Kaikki pisteet siis Kimmolle. Tyttöjä ei juomattomuus häiritse. Huomaan tipahtaneeni jo aikaa sitten Katariinan jutuista. Tämä Annikin minulle täysin tuntematon nimi. Kuinka syvällä pimennossa olen talven ollutkaan.. Kai Katariina jotain on kirjeissään maininnut, mutta olenko minä niitä edes lukenut. Mutta nyt voin ottaa kaiken takaisin.

Virastotalojen taakse on pystytetty tivoli, mikä näyttää olevan auki pikkutunneille asti. Onnekseni myös nuoret tahtovat sinne, sillä autolla ajaminen ei ole minun vahvoja puoliani ja jutut etupenkillä istuvan Kimmon kanssa alkavat jo loppua. Liekö vieraskoreutta Katariinan puolelta, sillä hän ei edes ehdottanut, että Kimmo menisi taakse istumaan. Mutta tivoliin käsi kädessä. Katson hymyillen Anniin, mutta ihmeekseni hän ei näytä yhtään tylsistyneeltä. Enkä minäkään tunne itseäni vanhaksi kalkkiseksi. Jotain on keksittävä, sillä kyyhkyläisemme keskittyvät toisiinsa. Velvollisuuden tunnossa siirryn Annin rinnalle toivoen keksiväni jotain sanottavaa. ”Luulin tietäväni Katariinan asioista, mutta ilmeisesti vanhalle eno-paralle ei enää kerrota mitään, kun en oo sinustakaan kuullut.” Aloitus se on tuokin. Anni onneksi ymmärtää jutun. ”Noo, ollaanhan me samalla luokalla ja mä oon ainakin kuullu susta. Mutta jos mä oon oikeen ymmärtäny nii susta ei oo kuulunu mitään. Tai eihän se mulle kuulu, mutta Katariina on välillä ihmetelly et mikä sulle on tullu. Enpä ois uskonu, että saadaan täksi illaksi pappi kuskiksi. Mutta käyhän tää näinki. Ainaki turvallinen kyyti täs jumalan kämmenellä.” Olin joko laskenut pullot väärin tai sitten tämä Anni on todella kokenut alkoholinkäyttäjä, sillä puheesta tai käytöksestä ei saanut mitään viitteitä humalasta. Ihan kiva, sillä en toivonutkaan saavani kantaa sammuneita nuoria ja selitellä sitten aamulla, miksi auton verhoilu oli vaihtanut väriä tai tuoksua. ”Ei taida olla Katasta sulle nyt seuraa. Eikä kyllä minustakaan, kun tää viihdepuoli jää väkisinkin hieman laimeeksi ihan työn takia.” Ihmettelen itsekseni, kuinka Anni lähti koko reissuun. Tiesi varmasti, että Kimmo lähtisi myös, vaikken minä sitä tiennyt. Mutta enhän tunnu olevan enää yhtään mukana Katan hommissa.

Kiertelemme Annin kanssa ristiin rastiin ja hukkaamme lopulta Katariinan ja Kimmon kokonaan. Jostain he kuitenkin ilmestyivät aika somassa humalassa, Kimmokin sanoistaan huolimatta, ja ei muuta kuin takaisin autoon. Minä pelkään jo hetken verhoilujen takia, mutta onnekseni turhaan. Anni siirtyy suosiolla etupenkille seurakseni. Suuntana Kimmon asunto. ”Veisinkö mä sut kotiin vai lähdetkö mukaan? Musta ei taida paljo seuraa olla, ku väsyttääki niin pirusti.” Annin haukottelusta päättelen, että ilta taitaa olla hänenkin puolestaan ohi. Toivon jopa, että kyyhkyläisemme laittaisivat somasti nukkumaan (tai mitä ikinä tekisivätkään) niin että voisin lähteä yötä myöten ajamaan takaisin mökille. Niin kuin siellä jotain odottamisen arvosta olisi: humalaisia ja sammuneita sotkemassa heitä varten siivottuja huoneita. ”Ei mua tartte viedä. Mä lähden mielelläni Kimmolle. Sillä on kivoja leffoja. Ei sitä viitti kesällä kotona istuu. Mikä tahansa on parempi.” Suunnitelmani siis osoittautuvat turhiksi. Mutta mikäs tässä. Onhan niitä videoiltoja tullut vietettyä yksinkin, nyt sentään viehättävää seuraa.

Tuhannen mutkan jälkeen pääsemme asunnolle. Kyyhkyläiset virkkuvat matkalla ja perille tultaessa bailumeininki on löytynyt uudelleen. Itse alan olla jo melko kypsä nukku-Matin käsittelyyn, joten metelistä huolimatta torkahtelen nojatuolissa kuin vanha papparainen. Kohteliaasti Anni neuvoo mistäpäin löydän makuuhuoneen ja estelyistäni huolimatta kaikki ovat sitä mieltä, että voin huoletta ottaa muutaman tunnin nokoset. He voisivat nukkua muualla, jos väsymys yllättäisi. Anniinkin on tullut uutta virtaa ja ymmärrän kysymättäkin, ettei tässä nyt sielunhoitajaa tarvita. Missään tapauksessa en jaksaisi lähteä ajamaan mökille, joten siirryn siniseen makuuhuoneeseen enempää asiaa miettimättä. Arvelen hetken, mitähän mökillä ajatellaan, mutta samahan se minulle. Pulloja avataan, mutta minä olen jo juomani juonut.

3

Herään epätodelliseen tunteeseen. En tiedä, olenko unessa vai valveilla. Hämärässä huoneessa tunnen itseni sokeaksi. Asunnossa on täysin hiljaista. En löydä katseellani kelloa, enkä osaa arvioida, kuinka kauan olen nukkunut. Minulla ei ole peittoa, mutta tunnen silti jotain jalkani päällä. Liikahdan ja paino osoittauttuu kädeksi, mikä alkaa nousta hitaasti kohti jalkoväliäni. ”Anni?” kuiskaan, mutten saa vastausta. Helvetti, kohta minua syytetään jo hyväksikäytöstä, ajattelen nopeasti ja riuhtaisen käden irti. Nousen liian nopeasti istumaan ja silmissä sumenee. ”Hei, ei mitään hätää. Likat sammu sohvalle. Mä ajattelin uskaltautuu papin viereen.” Ääni on Kimmon. Mitä helvettiä! Ilmeisesti käsi oli vahinko tai kuvittelua. Huone alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Kello on viisi, olen nukkunut muutaman tunnin. ”Taisi väsyttää. Mä oon ollu täs jo vaik kuinka kauan, eikä äijä oo tienny mitään. Hyvät unenlahjat. Sori ny ku kuitenki herätin.” Kimmo ääni on hiljainen ja anteeksipyytävä. Ihmettelen, hän kuiskii, sillä ovi on kiinni ja tytöt nukkuvat.

Kovin salaista hommaa, ajattelen hymyillen. ”Joo, ei mitään. Mutta taidan nukkuu vielä, sillä pitää jaksaa ajaa sinne mökille. Niin, sun sänkyhän tää on. Meenkö mä nukkuun jonneki muualle?” Tajuan tilanteen hulluuden. Minähän tässä olen väärässä paikassa eikä Kimmo. Mutta hän vain hymyilee minulle ja lyö päänsä takaisin tyynyyn. Voin ilmeisesti jatkaa uniani. Ihme kyllä, tunnen itseni edelleen väsyneeksi. Olenko yleensä nukkunut ollenkaan viime päivinä.. En ehdi kuitenkaan kunnolla nukahtaa, kun tunnen taas käden, mutta tällä kertaa rintani päällä. Pidätän hengitystä. Makaan selälläni, joten voin helposti katsoa, esittääkö vieressä makaava Kimmo nukkuvaa. Ei esitä. Häkellyn, sillä hän katsoo suoraan silmiin. Hymyilee. Yhtäkkiä olen täysin eksyksissä. Kimmo nostaa päätään ja koko ajan silmiin katsoen nousee polvilleen istumaan viereeni. ”Mitä nyt?” Muuta en ehdi sanoa. Kimmo alkaa avata farkkujeni nappeja katsoen välillä silmiini. Ei helvetti!

Otan lempeästi Kimmon kädestä kiinni. Kysyn, mitä tämä oikein aikoo. ”Ota ihan iisisti. Kokeillaan, jooko. Sano, jos et pidä. Mut mä vaan aattelin..” Hän painaa hieman kättänsä kuin kokeillakseen, kuinka reagoin. Mitä ikinä olenkaan ajatellut, Kimmon sanat tuntuvat pehemältä aamuhämärässä. Suljen silmäni kuin sillä pääsisin vastuun ulottumattomiin. Kimmo avaa housuni kokonaan, nostaa paitaani ja alkaa nuolla alavatsaani. Tuntuu kuin uni jatkuisi. En edes yritä ajatella mitään. Makaan ihan hiljaa ja annan hänen tehdä, mitä hän haluaa. Yhdellä kosketuksella hän pystyy tyhjentämään ajatukseni. Minä olen yrittänyt sitä vuoden – onnistumatta.

Meitä oli kolme nuorta miestä, kun olin opiskelemassa. Kuljimme yhdessä. Emme kuuluneet aivan siihen ykkösjoukkoon, joka teki kaiken niin hyvin tai ainakin suuriäänisesti. En tiedä, ehkä meistä jokainen olisi siihen tahtonut. Mutta pärjäsimme kyllä kolmisinkin. Sitten kerran, ravintolaillan aikana, minulle nousi kuume. Asuin kaukana kaupungista, joten menin kaverini asuntoon. Toiset jäivät vielä juhlimaan. Nukuin horroksessa, kuten kuumeessa tapana. Kaverini tuli kotiinsa. Emme ole puhuneet koskaan siitä, mitä yöllä tapahtui. Se ei vaikuttanut millään tavalla meidän väleihimme. Ei ainakaan tietoisesti. Hän oli humalassa ja minä kuumeessa. Eikä hän kertaakaan katsonut minua silmiin. Ei suudellut suulle. Minä olin kuin huora hänelle. Seuraavalla viikolla jouduin sairaalaan keuhkonkuumeen takia. Hän kävi katsomassa. Toi näytille silloisen tyttöystävänsä. Yhtäkkiä hänellä näytti olevan kova kiire vakiintua. He erosivat vasta kolme vuotta sitten..

Kohteliaiden isäntien tapaan Kimmo nousee kattamaan aamiaista, eikä anna minun auttaa. Voisin käydä suihkussa, mutta jostain syystä en saa mitään aikaan. Makaan sängyllä ja mietin, mitä tekisin, sanoisin. Viereisestä huoneesta kuuluu puhetta. Tytöt ovat heränneet. Tietävätkö he? Onko tämä tyypillistä Kimmolle? Mielessäni ehtii käydä kaikki mahdollisuudet ennen kuin Anni huikkaa ovelta aamupalalle. Kello on yhdeksän. On kai aika lähteä takaisin mökille.

Olin seitsemänvuotiaana seurakunnan poikaleirillä. Olin kuten muutkin pojat, ei ajatustakaan siitä, että joskus minä olisin noilla samoilla leireillä vetäjänä, pappina. Silloinen pappi oli hieman vanhempi mies kuin minä nyt. Minä pidin hänestä. Mutta hän kuoli sydänkohtaukseen muutama päivä tuon leirin jälkeen. Mekin olimme siunaustilaisuudessa. Koko kylä taisi olla. Sen jälkeen olin kerran leirillä. Seuraavana kesänä. Sitten en enää lähtenyt. Kuoleman jäi mieleen. Sellainen outo tyhjä tunne. Nyt sen on jo unohtanut, mutta joskus kun siunaan vainajaa, jota jää suremaan alle kymmenevuotias poika, häivähtää mielessä sama tunne. Kun näkee, kuinka vilkas lapsi yhtäkkiä seisoo täysin hiljaa, kuolema tuntuu paholaisen teolta. Ehkä se onkin..
Saan hädin tuskin siivottua sukulaisten sotkut. Katariinan kanssa emme puhuneet tulomatkalla juuri mitään. Mietin, oliko hän nukkunut ollenkaan. Pääsen nopeasti eroon lopuistakin sukulaisista, sillä sade alkaa hätyytellä. Lupaavat tulla vielä uudelleen tänä kesänä, jos ilmoja riittää. Kerrankin toivon, että koko loppukesä olisi sadetta. Tunnelma on raskas, huomaan, ettei kukaan edes yritä tonkia yksityisasioitani. Loppupäivän makaan alasti sängyllä, enkä saa ajatuksista otetta. Kieltäydyn miettimästä edellisyön tapahtumia tai Kimmoa. Olisi helppoa kysellä Katariinalta miehestä, mutta kaikki tuollainen tuntuu naurettavalta. Ja silloin paljastaisin itseni Katariinalle. Päätän unohtaa koko tapahtuman, mutta en Kataa. Hänelle tunnen olevani paljon velkaa, ehkä liikaakin..
Poikaleirin jälkeen aloin miettiä kuolemaa. En tiedä, oliko se pelkoa. Ehkä enemmänkin kunnioitusta. En ajatellut kuolemaa ahdistavana, pikemminkin mahdollisuutena. Sitä kautta kai kiinnostuin uskonnostakin. Vaikka uskoontuloni ei ollut mikään hieno hengellinen ahaa-elämys, luulen, että se rakentui pitkälle kuolemanajatuksen ympärille. Olinko jo silloin ahdistunut? Peitinkö sen uskollani? Kotona ei koskaan puhuttu asiasta.

Kukaan ei ihmetellyt ääneen, tuskin mielessäänkään. Se oli minun asiani ja valintani, eikä kuulunut muille. Joskus opiskeluaikoina kotona käydessäni teki mieli puhua isän kanssa. Parempi ehkä ettemme puhuneet kovin syvällisesti. Äiti oli minusta niin ylpeä, etten edes tahtonut korjata hänen ruusuisia kuvitelmiaan elämästäni ja elämäntavoistani. Samanlainen nuori kai olin kuin muutkin. Olinko? Ahdistui kasvoi vuosien varrella. Usko toi lohtua, mutta ei se mitään pelastanut tai tuonut suurta vastausta. Ja sitten olin yhtäkkiä tyhjän päällä. Monien ystävien kanssa meni välit, nainen lähti. En osannut edes surra. Seurasin vain, kuinka minulle lopulta käy. Ja yhtäkkiä ruumiillisesta nautinnosta tuli jotain, jonka merkitystä en edes halunnut ajatella..

4

Kesälomastani on jäljellä enää viisi päivää. Alan hermostua, kun ajattelen, että joudun takaisin ihmisten ilmoille. Tekemättömiä töitä ei ole, tuskin mitään pystyisin tekemäänkään. Mökki on jälleen hirveässä kunnossa. Peilistä minua katsoo hirviö: parta ajamatta, yllä pelkästään kuluneet samettihousut, hiukset pesemättä ties monettako päivää ja silmät kuin krapulaisella. Mutta en ole juonut. Ei edes tee mieli. Melkein väkisin yritän saada tuhottua puolikkaan leijonan, mutta luovutan, koska oksennan joka ryypyn jälkeen. Olenko syönyt mitään? Joka hetki minulla on tunne, etten ole yksin. Minun ei tarvitse soittaa kenellekään, koska en tunne oloani yksinäiseksi.

Mutta puhelin soi. Makaan huoneen lattialla sikiöasennossa, enkä ensin edes tajua, mikä ääni se on. Löydän kännykkäni takan reunalta. Soittaja on Kimmo. Kun kuulen hänen nimensä – äänensä – suljen puhelimen. Minulla ei ole mitään sanottavaa, kenellekään. Ei ainakaan parikymppiselle jätkälle, joka tuntuu olevan selvillä kaikesta. Kaikkea sitä mitä minä en ole. Häpeän tekoani, mutta eikö minullakin ole oikeus olla yksin.
Sytytän pihalle kynttilöitä ja ulkotulia. Alkaa jo hämärtää. Käyn uimassa. Vesi on helkkarin kylmää, vaikka päivä on ollut vielä lämmin. En jaksa pukea. Istun terassilla selkä ovea vasten. Torkahtelen. En ole nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Öisin olen nähnyt unia. Olen kulkenut unissa rantakallioilla ja aina olen herännyt samaan tunteeseen – helpotukseen. Ja sitten on tuntunut pahalta olla hereillä. Tyhjyys alkaa pelottaa, sillä siitä ei pääse, työt lähenevät. Keväällä olisi tiedossa urakalla hommaa, uudituksia seurakunnassa ja pari laajahkoa projektia. Kun lupauduin niihin, olin innoissani. Taisin jopa itse ehdottaa. Naulankannat tuntuvat selässä. On luonnottoman hiljaista. Nukahdan..

5

Mies raahaa minut sisälle. Nostaa hitaasti sohvalle selin makaamaan. Hän riisuu vaatteensa. Polttaa alastomana tupakan vieressäni. En tiedä, katsooko hän minua, sillä en jaksa pitää silmiäni auki. Silmät suljettuina kaikki on paljon valoisampaa. Hän nousee päälleni ja alkaa suudella. Kosketus on hyvin hellä ja vaivun syvemmälle itseeni. Hän tekee kaiken niin hitaasti, etten huomaa käsien liikettä. Tunnen ainoastaan hänen lämpönsä. Vajoan ja takerrun jaloillani häneen, etten putoaisi tähän kuiluuni yksin. Itken, mutten tiedä, valuuko kyyneliä. Silmäluomet ovat niin raskaat, etten saa silmiä auki, vaikka tahtoisin. Tahdonko nähdä miehen kuumaa ihoa? En tunne enää kehoani, olen pelkkä ajatus. En tiedä, mitä mies tekee, ja kuinka kehoni hänen tekoihinsa reagoi. Viimeiseksi tunnen, kuinka mies vavahtelee vieressäni. Sitten kaikki katoaa..

Naisen kirkuminen täyttää huoneen. Katariina! Avaan silmäni ja näen Katariinan ovella. Silmissä on hätä. Kimmo työntää paitaa housuihinsa ja viileästi käskee Katan soittaa ambulanssin. Kaikki on sumuista. En saa nostettua päätäni. Mietin, mihin mies katosi. Kimmo katsoo minua suoraan kasvoihin. Läpitunkevasti. Kehoni, en tunne sitä. En saa Katariinan sanoista selvää. Ambulanssimiehet sorkkivat lampulla silmiin. Kyselevät jotain, mutten saa vastattua. Kieli on turvonnut. Täyttää koko suun. He vievät minut ambulanssiin. Kimmo suutelee otsaani ovella. En näe Katariinaa. Ovet suljetaan.

Hälytyssireenien kimeä huuto kuuluu jostain kaukaa. Minä en herää enää. Isäni masennus on nyt minun. Ja lääkkeet, joita hän perheen tietämättä söi viimeisinä vuosinaan täällä, ovat minunkin maailmaani. Katariinaa minun tulee ikävä…


Katso myös nämä
 
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy