Viihdyn yksin; kaipaan seuraa.
Johtuen lapsuudestani, viihdyn hyvin (tai osaan olla) yksin, oman pääni sisässä. En ole mitenkään räväkän sosiaalinen ihminen, joka jaksaisi mennä pintaliitoa yliopiston tapahtumissa ja bileissä.
Toisaalta kaipaan seuraa toisinaan (kuka nyt ei kaipaisi?!). Turhan usein kuitenkin alkaa jossain vaiheessa, vaikkapa nyt yhteisessä illanvietossa, ahdistaa muiden ihmisten kanssa oleminen ja tekeminen.
Ei ole järin mukava ristiriita elää toisaalta omaa rauhaa tarviten ja kuitenkin samalla seuraa kaivaten.
Ongelmaksihan muodostuu uusien ihmisten tapaaminen, kun ei yleiset estradit - baarit, bileet ym. kissanristiäiset - jaksa kiinnostaa. Harrastuksenikin ovat sangen yksilösuoritteiskeskeisiä: pianonsoittoa ja lukemista tällä hetkellä. Ei ole edes niin laajaa ystäväpiiriä, että heidän kauttaan tapaisi uusia ihmisiä.
Ehkäpä alkaa tuo ikäkin olla takaraivossa kasvava, tikittävä tekijä, ken ties. Suku nyt ainakin odottaa jo lapsenlapsia, onhan sentään kaikki sedät ja tädit olleet jo parikymppisinä naimisissa/isiä/äitejä. Toki minun tapauksessani saattavat nuo lapsenlapset jäädä - riippuen kumppanin sukupuolesta - tulevan hallinnon laupeuden ja adoptiolakien armoille. Jää nähtäväksi.
Ehkä ei auta, kuin ottaa itseään niska-pers-otteella, ja astua ulos ovesta vaikkapa sitten mennäkseen niihin kissanristiäisiin... :/
1 kommentti
audinkopoika
30.10.2007 00:14
Sanos muuta. Haluaa omaa rauhaa, joskus hiljentyä ja nauttia siitä. Mutta samalla kaipaa hyörinää ja ystäviä kumminkin ympärille. Miulla hiukan samantyylistä mietintää päällä ;)