Minulla on idoleita, ihmisiä joita kunnioitan, joiden elämänasenne on oikea. Toisaalta minä en pidä idoleita, en laita elämääni kenenkään opetuksiin tai seuraa mitään ideologiaa. Jotkut tekevät niin, ja se on minulle ihan yhdentekevää, tavallaan. Usein silti ihmettelen mitä ihmisten päässä tapahtuu, kun he sokeasti omaksuvat jonkin opin jota seuraavat ja konemaisesti toistavat teesejään ja opittuja mantroja. Kun ihminen alkaa opastamaan toisia ja vaatimaan ympäröivän maailman nöyränä nielevän omat aatteensa, alan voimaan pahoin.
Erinäisistä syistä olen viime aikoina perehtynyt (hieman liioiteltua sanoa noin, tosin, enemmänkin olen tutustunut) uusiin näkökulmiin liittyen sananvapauteen, uskontoihin sekä länsimaiseen yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Toki, minä olen aina ollut sananvapauden kannalla, uskonut lähes sokeasti ihmisen oikeuteen saada ajatella, sanoa ja tehdä kuten oma sydän ja mieli kehottaa mutta myös vastuuseen. Vastuuseen itsestään ja lähimmistään. Ongelmia seuraa jo tässä. Mihin rajaan lähimmäiseni? Kuka on ihminen jonka kohdalla voin sanoa "Ei minun ongelmani"? Kenet minä voin omien ajatusteni perusteella lähettää helvettiin (kuvaannollisesti)? Ja missä vaiheessa voin pestä käteni asiasta? Tai kuka tai mikä edes antaa minulle tätä valtaa?
Uskonto on muutamalle tutulleni tärkeä asia. Olen saanut kritiikkiä osakseni, koska en kuulu kirkkoon ja minun pitäisi näin ollen aina erikseen ilmaista asianomaisille, että vaikka en olekaan uskossa, kunnioitan heidän uskoaan ja vielä vasiten mainita, että minulla ON arvoja ja moraali. Voinko minä vaatia heiltä aina ilmaisemaan että vaikka he ovatkin uskossa, he silti kunnioittavat minun elämänkatsomustani ja että heilläkin ON avara katse suunnattuna maailmaan ja ihmisiin? En. Tai siis en jaksa. Olen ratkaissut tilanteen niin, etten ole yhteydessä näihin ihmisiin. Miksi olisin? Kuullakseni toistuvasti olevani jotenkin alempi? Joutuakseni selittelemään omaa elämänkatsomustani?
Mitä teen, kun aika ajoin vilpittömästi tunnen pelkoa tulevaa kohtaan? Varmasti monet uskovat kokevat samankaltaisia tuntoja ajatellessaan homojen adoptio-oikeutta tai mahdollisuutta että homo- tai lesbopari vihittäisiin kirkossa. Mutta minulla ei ole sitä sateenvarjoa, minulla ei ole mitään selkeää johon vedoten voisin sanoa ettei tämä ole oikein koska kirja X tai hengellinen johtaja Y on asian minulle näin kertonut ja opettanut. Minulla on vain oma uskoni ihmisyyteen (mikä ei ilmeisesti ole kovinkaan oikea tai aito päätellen muutamasta käymästäni keskustelusta viime aikoina). Ja sekin on kovin hataralla pohjalla.
Toki, minä pelkään. Pelkään fundamentalisteja. En tiedä, voiko tiettyjä asioita sanoa ääneen koska ne eivät ole aivan rationaalisia. Ne ovat uskomuksia ja ennakkoluuloja. Mutta olen ennakkoluuloton siinä mielessä, että pelkään rotuun, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta kaikkia fundamentalisteja. Toisaalta elämme aikaa, hysteerisen poliittisesti korrektia kautta, jolloin ei voi sanoa kaikkea mitä ajattelee, mitä tuntee ja mitä pelkää. Kauhukuviaan saa maalailtua ja kasvatettua, liikkuu vaan netissä tunnin. Mutta toisaalta..
Ayaan Hirsi Ali teki omat ratkaisunsa halutessaan kertoa oman näkemyksensä omaan uskontoonsa. Hänellä on paljon ajatuksia, jotka allekirjoitan, jotka hyväksyn ja ymmärrän.
20.4.1889.
6 kommenttia
kesäpoika
2.6.2008 11:59
Kirjoituksesi sai minut miettimään jälleen kerran kokemusten subjektiivisuutta. Lähinnä tuo, mitä kirjoitit lähelläsi olevista uskovista. Mun aatteeni on päinvastainen, mutta tilanteeni ihan sama. Olen kristitty, mutta ympäristöni ateistinen, ihan muutamia ihmisiä lukuunottamatta. Niinpä mun täytyy toistamasta päästyänikin toistaa, etten ole sitä ja tätä tai tuota, vaikka uskonkin, että Jumala on olemassa. Ja aina hyökkäys aatteita vastaan toistuu silti, yrittää saada minut syylliseksi jostain, mitä en itsessäni tunnista. Joskus olen vastannut vastahyökkäyksellä ja koittanut saada toisinajattelevia perustelemaan itsensä, mutta silloin minua pidetään käännyttäjänä, pahimpana mahdollisena vaihtoehtona.
Kun kuulen, että toinen ihminen on uskova, se on samanlainen helpotus kuin kuulla toisenkin olevan homo. Tiedän, että tälle ihmiselle mun ei tarvi perustella ja selittää itseäni tai pyydellä anteeksi sitä, mitä muut ihmiset ovat minun nimissäni tehneet. Voimme olla eri mieltä, mutta hän ei ole minua vastaan.
Mary Bell
2.6.2008 13:08
Tuo lienee ero välillämme; "tälle ihmiselle mun ei tarvi perustella ja selittää itseäni tai pyydellä anteeksi sitä, mitä muut ihmiset ovat minun nimissäni tehneet". Ymmärrän toki, mitä tarkoitat tuolla helpotuksella, mutta juuri se on se, jota en jaksa itse tehdä. En jaksa selitellä tai perustella koska en koe sen olevan tarpeellista, oli toinen sitten mitä mieltä tahansa. Tiedätkö, minä en tunne helpotusta tavatessani toisen homoseksuaalisen ihmisen vain hänen seksuaalisuutensa takia. En ole koskaan tullut ulos kaapista koska en pidä sitä mitenkään tarpeellisena. Se ei silti tarkoita että olisin kaapissa. (Minä en pidä tuosta ilmaisusta.)
Sama pätee uskontoihin ja uskonasioihin, luulisin?
Ja kyllä, tunnistan hyvin nuo hyökkäykset aatteita kohtaan ym., joskin "toiselta puolelta". Uskonnot ja usko ovat asioita joiden kanssa ei löytyne yhteistä maaperää. Enkä tiedä onko se edes tarpeellista.
kesäpoika
2.6.2008 16:24
Mulle taas ei ole olemassa sellaista vaihtoehtoa, että unohtaisin ihmisen, tai sulkisin sen pois elämästäni. En tee niin koskaan, enkä kenellekään. Siksi väännän ja väännän asiaa niin kauan kuin sitä on tarvetta jatkaa, eli kunnes osaamme kohdata toisemme ilman että Siitä pitää puhua. Ohittaminen ei riitä.
Mary Bell
2.6.2008 17:49
Ymmärrän, ja tuo on yksi tapa toimia. Minä olen sulkenut ihmisiä pois elämästäni ja luultavasti tulen tekemään niin vielä elämässäni. Miksi teen näin mieluummin kuin vääntäisin asioita on kaksijakoinen. Toinen kanta on se, ettei minulla le tarvetta saada ketään ymmärtämään minua. Jos toinen ihminen ei ole samassa ajatusmaailmassa kanssani, en ala selittelemään ajatuksiani tai tekojani. Se ei silti tarkoita tietenkään sitä, etten esim. työyhteisössä tai muutenkaan tulisi kaikkien kanssa toimeen. Tietysti tulen. Mutta jos ei joku ihminen kerrassaan ole minun maailmassani, en koe mitään tarvetta koittaa häntä sinne saada tai siellä pitää.
Jos alkaisin vääntämään kättä asioissa, joissa en kohtaa toista ihmistä, tuntisin itseni jotenkin.. Tuntisin että minulla on tarve saada kaikki pitämään minusta. (Ja jälleen puhun vain omasta näkemyksestäni.) Kuten varmaan aiemminkin olen sanonut, saatan olla sangen kova ja koppava, tai ainakin antaa sen kuvan. En siinäkään asiassa koe tarpeelliseksi sanoa, että olen oikeasti selainen ja tällainen, ettei pidä antaa kuoren hämätä.
Vielä tuosta kohtaamisesta; minä voin ohittaa asioita, se on aivan passeli tapa minulle. Mutta me olemme ilmeisesti aika erilaisia ihmisiä. Enkä tarkoita tätä millään muotoa negatiivisena asiana, päinvastoin.
Mary Bell
2.6.2008 17:54
Ehkä ilmaisin itseni väärin. Edellisestä kommentista saa tuossa muodossa sen kuvan, että olisin jotenkin ehdoton, että sulkisin pois kaikki jotka eivät ajattele samoin kuin minä. En tarkoittanut sitä. Koitin sanoa, että minulle jonkin asian ohittaminen riittää, että se on minulle täysin validi tapa kohdata toinen ihminen. Minulle juuri se, että asioista aletaan vääntämään kättä, on merkki, ettei.. että tämä ihminen saa mennä jos on mennäkseen.
Olen kasvanut erilleen monista ihmisistä. Osa on vain jäänyt, osa liittyy elämässäni sellaiseen vaiheeseen jota en halua muistaa.
kesäpoika
7.6.2008 10:55
En mä pitänyt sun kommenttiasi itsekkäänä. On vahvuutta, että antaa ihmisten olla mitä ovat ja etsiytyy sinne, missä ne ovat jotain sen kaltaista kuin itsekin kokee olevansa.
Mä ripustaudun ihmisiin kiinni, koska olen liian heikko kohtaamaan sitä, että ne eivät oikeasi kaikki arvosta minua.