Olinpa lennolla, matkalla jostain jonnekin. Vieruskaveriksi osui vanhempi herrahenkilö. Lieneekö sukua sille taannoiselle elokuvaseurallemme, päätelkää itse:
Koneessa, keskipaikallaan, herra röhnötti vähintäänkin puolentoista penkin leveydeltä. Sikeässä unessa suuremman osan matkaa, heräämättä edes ajoittaiseen, puolitahalliseen nykimiseeni. Kuorsatenkin, vienosti onneksi tosin.
Havahduttuaan lopulta unestaan herra havahtui siihenkin, että ruokatarjoilu oli mennyt ohitse. Vatsaa kaiketi kurni, ja kurkkua kuivasi. Toivoi ensin lentoemolta keksejä. Ei ollut. Herra tuhahti.
Toivoi sitten jotain muuta pikku purtavaa. Hedelmiä tarjottiin. Empi tovin ja päätyi sitten pyytämään omenaa. Ei maistunut. Tuhahti taas.
Juomaksi olisi sitten suonut saavansa viskiä. Ei ollut. Päätyi valkoviiniin. Ei maistunut. Antoi pois. Pyysi ja sai olutta. Ei maistunut. Jäi juomatta. Tuhahteli matkan varrella.
Tulimme sitten määränpäähän.
Herra syöksähti saippuapalan liukkaudella ensimmäisten joukossa lentokenttäbussiin. Hyvä saavutus, kun hänen alkuperäinen istumapaikkansa oli koneen keskipaikkeilla. Miten lienee onnistunutkin, isolta mieheltä? Jäi epäselväksi.
Kone oli täynnä, joten bussikin tuli täpöiseksi. Herra kuitenkin istui stoalaisella tyyneydellä käytäväpaikalla, pitäen myös viereisen ikkunapaikkansa vapaana. Stoalaista tyyneyttä ei selvästi kukaan tohtinut häiritä, kanssamatkustajat ennemmin matkasivat kyynärpäät toistensa suissa ja matkalaukut toistensa varpailla.
Ensin ihmetytti, sitten suututti. Lopulta nauratti. Herra meni menojaan. Jäin tuhahtelemaan itsekseni.
