• millikan

"Nazis were such snappy dressers"

Ike Turner kuoli jokin aika sitten. Moni meistä tuntee hänet, ei niinkään rock-musiikin pioneerina (Rocket 88 mainitaan usein ensimmäisenä rock-levytyksenä) vaan juoppona vaimonhakkaajana. Että sellainen muistokirjoitus.

Keskustelupalstalla on kirjoittelua sekalaisesta joukosta reggae- ja äärimetalliartisteja ja mitä näille ja näiden tuotoksille pitäisi tehdä. Hyvä syy pohtia hyvien ihmisten musiikkia ja hyvien ihmisten taidetta ylipäänsä. Onko sellaista edes olemassa?

Jos lähdetään laatimaan eettisiä asteita taiteelle, niin seuraavat kategoriat pitäisi ainakin huomioida.

1) Taiteilijat, jotka tuotannossaan avoimesti kannattavat arveluttavaa aatetta.

Helppoa on tuomita mm. sellaiset NSBM-artistit kuten Burzum ja Nargaroth, ehkä myös neofolk-yhtyeet Death in June tai Ain Soph (joista ainakin DiJ:n poliittisuus on aina ollut hivenen kyseenalaista). Entäpä Mika Waltarin ja monen muun 30-luvun kulttuurihenkilön natsisympatiat? Samoin Leni Riefenstahlista tai Yukio Mishimasta ei voi sanoa juuri mitään mitä ei ole jo sanottu...
Miten suhtautua vaikkapa KOM-teatteriin? Onko Kai Chydeniusta tai Aulikki Oksasta syytetty kymmenien miljoonien murhaamisen tukemisesta? Eisenstein ja Shostakovits ovat myös vakaan kyseenalaisia artisteja.
Johann Sebastian Bach, Elvis Presley, Cat Stevens (anteeksi, Yusuf Islam), Brand Nubian, Bob Marley ja Sinead O'Connor (ja tuhannet muut) ovat julkisesti tunnustautuneet avoimen homofobisten uskonnollisten yhteisöjen kannattajiksi.
Robert Crumbin ja August Strindbergin tuotannossa on mainioita esimerkkejä misogyniasta, miten niihin pitäisi suhtautua? D.W. Griffithin Birth of the Nation on elokuvahistorian tunnustettu merkkiteos, ja samalla elokuva jota pidettiin rasistisena jo tekohetkellä 1915...

2) Taiteilijat, jotka tuotannossaan hyödyntävät arveluttavaa symboliikkaa.

Throbbing Gristle (jonka nokkahenkilö Genesis P-Orridge on vastuussa tämän kirjoituksen otsikosta) pyrki shokeeraamaan, ja yksi käytetty keino oli natsisymbolit (lisäksi teollisen viileä fasisti-imago sopi musikaalisiin pyrkimyksiin). Flirttailu fasismin kanssa onkin sittemmin tullut erottamattomaksi osaksi punkkia, industrialia, metallia, goottilaisuutta, darkwavea...samoin kuin linkitykset saatananpalvontaan, sarjamurhaajiin ja sen sellaisiin teemoihin.
Toisaalta fasistinen tyyli on erottamaton osa myös mm. Kraftwerkia. Ja Tom of Finlandia (jonka tarinoiden raiskausfantasiat oikeuttaisivat sisällyttämisen ykköskategoriaan...).
Johnny Cash laulaa "I shot a man in Reno just to watch him die" mitä tuskin voidaan pitää kannatettavana asiana. Rikollisuuden ihannointi on suosittu teema myös vaikkapa huomattavassa osassa rap-musiikkia ja mafiaelokuvia.
Entäpä Britney Spearsin ja kymmenien muiden pop-lolitojen pedofilian valtavirtaistaminen?

Yksi ongelma on tietysti rajankäynti näiden kahden kategorian välillä, joskus on vaikea sanoa milloin kyse on imagosta tai katharsiksesta ja milloin todellisesti aatteesta. Itse olisin taipuvainen sijoittamaan mm. Impaled Nazarenen jälkimmäiseen kategoriaan...eettisellä tasolla mikä erottaa Impaled Nazarenen ja Tom of Finlandin?
Entäpä jos en ymmärrä signaalia, onko minun silloin hyväksyttävämpää kannattaa arveluttavaa taidetta? En puhu italiaa, saanko siis kuunnella Ain Sophia?

3) Taiteilijat, joiden kannattajat edustavat arveluttavaa aatetta.

Wagner, Sibelius ja Nietzsche eivät oletettavasti olleet mitenkään erityisen natsimyönteisiä mutta kaikki ovat natsien suosiossa. Charles Manson kuunteli Beach Boysia ja Beatlesia, Mark Chapman luki Salingeria ja sata sekopäätä Raamattua. Neofolk-skenessä fasismi on varsin yleistä, mikä heittää varjon kaiken kansanmusiikin ylle...

4) Taiteilijat, joiden yksityiselämä on arveluttava.

Vaikea sanoa mistä kohtaa pitäisi aloittaa. Ike Turnerin mainitsin jo alussa, samalla voisi puhua vaikkapa Frank Sinatran mafiakytköksistä, Hergen toiminnasta miehitetyssä Belgiassa tai John Lennonin yleisestä kusipäisyydestä, eivätkä vaikkapa James Brown tai Jerry Lee Lewis mitään pulmusia olleet...
Sekalaiset huume- ja alkoholiongelmat kyseenalaistavat monia, puhumme sitten Elton Johnista, Kurt Cobainista, Judy Garlandista tai Jean Sibeliuksesta. Vaikka joku voisikin kyseenalaistaa taiteilijan velvollisuutta olla myös hyvä roolimalli, fakta on että he ovat roolimalleja, halusivat tai eivät (ja tähän väliin haluan repiä esiin Cobainin, Ian Curtisin, Ernest Hemingwayn ja Mishiman itsemurhat, Karen Carpenterin anoreksian ja Paris Hiltonin yleisen häiriintyneisyyden).
Ja Michael Jacksonista voisi kirjoittaa paljonkin, ihan vaikka jättäisi spekulaation pois.

5) Taiteilijat, jotka ovat ottaneet vaikutteita arveluttavilta artisteilta.

Tähän joukkoon voimme epäilemättä lukea aika ison osan niistä lopuista. Jos moraalinen vaisto on niin kehittymätön, että menee vaikuttumaan vääristä artisteista niin onhan se itsessään arveluttavaa.

6) Hyvät ihmiset.

Mutta tekevätkö he taidetta?

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Varg Vikernes on huono ihminen ja ansaitsee pysyä vankilassa. Mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Burzumin Hvis Lyset Tar Oss on tavattoman hyvä levy. Pidän suuresta osasta tässä kirjoituksessa luettelmien taiteilijoiden teoksista (jopa Britneyn debyytillä on mainioita pop-hetkiä), mutta ei se muuta miksikään tässä lueteltuja eettisiä heikkouksia. Pitäisikö kuitenkin rajoittua vain hyvien ihmisten tekemään taiteeseen? Olisiko maailma parempi paikka ilman Birth of the Nationia, Beatlesia ja Bachia? Moraalisesti varmat ihmiset, selittäkää mikä on oikein ja mikä väärin.
Haluaisin pyytä synnittömiä heittämään ensimmäisen kiven, mutta moinen lausunto yhdistäisi minut homofobiseen kulttiin.

4 kommenttia

audinkopoika

12.1.2008 14:54

Itse tykkään KOM -teatterista. Mihinkähän listaan mä si kuulun ;)

millikan

13.1.2008 16:36

SUPOn listalle vaarallisena vallankumouksellisena joka haluaa totalitaarisen järjestelmän ja vankileirien saariston ;)

noksu

15.1.2008 19:20

Asiallista pohdintaa. Mä tykkään. Koska oon kaukana synnittömästä, niin en heitä kiviä vaan tyydyn vaan pohdiskelemaan omalta osaltani... :)
Mut joo aiheeseen, usein itsekin mietin sitä kuinka paljon taiteilijan näkemyksillä ja teoilla on vaikutusta mun musikkinautintoon. Koska suuren osan musiikkielämyksestä mulle muodostaa lyriikka, niin on aika itsestäänselvää etten joistain aihepiireistä saa mitään nautintoa irti esim. rasismi, homofobia,sovinismi jne. eli jos jotain tällaista esiintyy niin se ei ole mua varten. Eri asia on sitten taas vain erilaiset mielipiteet ja aatteet (joilla ei ole tarkoitus vahingoittaa ketään) joita hyvinkin saatan arvostaa vaikken itse samoilla linjoilla olisikaan, voin siis löytää niistä jotain muuta hienoa.
Mutta on kyllä käynyt niinkin, että jos joku kenen musiikista pidän, törppöilee oikeessa elämässä törkeästi, niin voi musiikkikin tulla vastenmieliseksi, näin on käynyt myös erinäisten näyttelijöiden kohdalla, esim. en voi sietää Tom Cruisea tai Mel Cibsonia.

Eli kyllä mun kohdalla kai vaikuttaa jonkin verran samaistumiseen taiteilijan aatteet, ainakin tietynlaiset aatteet. Onkohan kuvataiteessa sama? Mulla ei ehkä niin voimakkaasti,hmmm....

Mutta kaikesta pystyy löytämään aina jotakin arveluttavaa jonkun mielestä. Siksi musta olisi vaan tärkeätä, että saa mahdollisuuden valita itse mitä saa kuunnella.
Ja totta sekin taitaa olla, ettei kovin puritaanit persoonat saa aikaiseksi niin inspiroivaa taidetta, kuin ne jotka aiheuttavat "epäselvyyttä" elämässään... ;)

millikan

16.1.2008 14:49

Myönnän että minulla myös esim. avoin rasismi sanoituksissa vihloo korvia, ja luen huonoksi piirteeksi. Tosin myös jotkut niistä KOM-teatterin esityksistä on sanoituksiltaan aika nolostuttavia (toki hyviäkin on joukossa, ja musiikki on hyvää). Ja aika usein kovin suora rasismi, homofobia yms käy saarnaamikseksi jolloin se musiikkikin on yleensä huonompaa...

Joissain tapauksissa se erilainen aate saadaan kuitenkin pakattua onnistuneesti, ja sitten tulee tämä epävarmuus että miten niihin pitäisi suhtautua. Musiikissa kyse on yleensä rajatuista tyyleistä jotka ulkopuolisen on helppo tuomita kokonaisuuksina, vaikka tyylin seuraajien keskuudessa taitettaisiinkin ahkerasti peistä...sen sijaan elokuvissa sekä Griffith että Riefenstahl ovat ehdottomia klassikoita joita ei noin vain voida lakaista maton alle tai rajata historiakatselmusten ulkopuolelle (ja Crumb ja Sim ovat samassa asemassa sarjakuvakeskusteluissa).

Joskus se poikkeava aatteellisuus on myös olennainen osa kokemusta, Mishiman jyrkkyyden arvelevan toimivan parhaiten silloin kun lukija ei ole samaa mieltä kirjan kanssa. Sama juttu vaikkapa Flannery O'Connorilla, joka häpeilemättömästi kirjoittaa tarinoihinsa katolista etiikkaa...onnistuen kaikessa ärsyttävyydessään olemaan kiinnostava (O'Connorin hyvä huumorintaju auttaa).

Vaikeaa on tämä elämä.