ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Blogit: Olisiko aika?

Sivu 1 / 1 Blogia pitää boy84

Eduskunta
Kirjoitettu: 21.02.2014, 20:52:38
En oo edellisen bloggauksen jälkeen osannut tänne palata kirjoittamaan, ja jätän nytkin tuon henkilökohtaisen elämän ehkä ulkopuolelle. Edellinen bloggaus oli kuitenkin sen verran diippi. Siitä on toki menty valtavasti eteenpäin, mut niistä myöhemmin.

Kuuntelin eilen koko lähetekeskustelun. Eipä siitä oikein voi paljon sanoa, pääasia että asia etenee ja toivottavasti saadaan viimeistään Toukokuussa aihe ison salin äänestykseen. Oras esiintyi kyllä erittäin paljon edukseen; asiallinen, faktoista hyvin perillä oleva, tyyni ja älykäs esiintyminen. Persuista ei nyt voinut taas sanoa mitään hyvää. Vähän harmittaa kavereitten puolesta kun ovat niin hämillään yleisissä suihkuissakin nykyään...

Mut tää sanonta summaa aika hyvin ton keskustelun:
Konservatiivipuhuja Bill O'Reilly on sanonut että vastustajat paukuttavat vaan raamatulla pöytään, ja aidot ja uskottavat argumentit löytyvät vain puoltajien puolelta.
Kommentit (0)

-
Kirjoitettu: 11.12.2011, 16:00:35
En oo oikein osannu eron jälkeen blogata, kun en oo osannut pukea erilaisia ja hyvinkin tiiviiseen vaihtuvia mielialoja millään tavalla sanoiksi. Nyt ehkä pystyn jotain raapustelemaan.

Ero on ollu mun elämäni vaikein, suoraan sanottuna en tiedä mikä tää on. Kamppeet laitettiin erilleen, mutta molemminpuolinen veto toisen suuntaan ajaa meidät aina silloin tällöin ajelulle, kattomaan sarjoja sylikkäin, sänkyyn, juttelemaan. Kokeiltiin jopa miltä se tuntuis olla jollain tavalla yhdessä ja tehtiin yhteinen reissukin hänen vanhempien luo. Vanhuksia oli ihana nähdä ja oleskella, mutta samaan aikaan tiesin että ei ainakaan vielä. Tarviin omaa tilaa koska siinä pääsen tutustumaan taas itseeni.

Kaikista pahinta tässä erossa on se, että ei oikeastaan ole mitään mitä syyttää. Paitsi ihmisaivot. Nimittäin exällä ei todellakaan oo helppoa mielen kanssa. Se oli vaikein pala erossa, mut mun piti lähteä erilleen, etten sairastu itsekin. Rakastan sen tuoksua, sen kroppaa, sen kasvoja, sen kanssa keskustelemista ja monia monia asioita, jotka eivät ole hävinneet mihinkään.

Oltiin jo jonkun aikaa erillään ilman että oikeastaan juteltiinkaan ollenkaan, kunnes mulla tuli tunne että nyt on asiat tosi huonosti. Otin yhteyttä ja sain kiinni todella rikkinäisen ihmisen. Olin läsnä, halasin, istuin hiljaa vieressä ja yritin auttaa. Lopulta hän halusi lääkäriin ja saatiinkin apua. Ilmeisesti täydellinen romahtaminen ei ollut kaukana, nyt mentiin jo rajoilla. Miten kovasti toivon vaan että asiat paranis ja hän olisi takaisin raiteillaan. Kaikesta huolimatta rakastan kuitenkin.

Tää koko kuvio on hankaloittanut muuta elämää. Oon tavannu kiinnostavia ihmisiä, joitten kanssa ei kuitenkaan pysty tapahtumaan mitään järjellistä niin pitkään kun ite käsittelen viel tätä asiaa. Tiiän mitä tarviin elämääni ja tiiän et joku vielä sen mulle tarjoaa, mutta nyt mulla on tavallaan rauhallinen olo. Mulla ei oo todellakaan kiire minnekään, elämä vie mukanaan :)

Tässä rinnalla oon elämäni suurimpien työhaasteiden äärellä ja oikeastaan pienetkin onnistumiset siellä tekee mun fiiliksille todella hyvää. Elämä töissä on todella stressaavaa ja hektistä, mutta kun teen sitä niin en mieti muuta. Se on mulle henkireikä, pelottavaa sinänsä :) Mutta hyvä yhteisö ja kiva työelämä on pelottavan iso osa ihmisen elämää.

Niin ja varasin Thaimaahan loman tammikuulle. Pääsen ensimmäistä kertaa sukeltamaan mereen laitteiden kanssa ja odotan sitä todella paljon. Vaikka onkin vaan viikko niin here I come Thailand!

Tän lisäks oon huseerannu vapaa-ajalla vähän kaikennäköstä ja ehkä niistä joskus tulevaisuudessa. Sen mä oon kuitenkin oppinut, että ihmiset välittää toisistaan, mulla on lähellä hyviä ihmisiä. Sanotaanko, että kaikki elämäntilanteet opettaa ja oon joutunut nyt niin paljon tutkiskelemaan itteeni ja maailmaa ympärillä että oon varmaan oppinut viimeseen puoleen vuoteen enemmän kuin taas pitkiin aikoihin. Elämä on kaikesta huolimatta melko jännää aikaa ja sitä on kai vaan kerran :)
Kommentit (1)

Ero, uusi elämä ja tyhjä tunne
Kirjoitettu: 17.08.2011, 16:49:36
Oon viime aikoina ollu kriittinen koko omaa blogia kohtaan, mitä kirjotan ja miks kirjotan. Nyt oon kuitenkin miettinyt, että tää on tavallaan jälki itseä varten. Tätä voin lukea myöhemmin että muistan tunteet eri elämäntilanteista. Tajusin tän kun löysin tässä kamoja pakkaillessa vanhan päiväkirjan. Tunnistan sielt eri ihmisiä, eri ikäisiä minuja. Siks ajattelin että pakko tästäkin on kirjottaa.

Tavallaan tää tuntuu todella hölmöltä, varsinkin kun edellinen bloggaus oli tuollainen ylistyslaulu. Mä tosiaan rakastin, ja rakastan edelleen. Viimeiset ajat oli vaan liikaa. Mul oli viime talvena jo fiilis et haluaisin ehkä kattoo vasta myöhemmin, sit asiat parani, mä rakastuin uudelleen. Ymmärsin vasta nyt että niin ei käyny toisinpäin. Ymmärsin että oon loukussa jossain sellasessa minkä luulin olevan sitä mistä oon aina haaveillut, mutta oikeesti se olikin vaan henkinen loukku. Kun tajusin, että vaikka varsinaisesti toinen ei mitään vaadikaan, niin silti siin on sivussa vaatimus et mun pitää karsia itestäni. Sit kun mun loma meni täysin pilalle ja jouduin jättää kaiken mitä olin ite haaveillu ja vaan käytännös huolehtimaan niin oli pakko sanoa että nyt lähdetään erilleen.

Joka sekunti tuon jälkeen oon katunu, oon miettiny oonko tyhmä ku tein näin.

Oon tyhmä.

Tai sitten en, en oikeestaan oo. Uskalsin tehdä sen liikkeen, en jääny kärsimään. Ois pitäny uskaltaa aikasemmin, sit ois ollu parempi mahdollisuus tulevaisuudessa. Nyt tuntuu että tää on tässä. Tuntuu kuin toinen ois kuollut. Tuntuu kuin toinen tulis kummittelemaan jos nään ohimennen. Ja sit tuntuu et toinen on saanu vaan paremman elämän kun on päässy musta.

Tää saa mut miettimään, lähinnä itteeni. Pitäiskö mun jotenkin saada itestäni parempi kuva. Tällä hetkellä oon rikkinäinen peili, jonka jokaisesta palasta näkyy eri osa mua itteeni. En oikein itekään tunnista mikä niist kuvista mä oon. En tiiä olinko suhteessa liian vaativa. Pitäskö mun osata relata? Vai oliko nyt vaan niin että luonteet oli erilaiset? Pää täyttyy vaan kysymyksistä.

Oon nyt käyny eron jälkeen jatkuvasti läpi erilaisia tilanteita suhteen ajalta. Kun mä itken ja toinen ei halua halata. Kun toista ahdistaa ja en osaa auttaa, mun keinot ei ollu oikeita. Mietin riitoja, mietin niitä hetkiä kun naurettiin yhdessä. Mietin sitä tosi hyvää seksiä mitä meil oli sillon tällön, harvoin mut kuitenkin. Välil itken, välillä tuijotan eteeni, välillä unohdan pariks minuutiks. Välil tuntuu kuin rintalasta tulis kohta sisään.

Tiiän et pitää tähystää eteenpäin. Oon painanu töissä tosi hyvää jälkee ja musta pidetään siellä. Mun esimies tietää et on tullu avoero. Se onneks osaa vähän nyt sit säätääkin töitä, tuli jopa sanomaan etten saa tehdä yhtä juttua. Siellä tiedän olevani hyvä. Mut mikään ei oo musertavampaa kuin huomata että pahanolon aalto iskee keskellä avokonttoria. Muistaa joku hyvä hetki suhteen ajoilta ja kaivata sitä ihan sairaan paljon. Huomata että silmät vettyy vaikka yrittäisit mitä. Toivoa et joku huomais ja samalla toivoa ettei kukaan todellakaan huomais mitään.

Vuorohetkinä päätän et alotan harrastuksia ja sit toisena että haluun vaa erakoitua. Tiiän et tää kaikki on ihan normaalia erossa. Tiiän että tätä kestää jonkin aikaa. Tiiän et vuoden päästä on helpompaa. Tiiän et mul on hyvät ystävät. Siitä oon ilonen et tän suhteen aikana ja nyt sen loputtua oon oppinu kattoo mun heterokavereitakin silmiin, kunnon äijiä, ja sanomaan että mul on helvetin paha olo. Oon kasvanu ihmisenä, mut samalla tuntuu että taannun pelkoon.

Tää oli nyt sekava kirjotus siitä mitä on tapahtunu, oon tosiaan eronnu, muuttanu erilleen ihmisestä jonka kanssa ajattelin että oisin aina yhdessä. Miehest jota pidän sielunkumppanina ja jota rakastan vieläkiin ihan helvetisti, mutta jonka kanssa en nyt pystynyt elämään. Olkoon tää kirjotus nyt täällä itseäni varten. Toivottavasti opin tästä paljon ja pystyn ne opit sit palauttamaan mieleeni joskus myöhemmin.
Kommentit (0)

Tylsää
Kirjoitettu: 18.02.2011, 23:40:42
Nyt on tarpeeks tylsä perjantai-ilta niin voin päivitellä tätäkin pitkästä aikaa. Kundikaveri on jossain työpaikan bileissä ja mä makoilen sohvalla kun en jaksanut työviikon jälkeen olla sosiaalinen :)

Kuuntelin Jani Toivolan lukemia it gets better kirjan tekstejä ja tarinat kuulosti jotenkin omakohtaisesti tutuilta. Kasvaminen telkkarin ääressä, homokohtausten odottaminen teininä että sais edes pilkahduksen siitä maailmasta mitä ulkona on ja kakistelu perheen ja ystävien edessä omasta suhteesta.

Ja kaikkia tarinoita yhdisti se että kun asian oli kertonut niin oli tuntunut hyvältä. Sama mulla, joka kerta se on tuntunut ihan hyvältä ja silti vieläkin pelkään sitä sanoa ääneen. Esimerkiksi töissä en sitä tuo esille. Pari kertaa oon luullu että asia on tullu selväks mutta ilmeisesti ihmisillä on pitkät piuhat. Ja tänään taas päätin että antaa olla kun ruokapöytäkeskustelussa yks perussuomalaisten edustaja ja muutama muu linjas kovasti että homojen ei tarvii itteensä töissä tuputtaa. Joku onneks samassa pöydässä kommentoi että eiköhän heterotkin tuputa. Silti ajattelin että mitäpä sitä, enpä vapaa-aikaani näitten kanssa vietä. Ehkä jossain vaiheessa sitten kunhan saan vakkaripaikan niin voin tän esittää ääneen, onpahan sitten helpompaa kun on oikeen työntekijän oikeudet.

Mut niihin hetkiin kun oon tullu kaapista. Ekalla kerralla tän tein silleen että olin ihastunut parhaaseen kaveriini. Pitkään mietin miten 15 vuotiaana tän pystyn kertomaan ja päädyin sitten puolen vuoden jahkailun jälkeen että lähetän tekstiviestin. No sehän kerto siitä sitten aika monelle ja mä sulkeuduin lukion ajaks kaappiin, mähän en haluu pelätä.

Lukion aikana kerran yritin kännis pussata yhtä poikaa, se torju mut mut ei sillä ollu mitään ongelmaa eikä se kellekään kertonu. Tuli vaa myöhemmin vuosien päästä baaris halaamaan ja sanomaan et sori et oli sillon niin pentu ettei auttanu.

Sit kerroin mun ystävälle kännissä nuotion ääressä mökillä kun muut oli nukkumassa että oon bi. Maailma ei räjähtäny, mua ei hakattu ja ainoo mitä tapahtu oli et mä itkin ku tuntu hyvältä sanoo se ääneen. En ollu siis ihastunu, halusin vain kertoa. Harmi et tää kaveri ei ollu sellanen joka ois aiheesta halunnu puhua.

Mulla oli tyttöjä, niitä sain kai suht helposti mut harmi kyllä olin siitä ääliö että yritin saada vaan läheisyyttä kun oisin tarvinnu vaan ystävyyttä. Nykynen paras kaveri on sekin mun vanha hoito. Se ihastu muhun ja joskus pikkutunneilla lukion lopussa se päätti että se ottaa mut ja päädyttiin sänkyyn. Sillon kesken sen aktin mä tajusin että ei mua kiinnosta, ei vaa kiinnosta. En tullu, mä vaan yritin auttaa sitä saamaan mut enhän mä nyt niin hyvä ollu. Se jäi kesken ja seuraavana päivänä mä päätin että haluun pitää sen ystävänä ja kerroin et en ehkä oo ihan tyttöihin päin. Se otti sen tosi hyvin ja nykyään ollaan melkein naapureita ja lähes päivittäin tekemisissä.

Perhe on pahin, tai no vaikein, ja ihanin. Äitille kerroin pari vuotta sitten jouluyönä kun perinteisesti juotiin viiniä kahdestaan kun muut nukku. Jännitti niin paljon kun äiti pyys kertomaan, molemmat ties mistä pitää puhua ja sit äiti alotti että "mä autan sua, sä tykkäät..." ja jatkoin että "pojista". Helpotti. Mun äiti oli arvannu jo ku olin 15 vuotias, vähän harmitti ettei ollu ottanu puheeks. Mut se on ihana, se halus että kerron kun oon valmis, ilmeisesti kyllästy ku 23 vuotiaanakin vaan vielä nikottelin. Se sit kerto isälle ja nykyään ne käy meillä, ollaan tervetulleita kotiin, isäkin kyselee kuulumisia ja helsingissä ollessaan haluu syömään mun kanssa. Mul on hyvä perhe.

Veljen kanssa vitkuttelin viel pitempään. Vasta nykysen ollessa vakavaa ja kun olin jo äitin ja isän kans sopinu et vien poikakaverin näytille niin oli pakko kertoa kun veli asuu kotona. Olin sopinu et tullaa mummon hautajaisten jälkeisenä päivänä ja kun sit ajeltiin mun asunnolle veli ja sen lapset ja mä niin ajattelin et viimenen hetki. Sanoin sit et tuon yhden pojan huomen kotiin. Se oli vaan et "ai näytät helsinkiläiselle kaverille vähän maaseutua"
Mä sanoin että "no vähän enemmän ku kaveri" ja veli ihmetteli hetken et "nyt en tajuu" ja sanoin et "niin poikaystävälle". Taaskaan maailma ei räjähtäny, veli tykkäs vaan ja seuraavana päivänä ku mentiin kotio se lämmitti ja lähti meidän kanssa saunaan ja jututti poikakaveria. Elämä oli taas helppoa.

Tuota ennen, viime juhannuksena perinteisessä juhannuksen vietossa pidin puheen kavereille. Siel mökil oli joku 12 kaveria ja ykskin pariskunta joka ei normaalisti juhli tuli paikanpäälle ihan vaan että olisivat mua tukemassa. Sit mä pidin sen puheen, kaverit jo vähän huolestu kun mä kerroin eka et pidän niist kaikista tosi paljon ja että ne on mulle tärkeitä mut et mun pitää kertoo jotain jota ois pitäny kertoo aikaa sitten. Sit sain vihdoin kakisteltuu sen ulos ja osa taputti. Ja kaikista homofobisin jätkä mitä mä tiiän löi mua vaa selkään ja sano et "sama jäbä sä silti oot, pääasia et sul on hyvä" Nykyään nääkin kaikki käy meillä kylässä ja soittelee, maailma ei taaskaan kaatunu.

Vielä kun sais työyhteisön jossa ois helppoo olla oma ittensä ja jossa ei tuntuis oudolta puhuu poikakaverista. Muualla mä oon jo niin ulkona että tuntuu hyvältä, mut siellä kun vielä sais kaiken kuntoon. Sit voisin sanoo kelle tahansa teinipojalle joka taistelee ittensä kanssa et "kyl, iha oikeesti kaikesta tulee parempaa"
Kommentit (3)

aikaa miettiä :)
Kirjoitettu: 05.01.2011, 23:29:13
Mulla hiljaisuus blogissa tarkottaa yleensä sitä et elämä menee hyvin. Nyt taas on ollu niin paljon sulateltavaa että en oo osannu alottaa. Nyt vietän pitkästä aikaa iltaa yksin, rauhassa. Mukavaa. Aloin vaan miettimään miten jännä elämä voi olla kun se vaan vie. Liekö kaikki on kohtaloa?

Oon siis viime vuoden vaihteen eron jälkeen löytänyt itelleni miehen jonka kanssa asustan nyt Helsingin keskustassa kivassa kaksiossa. Asiat on edenny vauhdilla ja välillä niin vauhdilla että mun omat ajatukset ja tunteet ei oo pysyny perässä. Mut nautin tästä suhteesta ja elämästä, on vaan vielä muutamia juttuja jotka mun pitää opetella parisuhteessa elämisestä.

Hauskaa tässä suhteessa on se, että toi poika on mun eka seksikumppani jostain kuuden vuoden takaa. Sillon kirjoteltiin pitkiä aikoja netissä toisillemme ja tavattiin muutamia kertoja. Mä en kuitenkaan ollu valmis ja tiet lähti erilleen. Välissä olleina viitenä vuonna nähtiin ehkä kolme kertaa ja juteltii mesessä aina sillon tällön. Se oli sellasta varovaista jutustelua aina ku sen aika oli.

Nyt kuitenkin keväällä jostain syystä päädyttiin kaljalle ja asiat johti toiseen ja yhtäkkiä mä huomasin että oon rakastunu siihe. Aluks nähtiin sillon tällön ja luulin että se nyt on vaa sellasta kaveerausta ja hauskanpitoo mut sit tajusin et tää jätkä on sellanen jonka kanssa pystyn juttelee ja joka ajattelee samalla tavalla ku mä.

Must on hauska huomata että se ihan eka oiskin se oikee. Tuntuu jotenkin kohtalolta että opeteltiin molemmat seksin alkeita toistemme kanssa, haettiin välissä kokemusta ja elämänkatsomusta tahoillamme ja sit valmiina päädyttiin yhteen. Parasta tässä on että tiiän että jos oisin sillon kuus vuotta sitten yrittäny niin oisin pilannu kaiken sillä että olin niin pihalla ja pentu. Nyt mä pystyn tähän ja oon valmis nauttimaan elämästä. Olemaan oma itteni.
Kommentit (2)

Viikonpäiväblues
Kirjoitettu: 27.09.2010, 17:40:08
Elämä on asettunu aikalailla uomiinsa. Kun alla on asunto, parisuhde ja jonkunlainen kaveriverkosto, niin tuntuu että aika nopeasti kaikki elämässä alkaa toistaa itseään.

Maanantaina masentaa uusi viikko. Mielessä siintää vain arkipäivien loputon putki ja viikonlopun kaukaisuus tuntuu murskaavalta.
Tiistaina alkaa herätä pieni toivo paremmasta, pieni ajatus viikonlopusta saattaa jo herätä ja tajuaa että kyllä se sieltä vielä tulee.
Keskiviikko on mun mielestä ehkä kolmanneks paras päivä viikosta. Perjantai-ilta on jo oikeesti lähempänä kuin mennyt sunnuntai ja töissäkin alkaa päästä vähän vauhtiin. Tää näkyy ainakin mussa jo kotonakin siinä että oon ilosempi ja pirteempi ja en kiukuttele kaikesta niinku maanantaisin ja tiistaisin.
Torstai --> perjantain odottelua.
Perjantai, ihan helvetin paljon mukavempaa töissä kuin minään muuna päivänä. Kaikki työkaverit jo vähän viikonlopputunnelmissa, vitsailu jo vähän vapautuneempaa, viikonloppusuunnitelmien vaihtamista ja pitkistä kolmen ruokalajin lounaista haaveilemista. Illalla yleensä luvassa punaviiniä ja hyvää seuraa. Päivistä ehdottomasti paras (paitsi jos lauantai on jotain speciaalia)
Lauantai: Heräämistä joko krapulassa tai ei, keittämään kahvia ja paistamaan munia. Hesari, aamusavuke ja poikkiksen kanssa makoilua. Jos hyvä lauantai niin peuhailua sängyssä mahdollisimman pitkään.
Sunnuntai: Aamu samaa kuin lauantaina, ilta ahdistumista tulevasta viikosta. Yleensä resepti hyvään pakenemiseen on videovuokraamon leffa ja sohva.

Pakko listata näin maanantaina eri päivien ominaisuuksia, että jaksaa taas aloittaa uuden viikon :) Yleensä kun ihmisille puhun näitten päivien arvojärjestyksestä niin tulee yllättäviä mielipiteitä :)
Kommentit (2)

Mahtavuutta
Kirjoitettu: 30.07.2010, 11:23:49
Ups and downs, nyt tuntuu et vedetään vauhdilla ylöspäin, edellisen bloggauksen linjalla :)

Nyt on viimenen työttömyiyspäivä, sunnuntaina musta tulee Helsinkiläinen, maanantaina alkaa hyväpalkkanen duunii ja parisuhde tuntuu todella hyvältä ja oikeelta.

Vikan lomailukuukauden aikana oon taas eläny enemmän ku pitkään aikaan. Käytin jopa poikkiksen porukoilla ja sit käytiin sen porukoil. Äiti oli innoissaan ku vein ekaa kertaa elämässäni jonkun näytille, tykkäs poikakaverista ja oli tosi viihtyisää rentoilla helteisessä itäsuomessa pari päivää. Oikeestaan koko perhe otti tosi hyvin, isällä nyt oli vähän vaikeuksia jutella, mut minkäs juro suomalaismies itelleen voi. Liittyi kuitenkin seuraan vikana iltana ulos puutarhaan ja jutteli kaikennäköstä. Tuli tunne että ei vois elämässä asiat paremmin olla.

Veljelle sain kerrottua jopa päivää ennen ku vein pojun näytille. Veli oli et "aijaa" ja lämmitti molempina iltoina saunan ja jutteli innolla poikakaverillekin. Veljenpojat tykästy aika nopeesti kans toho pojuun. Kokonaisuudessaan oli kyl olo pitkästä aikaa että mul on hyvä olla porukoilla :) Pienest se on kiinni.

Muuten tosiaan valmistelen muuttoa helsinkiin ja ootan innolla et pääsen takas työelämään.
Kommentit (1)

Kasvu
Kirjoitettu: 09.07.2010, 12:25:09
En oo pitkään aikaan kirjotellu mitään, luulen että suurin syy on se että oon jotenkin käyny elämäni isoimman murrosvaiheen läpi. Mahtavaa että se tapahtuu sit 25 vuotiaana eikä murrosiässä tai myöhemmin.

En nyt jaksanu kattoo mikä juttu on viimesin mitä oon kirjottanu, mut joka tapauksessa nyt oon päässy elämässäni siihen pisteeseen jota oon toivonu pitkään. Musta tuntuu et jokaiselle ihmiselle tulee isoja murroskausia ja on sit ihmisestä, ympäristöstä ja tapahtumista kiinni miten niistä selvitään. Toiset voi masentua todella pahasti, toiset painaa niistä läpi tarmokkaasti ja toiset on todella hukassa. Mulla tapahtu oikeestaan näitä kaikkia kolmea. Välillä tuntu etten pääse sängystä ylös, välil oli päiviä kun hoidin kaikki asiat kuntoon, tapasin kavereita ja olin touhukas ja välillä en tienny yhtään mihin suuntaan oon menossa.

Vähän kertomusta mitä täs on ollu ja mihin on tultu. Viime marraskuussa päätin etten hae jatkoa mun määräaikaselle duunille ja että lähden opiskelee kouluni loppuun. Aika iso hyppäys säännöllisistä kuukausituloista takas opintotukien pariin, mutta miltä tahansa kantilta mä asiaa sillon katoin ni se oli paras valinta. Ja jälkeenpäin sanottuna se oli. Päätin siis lähtee takas opiskelupaikkakunnalle ja tähän oli siis käytännös kaks isoo syytä. Mun pitkäaikanen jätkä joka oli lähteny vaihtoon tuli takas suomeen ja toinen syy oli tietysti puuttuvat kurssit koulusta.

No muutin soluasuntoon (muuta ei sil varotusajalla saanu) Lappeenrantaan ja rupesin hoitelee kouluu loppuun ja panostamaan parisuhteeseen. Täs vaihees sit ehkä kerettiin taas joku kaks viikkoo tapailla tän jätkän kanssa kunnes paljastu että on toinen jätkä. Sil hetkel kyl tuntu et tippuu taivas niskaan, kävelin pitkii lenkkejä, teki mieli räjähtää. Tähänkö mä oon tullu, että oon niin tyhmä.

No onneks paikkakunnal oli paljon kavereita. Sain kasattua hyvän päivärytmin missä päivät luin tentteihin kuunnellen musaa ja illat yritin viettää pelaillen kavereitten kans pokeria tai xboxia. Viimesen tentin jälkeen keskityin juomaan olutta niin että yhdes vaihees kaveri huomautti mulle et "hei, sä oot ollu nyt 7 viikonloppuu dogailemas ja tää ei ees rajotu nyt viikonloppuihin".

No sain paperit ulos mut duunii ei kuulunu. Mun oli pakko tehdä päätös et lähden pois Lappeenrannasta koska siellä oli liikaa mahdollisuuksii juoda tylsyyteen. Vaihdoin sit tyhjillään olevaan kämppään pääkaupunkiseudul olevaan kaupunkiin ja keskityiin hakemaan töitä ja miettimään et mikä mun elämä on.

Täs vaihees tuntu että ok, missä mä oon. Ei duunia, paikkakunta jossa mul ei oo yhtään ystävää ja en pääse työhaastatteluihin. Saatoin viettää neljäkin päivää täs asunnol ilman oikeestaan mitään käsitystä mitä mä voin tehdä, sillon tällön sain laitettuu työhakemuksen ja joskus sain työhaastattelukutsuja. Niissä saikin juosta kyl sit.

Onneks olin yhdel Helsingin reissul törmänny jätkään joka oli mun ensimmäinen poika kuuden vuoden takaa. Molemmil kai vaikee elämäntilanne, mut viihdyin tosi hyvin tän jätkän kans. Hengailtiin monia iltoja katellen family guyta ja muita tv sarjoja ja mul rupes tuntuu vähä paremmalta. Onneks mun elämään tuli jätkä joka sano että mähä saan niitä töitä ja että mä oon paras.

Rupes ekaa kertaa tuntumaan siltä ku asiat järjestyis. Työhaastatteluis juokseminenkin tuotti vähitellen tulosta ja sain duunin jota halusin kovasti. Meidän hengailu ja tapailu rupes muuttuu koko ajan intensiivisemmäks. Musta rupes tuntuu enemmän ja enemmän hyvältä ja oikeelta, en enää muistanu ees mitään mitä oli tapahtunu pitkiin aikoihin vaa rupessin olee onnellinen.

Juhannuksena päätin sit vielä vanhassa ystäväporukassa kertoo kaikille että oon homo. Pidin pitemmän puheen ja koko kaveriporukka vaan taputti. Musta tuntu ihan pirun hyvältä ja mulle tärkeimmät ja pitkäaikasimmat kaverit piti musta silti.

Nyt seurustelen ton mahtavan kundin kanssa, suhde tuntuu musta oikeelta ja hyvältä ja luotan tohon jätkään täysin (asia jota en oottanu tulevan ihan heti). Ollaan menossa mun porukoille käymään. Siitäkin oon ihan todella kiitollinen, äiti oli innoissaan ja isäkin kai salaa. Mul on mahtavat vanhemmat. Oon muuttamas helsinkiin asumaan ja saattaa olla että saan ton jätkän mun kanssa asumaan, mul on työpaikka josta oon haaveillu ja mul on ihan todella hyvät ystävät.

Oliks tää vaihe joka mun oli pakko käydä läpi? Musta tuntuu kuin tää ois jotenkin järjestetty jostain ulkoopäin että mä kasvaisin henkisesti valmiiks aikuisuuteen. Nyt musta tuntuu todella tasapainoiselta ja hyvältä ja en enää häpee mitään osaa itestäni, oon valmis olemaan ihan vapaasti oma itteni ja ottamaan vastaan sen jos joku ei hyväksy mua.

Ja nyt musta tuntuu että oon valmis bloggaamaan hyviä, jämäköitä ja ilosia tekstejä. Ja kiitti tästä sivustosta, tää on meille joillekin epävarmoille ja kotelosta kuoriutuville homoille todella tärkee vaikka oltaiskin hiljasempia jäseniä :)
Kommentit (4)

vuoristorataa
Kirjoitettu: 24.08.2009, 21:20:20
Pitkä hiljaiselo bloggausrintamalla. En oo itekään osannu ajatuksiani jäsentää niin on tuntunut että ehkä se bloggaaminenkaan ei auta. Tai no, sillähän ne olis jäsentynyt mutta tuntuu että aina valitan niin ajattelin odottaa että tasottuu ajatusten vuoristoradassa.

En ees jaksanu kattoa mitä oon viimeks kirjottanu, mut luultavasti sen jälkeen on tapahtunut iha tarpeeks. Mentiin eksän kans yhteen, erottiin kai, sit vietettiin vaik mitä aikaa yhdessä lintsillä, suomenlinnassa, lapissa ja norjassa ja sit taas erottiin. Erilaisii asioita niin hirveesti hiertämässä että en tajua. No mut nyt on sellanen melko iso vihellys tehty pelin suhteen nimittäin toinen osapuoli lähti Aasiaan. That's it, 4kk täysbreikki, ajatukset rauhottuu, tunteet rauhottuu ja ehkä elämäs alkaa täysin uus jakso. Who knows, ja kuka haluaa ees tietää.

Voin sanoo että mun mielialat on menny iha samal taval ku suhde... en tiiä kumpi aina ensin. Väitän kyl että enintään puolet ongelmista oli mun aiheuttamia. No mut joo, oon nuori ja opettelen vasta elämään... kai se on nyt hyvä täs vaihees oppia. Harmi vaan että en oo vielä niin ammattimainen töissä että yksityiselämä ei vaikuttais suorittamiseen, sitä en kyl toisaalta ees haluais, mut monet palaverit ja tapaamiset on "kasvottomien" ihmisten kanssa ja siinä mikään yksityinen ei vaan sais vaikuttaa.

No joka tapauksessa, jollain sairaal taval kesä oli mun elämän paras. Kaikki ne kokemukset mitä tuli ton jäbän kans koettua on sellasia mitä en ikinä vaihtais pois, kaikki käänteet opettavaisia ja oonpahan ainakin saanu tuntea vahvasti ja paljon. Tylsäähän se ois jos ois vaan tasasta.

No, kaiken tän keskellä oon aatellu piristää itteeni ja toivotaan et siihen ei liity ainoostaan juhlimista. Suurin askel tulee olemaan tatska joka tulee huomenna pohkeeseen. Elämän eka, jännittää.

Oisko kerrankin bloggaus jossa en pelkästään valita? :P
Kommentit (0)

not fair
Kirjoitettu: 29.06.2009, 20:55:37
First you ask them to leave you alone.

Then you are alone...


There is nothing worse... ffs
Kommentit (1)

Mihin vittuun tää maailma on menossa
Kirjoitettu: 09.06.2009, 00:11:37
Joskus tekis mieli huutaa kovaan ääneen, et tulkaa ihmiset järkiinne. Ees hetkeks.

Ihmiset eroaa, ei pysty keskustelemaan ongelmistaan ja hajottaa toisiaan henkisesti. Jopa läheiset ja rakkaat ihmiset voivat eron keskellä olla äärimmäisen julmia. Tekeee pahaa katsoa vierestä. Yrität puhua jjärkeä ja ei auta.

lasten huoltajuuskiistat on raadollisia. Lasten äiti päättää käyttää valheellisen pahoinpitelykortin, uusi miesystävä keksii kaikki mahdolliset keinot ärsyttää ja pahintä tässä on, että erossa kärsivä mies joutui suhteesta eroon burn outin takia. Nainen lähti suoraan uuden miehen matkaan rahan takia. Tän jälkeen kun masennus oli ohi niin uusi mies on potkinut joka käänteessä kylkeen. Sosiaaliviranomaiset uskovat kaikki äidin selostukset.

Itse olen vielä väleissä tähän äitiinkin. Nyt kaiken jälkeen hän syyttää jopa isoäitiä pahoinpitelyuhkasta. Yritin soittaa ja kysyä että MISSÄ SE JÄRKI ON! Voiko ihminen enää katsoa peiliin noiden valheiden jälkeen.

Yksi ihminen on ilman kesätöitä. En ymmärrä muutamia asioita joista hän ahdistuu. Pitäisi ymmärtää, samassa olen käynyt. En vain jaksa.

Kuuntelenko liikaa ihmisiä? Oliko tässä edes kaikki? Miten kukaan voisi toimia psykiatrina?

Voisinko mennä vain pihalle ja huutaa: Tulkaa järkiinne hullu maailma.

P.S. Välttelen naapuria, kun sekin on mun mielestä jo sekopää. Onko loppupäätelmä kaikesta tästä se että mä oonkin sekoomassa ja kaikki ympärillä on kristallin kirkasta? Vai onko niin että mä vaan näen kokonaisuuden ja en sit hahmota omaa elämääni enää lainkaan?

Soinikin EU parlamenttiin.... Kyl se on maailma joka on sekasin.
Kommentit (4)

tatska
Kirjoitettu: 25.05.2009, 19:32:45
Oon jo pidemmän aikaa haaveillu tatuoinnista. En vaan tiedä millanen kuvio kuvais mua. Sen pitäs oikeesti sytyttää mut vaikka selkään sen luultavasti ottaisinkin.

Ei tääl ois ketään piirustustaitosta. Ideana ois että jonkin kuvaavan esineen ympäri kiertäis jonkinlainen oksa. Tiiän että hataralla pohjalla ollaa mut siitä se lähtee hahmottumaan :)



PS. Ei muuten oo tullut mitään kysymyksiä kaverilta. En usko et se jaksaa kysellä, luultavasti se on kyl jo kauan sitten arvannu mikä mä oon miehiäni :D
Kommentit (0)

aarghh
Kirjoitettu: 24.05.2009, 18:24:54
Messenger ja vitun nykyaika..... aaraghhh

Mesettelin yhden homokaverin kanssa vauhdikkaasti. Yks normaalikaveri heitti jotain väliin ja vastasin sille. Siirryin muihin ikkunoihin koneel ja sit keksin käydä selittää tälle mun homokaverille...

Siin sit selitän kaikkee mahdollista ja viel et "miks tuol mun qruiser sivuil käy vaa vanhuksia" Täs vaihees tulee ikkunaan et "mitä vittua?"

Tajuun selittäneeni sit tälle heterokaverille jolla ei oo mitään hajua mun oikeesta minästä... Meriselitykset päälle ja iha hillitön vitutus...

Pitäsköhä olla vähä tarkempi joskus
Kommentit (3)

Duunit
Kirjoitettu: 24.05.2009, 17:26:55
Tässä sunnuntaina on taas hyvä pohdiskella duunijuttuja. Pientä stressiä siis ilmassa...

Lähinnä mä mietin sitä että miten kaksnaamasta se meno siellä voi olla? Vaikka oon vasta urani alkuvaiheissa niin en tiedä mille tasolle asti haluan nousta, ruohonjuuritasolla ei ainakaan ole samanlaista perseennuolentaa ja saan vitsailla omaan arveluttavaan tyyliini.

Miks ihmiset haluaa aina pelata noissa ympyröissä koko kunnian itselleen? Oon tarkkaillut itseäni ja pyrkinyt joka kerta tuomaan selkeästi esille jos joku on mielestäni tehny hyvin jonkun homman, tai jos olen vain viestin välittäjä ja oikean työn tekijä istuu jossain muualla. En jostain syystä näe tarpeelliseksi omia kunniaa ja luotan että esimiehet kuitenkin näkevät läpi jos joku lintsaa.

Nyt vain ruvennut mietityttämään kun sain tiimikaverin joka tuntuu olevan sitten aika paljon häikäilemättömämpi. Aina jos esimiehiä ei ole näkyvissä, istutaan iltalehden ja muiden sivuilla. Jos näinä hetkinä mainitsen jostain joka pitäisi tehdä niin hänen mielestään en saa nakittaa. Mutta sitten jos tarjoutuu joku duuni joka näkyy suoraan esimiehelle niin sitten tulee toimintaa.

Mua loukkaa tuollainen perseennuolenta, mut toissaalta ajattelen että mulla on etu siinä että tunnen kaikki osastolta ja monia toisilta businesslinjoilta. Mua pyydellään saunailtoihin ja oon hyvin verkostoitunut. Sen lisäks ihmiset pitää mua hyvänä tyyppinä jonka kanssa voi keskustella.

Mietin vain että mikä tulee olemaan vuoden vaihteessa tilanne... Kumpi laitetaan pihalle kiristyneen taloustilanteen ja määräaikaisuuksien loppumisen takia? Onko sillä mitään merkitystä että oletko tunnollinen ja rehellinen vai lusmu ja näkyvä?

Täytyy kyllä sanoa että muuten nautin todella paljon duunistani. Saan olla ihmisten kanssa tekemisissä, keskustella järkevästi ja käyttää omaa järkeäni. Joskus vain mietin että onko mun käyttäytyminen liian reilua?
Kommentit (1)

Pitkästä aikaa
Kirjoitettu: 21.05.2009, 13:54:22
Luin pitkästä aikaa noita vanhoja bloggauksia ja täytyy kyl sanoa että hyvin paljon asiat muuttuu lyhyessäkin ajassa. Ihmisen ajatusmaailma ja kokemukset muuttuu todella nopeesti ja todella jyrkästikin.

Ollaan nyt kai erottu jo lopullisesti pojan kans, mut en tiiä oikein millä fiiliksillä. Oon irtautunut oikeastaan edellisestä asuinkaupungista kokonaan ja vaihtanut osoitteen toiselle paikallle. Aika menee duunissa ja vapaa-ajalla eri aktiviteeteissa. Aloitin tekemään dippatyötä ja muutkkin duunitehtävät vie vähän liikaa aikaa ja jollain tavalla tykkään elämästäni. Niinkuin aina, opettelen tulkitsemaan itteeni ja maailmaa ympärillä ja tuntuu et joka päivä oppii jotain uutta. Pittäs vaan joskus saada ajatukset kunnolla järjestykseen :)

Jonkun kunnon harrastuksen tarvitsis. Yritin alottaa golfin mut näköjään ensimmäinen mun kalenteriin sopiva kurssi on heinäkuussa ja eiks se oo jo vähä liia myöhään? Muitakin ehdotuksia ottasin kyl ilolla vastaan. Ei välii et miten homo harrastus ois, ois oikeestaa kiva tutustuu kerrankin johku homoon iha muualla ku netissä.

Ajattelin että voisin taas alottaa bloggaamaan, josko jopa ihan jostain muustakin ku masentavista jutuista :)
Kommentit (1)

Jouluaatto ja äidit
Kirjoitettu: 25.12.2008, 13:52:10
Jouluaatto oli mukavan rauhallinen. Pitkät ruokailut ja kahvittelut, päiväunet ja lahjojen avaukset ja illan pellailut perheen kesken. Äiti lähi johonkin yömessuun ja muu perhe kävi nukkumaan. Itse vähän omalaatuisena jäin valvomaan ja nautiskelemaan hiljaisuudesta.

En oikeastaan tiedä, mutta pitkään mulla on ollut olo et äiti kyl tietää enemmän kuin mitä sanoo, ja nyt oli ollu pitkään jo tunne et lähiaikoina pitää kertoo joka tapauksessa vaik yksin tallaankin.

Äiti sit tuli kotiin ja laitoin meille konjakit. Istuttiin ja juteltiin kaikesta mahdollisesta niinkuin aina äidin kanssa, kunnes puhe kääntyi siihen etten koskaan tuo ketään näytille. Äiti totesi rauhallisesti että "kerro vaan niin helpottaa" Aika pitkään mietin että mitä se tarkottaa ja pyörin lähes tuskissani, kunnes äiti kysyi "pitääkö tulla vielä paljon vastaan" "tykkäät..." johon minä "pojista". Äiti oli iloinen että kerroin ja sanoi että on tiennyt jo siit asti ku olin 15.

Mistä se äidin vaisto tulee. Joku mussa vaan kuulemma on ollu sellasta että se on tiennyt. Sanoi jopa että joskus kun toin tytön näytille niin äiti oli miettinyt että "ei ole kyllä meidän pojan juttu" Kai meidän äidit vaan tietää sit asioita. Ihanat ihmiset :)

Elämä kyllä on ihanampaa mitä useampi ihminen tietää ja mitä useamman huomaa välittävän enemmän ja enemmän :)

Jouluja ja onnellisuutta kaikille :)
Kommentit (2)

Miten, Miksi
Kirjoitettu: 09.12.2008, 19:21:55
Olkoon tää paikka nyt se minne puran tuntojani. Täällä mulla on anonymiteetti ja voin tehdä "hätähuudon" ilman että kukaan huolestuu tai tulee kasvokkain sanomaan asioista. Tää blogi sietäis muutenkin kuopata ja pyyhkiä pois historiasta, mut antaa nyt olla täällä.

Aikalailla vuoden on ollut tosi paha olla. En tunne sopeutuvani tähän maailmaan millään tavalla ja tuntuu et tulee vastaan ainoostaan huonoja juttuja. Kaikki iloiset pienet pilkahdukset unohtuvat lähes välittömästi ja yksinäisyydessä kaikuvat omat tyhmätkin ajatukset kertautuu ja ajaudun päänsisäiseen tappeluun siitä että saisinko edes ajatella niinkuin ajattelen.

Mulla on lähtökohtaisesti asiat tosi hyvin. Ongelma on vaan se etten viihdy enää millään tavalla omassa seurassani. En ole enää se eläväinen oma itseni jota olin. En osaa enää seurassa keskustella muista kuin täysin tyhjänpäiväisistä asioista. En ole keskeisesti mukana missään toiminnassa ja illat päädyn viettämään lähes poikkeuksetta yksinäisyyteen, jossa yritän uskotella itselleni että asiat ovat hyvin.

Vähän kerrassaan ystävien määrä on lähes nollaantunut. Luultavasti muutamat edelleen pitää mua ystävänään, mutta minä en oikein osaa olla enää kenenkään seurassa. En juttele mukavia, en kerro itsestäni lähes mitään. En lähde juhlimaan, en puhu syvällisiä parisuhteista. En osaa keskustella asioista jotka liittyvät omaan nykyiseen tai tulevaan ammattiin, en oikeastaan edes tunne sitä millään tavalla omakseni. En oikeastaan tunne omakseni mitään muuta kuin oman autoni. Säälittävää että nopeasti ajateltuna se on asia josta nautin eniten omassa elämässäni ja ainoa mihin olen tyytyväinen omassa elämässäni rakentamiini asioihin.

Työssäni pelkään koko ajan että "paljastun". En tunne olevani asiantunteva, pyrin selviämään tilanteista nopeilla selityksillä ja en pysty nykyään enää keskittymään yhteen asiaan tarpeeksi syvällä ajatuksella. Muutamia kertoja ajattelematta tekemä duuni on meinannut olla paha virhe ja tuntuu että en osaa. Pelkään että menetän senkin työn ja toisaalta haaveilen siitä että irtisanoutuisin. Ristiriitaista ja kertoo siitä että en todellakaan viihdy siinä mitä olen tällä hetkellä.

Poikaystävä oli tai on tai jotain? Minä en osaa enää lukea saati ilmaista itseäni mitenkään. Jotenkin tuntuu että jos annan vähääkään itsestäni niin se otetaan ja se revitään. Parempi sulkeutua ja olla onneton.

Tiedän, koko bloggaus on täydellinen pala itsesäälivää tyhmyriä. Yksin ollessa on vain liikaa aikaa ajatella ja yksin keskenään keskustellessa asiat luultavasti menettävät suhteellisen asemansa. Loppu päätelmä on joka tapauksessa että en tiedä miksi olen täällä, en tiedä miksi mun pitäää olla täällä ja yhä useammin tunnen etten haluaisi olla täällä.

Missä täällä? En tiedä, kunpa joku kertoisi.
Kommentit (1)

Tuska
Kirjoitettu: 01.11.2008, 19:00:15
Käytiin keskustelu poitsun kanssa. Mulle tuli aika selkeeks se mitä on välittäminen ja mitä on rakastaminen. Se että mie rakastan, ei todellakaan tarkoita sitä että saisin sitä takaisin. Hänen suunnaltaan ei ollut tulossa missään vastaan ja tiesin että mä kidun jos jatkan. Pyysin häneltä, että harkitsee edes että tehtäisiin jotain yhdessä ja yritettäis löytää muutakin aikaa. Tämä ei ollut mahdollista. Mun oli pakko pistää juttu jäähylle ja ei oo pitkään aikaan tuntunut yhtä tyhjälle.

Homopojalla joka ei ole täysin kaapista ulkona ja jonka suhteesta ei ole saanut puhua, ei ole minkäänlaista tukiverkostoa tälläiseen tilanteeseen. Oon aika tyhjän päällä. Oikeestaan olen huomannut että mulla on vaan tyhjänpäiväsiä kaveruussuhteita, joitten varaan en voi tukeutua. Mulla ei ole homokavereita ja varsinaisetkin tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa.

Tuntuu että tein elämäni isoimman virheen. Ois pitänyt vaan niellä ylpeys ja antaa periksi. Ehkä hän olisi sitten joskus jättänyt ja olisin voinut jotenkin jättää itseni syyttämisen.

Miten tälläsessa tilanteessa missä mä oon pitäs toimia. Pitäskö ettiä joku korvaava suhde vai erakoitua vai mitä vittua.

Tää blogikin meni kyl vituiks. Tän piti olla ilonen kaapista ulostulemistarina mut kaikki lähti menee päin vittui... pitäs ehkä kuopata tääkin.
Kommentit (1)

Tylsää
Kirjoitettu: 24.10.2008, 13:42:03
Blogi on elänyt melkoista hiljaiseloa. En oo oikein keksiny mistä vois ees kirjottaa kun elämä on mennyt sellasta harmaata rataa. Tavallaan elämä on kyl ollu täynnä menoa, ei oo oikein ehtinyt edes pysähtyä mut silti kaikki on ollu suht merkityksetöntä menoa. Ehkä se johtuu siitä et niitä aidosti tärkeitä ihmisiä ei oikein ympärille enää keräänny ja oon siirtyny lähes täydellisen pinnalliseen elämäntyyliin.

Poitsun kans ollaan vietetty aikaa, mut sekin tuntuu lähinnä hermoja kiristävältä koko ajan. Se on melko raskasta jatkuvasti kuulla miten homous on elämäntapa ja hirveen väärin. Nykyään tota kuitenkin kuulee joka puolelta ja omaks poikaystäväkseen mieltämältään henkilöltä tota haluais viimeseks kuulla. Se vaan tuntuu olevan niin lukossa ittensä kanssa ja yhteinen tulevaisuus kuulostaa sen korviin niin mahdottomalta ajatukselta et kai se jotenkin yrittää sit peittää mun haihattelut pistämällä homman leikiks. Harmi et muhun se sattuu ja tuntuukin et mun on pakko ettii joku uus juttu. Tuntuu vaa pahalta ku tuo uuden jutun ettiminen tuntus olevan ajankohtasta joka elämänalueella ni ei pysty alottamaan. Liian iso remontti on vaikee alottaa.

Lisäks tää et tääl forumeillakin itteänsä kristittynä pitävät ihmiset tulee teilaamaan meitä satuttaa mua. En tiiä missä se lähimmäisen rakkaus on siinä vaiheessa kun omilla ajatuksillaan elävät ihmiset päättää tuomita muita uskontoonsa vedoten jo elinaikana. Mun käsitys on kuitenkin et se kirja ois ohjeellinen ja on vaa yks olento joka voi tuomita. Ihminen on peto ja jokainen ilmeisesti päättää sit itsenäisesti. No multa loppu noiden tukeminen. Erosin kirkosta vaikka uskonkin johonkin ylempään, en vaan halua olla mukanaa missään sellasessa missä kiihotetaan mua vastaan.

Pitää toivoa että löytäisin elämäs sellasen uran millä on mukava mennä. Ehkä se viel löytyy... En tiiä pitäskö ettiä vai olla vaa silmät ja korvat avoinna.
Kommentit (3)

Aikaansaavuus
Kirjoitettu: 23.09.2008, 17:30:39
Pohjimmiltaan en ole kovinkaan aikaansaava ihminen. Joskus saatan sulkeutua pariksi päiväksi täysin omiin oloihini, katsoa elokuvia, tilata kebapia ja pelailla nettipokeria. Makoilla sohvalla, sängyssä, nojatuolissa, lukea kirjaa ja täysin olla ilman ihmiskontakteja. Joskus tuntuu että nuo hetket on parhaita.

Kuitenkin pääasiassa olen menossa seitsemän päivää viikossa töiden, opiskelun, kavereiden ja "harrastusten" takia. Joskus on työ ja opiskeluviikon jälkeen vaikeuksia lähteä paikalle jos joku on pyytänyt viettämään iltaa, ajatus ihmisistä taas kerran ahdistaa ja päällimäisinä mielessä on vain se miten pystyn olemaan sosiaalinen ja jaksanko nauttia kun sohvalla makaaminen olisi kuitenkin parasta.

Kuitenkin kun jaksaa lähteä, huomaa lähes poikkeuksetta että se oli parasta juuri sillä hetkellä. Ihmisten läheisyys, varsinkin hyvien kavereiden, tuo jonkinlaista tyydytystä kun voi olla oma ihminen, jutella ja olla.

Nyt elän jonkinlaista välimuotoa. Päivät juoksen paikasta toiseen, teen töitä etänä ja illoiksi tahdon erakoitua kämpille täysin omiin oloihini. Tahtoisin olla täysipäiväinen opiskelija, se on ahdistavaa mutta se on minua :P
Kommentit (0)

Silmät
Kirjoitettu: 15.09.2008, 20:22:27
Mulla on suuria vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin, varsinkin jos vastapuolena on uusi tuttavuus tai joku jota pidän itseäni ylempänä tai jollain tapaa ylempiarvoisena. Tiedän tämän ongelman ja joskus yritän uhallanikin katsoa pidempään silmiin, mutta lähes aina olen se joka kääntää katseen johonkin "kiinnostavaan".

Nyt makoilimme sohvalla. Molemmille alkaa olemaan selvää että tämä loppuu jos ei jotain dramaattista tapahdu. Olimme keskustelleet tämän jo selväksi ja jotenkin kai se helpotti. Oltiin yhdessä enää vain sen takia että kummallakaan ei ollut muuta tekemistä ja nautimme toistemme seurasta.

Aloimme jostain syystä katsoa vain toisiamme silmiin. Vähän hymyillen. Katsoimme toisiamme silmiin valehtelematta viisi minuuttia, ihan hiljaa. Hymyillen varovaisesti ja nauttien toistemme kasvoista. Minulla ei ollut mitään tarvetta kääntää katsetta pois, halusin vain ihailla noita täydellisiä kasvonpiirteitä joita olen oppinut jo rakastamaan viimeisen parin vuoden aikana.

Oli jotenkin olo että maailmassa ei ole mitään muuta. En edes ajatellut mitään ahdistavaa. Nautin, olin, rakastin. Voisipa näin jatkua...
Kommentit (4)

Matkoille
Kirjoitettu: 07.09.2008, 18:42:26
Huomenna pitäis lähteä työmatkalle. Odotan innolla sitä reissua, neljä päivää hyvässä porukassa erilaista tapahtumaa. Ihan hyvä breikkaus tälle mun ajattelulle... toivottavasti.

Ongelma on se että ilmeisesti tuo seurustelujuttu on nyt loppumassa. En pääse olemaan paikalla millään tavalla kun se miettii asioita, voi olla toki parempikin. Mut pelottaa et en enää ees nää sitä ku etäältä, pelottaa etten pääse edes puhumaan asioita kasvokkain. Kun tuun loppuviikosta takasin ja odotan et saisin nähdä sen ni voi olla et sitä ei enää tuu. Harmittaa ku tavallaa kaikki on pilalla ku en mä oo elämässäni muuta toivonu ku hyvää parisuhdetta, jota en tosin varmaan oo saanu edes kokea.

Monet varmaan ois kateellisia mulle kuitenkin monesta asiasta. Hyvä duunipaikka, ulkomaanreissuja, näennäisiä kavereita, auto ja kai ehkä ulkonäköäkin. Sisällä vaan kiehuu.

No toivotaan hyvää reissua ja unohtamista. Kyl mä sen aina sillon tällön osaan. Kirjoittelen taas joskus...
Kommentit (1)

Väliaika
Kirjoitettu: 06.09.2008, 11:39:00
Hetkeen en kirjoitellutkaan mitään. Tuntui että en oikein tiedä mistä kirjoittaisi. Kun seuraa muiden blogeja niin hirveän monella muulla tuntuu olevan samanlaisia ajatuksia, epätoivoa, masennusta ja epätietoisuutta.

Joskus tuntuu että homous on sellainen ominaisuus jonka myötä vähänkin heikompi ihminen vain lytätään. Jo pelkkä ennakkoaavistus siitä miten ihmiset voisivat ottaa asian saa minut pelkäämään elämää ja tulevaisuutta. Jotenkin se iloinen ja toiveikas nuori poika on muuttumassa pelkääväksi vainoharhaiseksi yksinäiseksi höperöksi ja ainoa mitä voi ajatella on se ympäröivä yksinäisyys. Kun ei uskalla olla oma itsensä ja puheissaan sensuroi kaiken mikä viittaa omaan itseensä. Tuntuu pahalta.

Jotenkin olen oppinut sen että kysyn aina muiden kuulumisia. Kyselen kiinnostuneena normaalien ihmisten elämästä ja tunteista ja salaa mietin miten mukavaa olisi olla yhtä huoleton. Jos minulta kysytään, harvoin toki, niin olen vain hiljainen ja pyrin jollain keinoilla kääntämään keskustelun muihin. Ketä mun jutut vois kiinnostaa.

Poikakaveri oli ainoa jonka kanssa pystyin keskustelemaan omasta itsestäni. Nyt kun se on päättymässä mitä varmimmin koska hänkin haluaisi olla normaali niin tuntuu että hyppään tyhjään. En ole sen jälkeen enää kenellekään aito. Ainoastaan mukava poika jonka kanssa voi keskustella omista huolistaan ilman ongelmia. En enää kohta halua edes puhua itsestäni, ei mua periaatteessa ole olemassa.

No nyt tiedän ainakin varmasti mikä olen, voimia ei vain olisi enää aloittaa alusta. Pitänee hetkeksi turtua johonkin välitilaan, jossa ajattelisi vain jotain mahdollisesti tulevaisuudessa olevaa asiaa. Miksei meikäläisillä voi olla mukavaa ellei ole äärimmäisen vahva persoona ja satu löytämään vierelleen sitä mr. täydellistä?
Kommentit (0)

Rauhaa
Kirjoitettu: 30.08.2008, 14:20:23
Elämä tuntuu ajatusten osalta olevan myrskyä, mutta kun pääsin tänne omaan yksiöön ja näin vanhoja kavereita niin kaikki tuntuu paljon helpommalta. Jotenkin tää on nyt mun koti, mut silti se asenne on olemassa että pois jossain vaiheessa. Miksi kodista pitää lähteä? No luulen että mulla ei oo tulevaisuutta täällä jos haluan elää homona. Tuoki ajatus on kuin suoraan pikku britannian kylän ainoasta homosta.

No mutta tuntuu että elämä maistuu edes joltain. Ehkä osittain se johtuu siitäkin et haluan toivoa et tuo parisuhdekin ehkä korjautuis. Hölmöä.

Toivottavasti pystyis vähän muistakin asioista kirjottamaan, mut edistystä, on sentään ehkä toinen positiivinen bloggaus :P
Kommentit (1)

Masokismia vai rakkautta
Kirjoitettu: 28.08.2008, 22:22:27
Jos tätä blogia on lukenut niin on saattanut saada käsityksen että kaikki on ohi ja en oo pystyny ees puhumaan. Veikkaan että monen mielestä meidän suhde on jotain masokistista mun osalta. Mut sitä on vaikeeta selittää kun tuntee. Poitsu siis sanoo et tykkää musta tosi paljon mut pelkää liikaa leimautumista homoks. Sit sen mielestä sen pitäs nyt alottaa heterosuhde ku sen mielestä sil ois saumat ja se jo sano et se päätti sen. Tavallaan todella kiduttavaa, mut en vaa pysty kuvittelemaankaan et oisin kenenkään muun kanssa. Tuntuis kiduttavalta nähdä se käsi kädes jonku muijan kans ku tietää et se vois olla mun jos se vaa uskaltais.

Oon vaan aseeton ku en pysty millään auttaa sitä sen ajatuksissa ja sit samalla ku pelkään menettämistä ja sit suren jo samal ni tää on jotain todella sekavaa.

Nyt oikeestaan keskusteltiin pitkästä aikaa järkevästi ilman et pelkästään tunteet oli pinnassa ja kyl se sama jätkä siel vielki on. Ainoo vaa et se miettii koko ajan sitä et pitäskö sen olla normaali ja pitäskö sen miellyttää sen vanhempia ja kavereita. Ei mul oikein oo mitään keinoja vakuuttaa sitä.

Oisko kellään mitään hyvää keskustelua tai kirjotusta aiheesta minkä vois antaa sille. En tiiä. Nyt sentään olo vähän helpottaa ja onneks on pikku tauko duuneista.

No oon viel niin masokisti et annan tunteitten pitää mut tuos kyljes ja toivon. Onko se väärin ajatella et ehkä vielä vaikka se sattuu?
Kommentit (5)

Mieliala
Kirjoitettu: 27.08.2008, 20:48:00
Ajatukset menee laidasta laitaan. Pahinta on toivottomuus. Sitä miettii miksi sitoi haaveensa tähän, miksei jatkanut koko elämäänsä suojellen itseään, miksei mikään muu tunnu miltään. Miksi töissä istuminen on niin tuskaista aina kun tulee hiljainen hetki.

Oon nyt yrittänyt saada jotain kiintopisteitä elämästä joita odottaisi. Töistä tulee nyt melkein viikon "loma" kun siirryn osa-aikaisuuteen ja ajattelin mennä opiskelupaikkakunnalle. Pitää toivoa että sieltä löytyy jotain sellasta aktiviteettia että sais ajatukset pois. Kunhan siihen ei sisälly viinaa, muuten teen taas itestäni pellen laittamalla viestejä tai avautumalla jollekin nyt ku en todellakaan oo valmis mihinkään ulostulonäytelmiin.

No onneks enää kaks työpäivää, sit on kyl pakko vähä makoilla omissa oloissa ja kattoa jos löytää jotain aktiviteettia. Pahinta on, että niinä hiljasina hetkinä itkettää ja en todellakaan oo sellanen tyyppi jonka kyynelehtimistä ihmiset katsois normaalina. Onneks on pari hyvää työkaveria joitten avulla saan naurun irtoomaan, elämän taustat unohtumaan. Vittu en mä oo näin heikko.
Kommentit (1)

Eteenpäin
Kirjoitettu: 25.08.2008, 17:40:39
Ihminen ajattelee. Joskus aika syvällisestikin, ainakin suurin osa ihmisistä. Toisten mielestä se kai erottaa meidät eläimistä, että pystytään ajattelemaan syitä ja seurauksia ja pohtimaan melko tarkkaankin asioita. Mun mielestä se saattaa olla joskus enemmänkin kirous kuin lahja.

Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun mentäisiin yksinkertaisilla ajattelumalleilla ja pyrittäisiin vain saamaan ravinto ja oltaisiin tyytyväisiä. Tai jos hyydyttäisiin tiettyyn vaiheeseen jossa elämä olisi vain hauskaa ja vaivatonta. Mutta ei, elämään kuuluu saamista, menettämistä, aherrusta, huolia ja murheita.

Joskus tuntuu että vaikka osaan ajatella niin ajatukset ovat vain sellaista jatkuvaa yhtenäistä puuroa joihin ei saa minkäänlaista tolkkua. Päässä on vain eräänlainen iso möykky joka pitelee otteessaan.

Lisäksi ajatuksissa sitoo monia asioita kiinni siihen mikä on todella tärkeää. Miten asioita voi tehdä kun nyt on jotain minkä takia niitä tekee ja miten paljon paremmalta se tuntuu sen takia että on syy tehdä niitä. Entä sitten kun se syy otetaan pois, kaikki tavoitteet ikäänkuin haihtuu ja jäljelle jää tyhjiö.

Tänään oli vaikeuksia istua töissä, kun tuntui että kaikki valinnat on valutettu viemäristä ja istun siinä päässäni möykky jonka selvittämiseen tarvittaisiin luultavasti jonkun suurkaupungin kierrätyskeskus. Tän blogin aloituksenkin motiivina oli se, että ajattelin voivani kertoa miten tulen kaapista ja miten käännän elämäni sellaiseksi kuin haluan, vihdoinkin.

Entä kun kaikki tähän käännökseen liittyvä oli sidoksissa siihen että rakastin ja siihen että oli syy tehdä niitä asioita. Nyt kun sitä syytä ei ole, tuntuu kuin tippuisin isoon tyhjiöön ja ainoa tavoite olisi löytää happea siitä tyhjiöstä. Tuntuu yhtä mahdottomalta.
Kommentit (1)

Elämä
Kirjoitettu: 23.08.2008, 00:08:37
Joskus tuntuu, että homon elämä ei voi olla elämisen arvoista. Ensimmäiset 22 vuotta vietin elämästäni yksin, jotain muutamia random säätöjä löytyi. Niistäkin jäi hieman outo maku kun vasta etsi itseään. Muutamien naisseikkailujen jälkeen myönsin itselleni, että homo olen.

Sitten löysin pojan, rakastuin. En tiennyt että sellaista tunnetta on. Kaikki oli kivaa, ongelmana se että ei voitu ikinä näyttäytyä parin yhteisen tutun kanssa. Jos näen hänet julkisella paikalla, en oikeastaan voi morjestaa. Mutta vähän kerrassaan ajattelin.

No hengaillaan nyt kesän aikana aina silloin tällöin yhdessä ja elämä hymyilee, kaikki on ihanaa ja paikkakunnalla jossa ei yhteisiä tuttuja ole, ollaan voitu tehdä kaikkea mitä ollaan haluttu. Luulin että ongelma vähän kerrassaan ratkeaisi. Odotin talvea, töitten ja opiskelujen lomassa voisin mennä ja käpertyä kainaloon, turvaan pahalta maailmalta.

Ilmeisesti olen tyhmä tai mua on huijattu tai sit tää elämä laskee taas niitä housujaan samalla nojautuen eteenpäin, näyttäen sen mitä en yleensä halua nähdä. Tuntuu pahalta ajatus lähteä vetämään elämän rankin talvi ilman sitä turvaa. Pitäisi kuulemma olla hetero että muut olisivat iloisia.

Kysyn vain itseltäni, miksi, miksi, miksi? Onko mussa vikaa?

Ei, vittu tässä maailmassa se vika on. Miks en sais rakastaa sitä ketä haluan, miks mun poitsu ei sais rakastaa mua? Miks ihmisten asenteet sanoo meille että me ollaan jotain hylkiöitä joitten ei tarttis ees elää. Ei kukaan sais mulle tulla sanomaan mitään tollasta.

Tuntuu että haluan vain sulkeutua peiton alle ja kieltää aina, ikuisesti kaikki mitä ajattelen. En halua elää työlle ja opiskelulle kun sain jo maistaa tunnetta joka huumaa. Ja väitän että se oli tosi, se kesti 1,5 vuotta.

Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin olla Hänen kanssaan ilman pelkoa, rakastaa.
Kommentit (1)

Valinnat
Kirjoitettu: 21.08.2008, 20:26:10
Mie oon jotenkin aina ajatellut elämän ja sen valinnat sellaisena huoneiden jatkumona. Eli seison aina jossain huoneessa jossa on lukematon määrä ovia, jotkut lukossa ja jotkut auki. Aina tietyn oven avaamalla siirtyy uuteen huoneeseen joka sisältää lähes kaikki samat ovet, tietyt kuitenkin muurattuna umpeen ja joskus sinne ilmestyy uusia ovia. Lisäksi huoneiden keskellä on iso kasa avaimia, suurin osa vääriä ja osa sopivia.

Lähinnä tuon ajattelumallin takia mun on ollu vaikeeta kertoilla itsestäni muille, koska pelkään aina sulkevani liikaa ovia takaani. Muutamille oon sit kuitenkin kertonut ja huomannut että oikeastaan niitä ovia ei sulkeudu ja pitäisi kai opetella se ajattelumalli että ne ovet mitkä sulkeutuu niin sitten ne sulkeutuu.

Olen oikeastaan oppinut vasta kurkistelemaan.
Kommentit (3)

Aloitus
Kirjoitettu: 20.08.2008, 21:22:36
Hei.

Vähän aikaa tässä mietiskelin blogin aloittamista ja ajattelin että ehkä tästä voisi saadakin jotain. Kun tavoitteena olisi vihdoin tulevan vuoden aikana räjäytellä kaapin ovia auki ja ehkä nauttia joistakin elämänalueista niin ajattelin, että tälläinen purkautumisväylä voisi tehdä hyvää.

Vois tähän aloitusbloggaukseen listata jotain avainsanoja, parempaa en keksi.

Seurustelen, jännitän, pelkään, toivon, haaveilen, opiskelen, työskentelen ja löhöän. Nuo varmaan kertoo musta kaiken riittävän aloitukseks. Toivotaan että saan jatkettua tätä kirjottelua ja olis jotain mietteitäkin, nyt on ainakin paikka mihin niitä kirjoittaa.
Kommentit (3)

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

Blogit

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2018 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy