Yle TV2:n Ajankohtaisen kakkonen järjesti 12.10. teemaillan homojen asemasta yhteiskunnassamme. Keskusteluun osallistui myös vuosi sitten alkaneen urheilun homofobiaa vastustavan kampanjan puuhanainen, entinen jalkapalloilija, erotuomari Maija Paloheimo. Oli hienoa, että kovin henkiseksi mennyt teemailta sai myös oman sporttivarttinsa. Varmasti oli myös katsojia, jotka ajattelivat, että miksi aihe piti ottaa mukaan. Jos ei tähän, niin mihin sitten? Jos tv-keskustelujen väli on 14 vuotta, niin ei kai hemmetissä odotella 2020-luvulle, että joku saa suunsa auki asiassa, joka olisi pitänyt vähän heikkolahjaisemmankin logiikalla päivittää muun yhteiskunnan tasolle jo 1990-luvulla. Puolustusvoimat keskittyvät nykyään olemaan viimeinen linnake muissa asioissa kuin homofobiassa, ja uusi yleinen palvelusohjesääntökin ottaa kaikki huomioon. Ja vaikkei Poliisi viharikoksia ole tilastoinutkaan, niin varmasti sielläkin asennemuutos on käynnissä. Kirkon piirissä sählätään kovasti, joten siihen soppaan en nyt lusikkaani laita. Mutta hapuileeko urheilu yksin pimeällä suolla?
Oli osin yllättävää, osin arvattavaa, että Uskalla-kampanjan kanssa monet valtakunnalliset liitot eivät vastanneet kampanjan viesteihin. Mitä vastaamatta jättäneiden luonnollisesti on syytä hävetä silmät päästään. Palloliitto oli kuulemma ainoa iso liitto, joka vaivautui vastaamaan kampanjaväelle. Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU) on tietysti kattojärjestöjen kattojärjestönä mukana, mutta Suomen Urheiluliiton (SUL) logoa ei kampanjassa näe. Vuosien varrella SUL:n imago kaikkine strippauskohuineen onkin alkanut muistuttaa kalapuikkoviiksisten Rauno Repomiesten virikekerhoa, jonka kirjastoon ei taida tulla muita lehtiä kuin Veikkaaja, Jallu ja Tosimies (jonka päätoimittaja muuten osallistui teemailtaan). Sihteeri kipaisee Hymyn irtonumeron kioskilta, jos siinä on juliste-liite. Mieluiten kohumissistä.
Pelko persiissä - kenellä?
Niin A2:n teemaillan, Uskalla-kampanjan sivuilta löytyvien tositarinoiden kuin ihan itse tekemieni huomioiden perusteella heikoin lenkki löytyy muutamien lajien organisaatioista. Urheilijat ovat fiksuja ja heillä on yleensä erinomaiset valmiudet kohdata eri taustoista tulevia ihmisiä. Sen sijaan korkeamman organisaation tasolla homma pätkii. Olen teemaillassa puhuneen kisapappi Huovisen kanssa samaa mieltä siitä, että taustalla on pelko. En vaan tiedä, että mitä tai ketä siinä pelätään? Maksavien katsojien katsojien katoamista? Jonkun sinappirinnuksisen äänekästä protestia? Urheilutoimituksen monoliitin halkeamista? Heinäsirkkaparvia? Vaiko sittenkin näkymätöntä mörköä, joka luodaan ihan itse?
Ainakaan arvovaltatappioita ei voi pelätä. Jos hankkeen virallinen suojelija on tasavallan presidentti ja rumpua lyö urheiluministerikin, niin kenen arvovalta vielä siitä menee yli? Korkeintaan niillä pääkaupunkiseudun virkamiehillä, jotka aluksi kielsivät kampanjan läpeensä asialliset julisteet kunnallisilla liikuntapaikoilla. Se sopii hyvin linjaan, johon syytteen mukaan kuuluvat jo henkilötason toimet liikenne- ja alkoholipolitiikan yhdistämisestä ja performanssi aiheesta esivallan kunnioittaminen.
Myös fanien kantoja on tutkittu. Alkusyksystä täydennetty englantilaisen Staffordshiren yliopiston tutkimus kertoi, että 93% aktiivisista jalkapallofaneista haluaa homofobian pois lajista ja enemmistö ilmoitti jo etukäteen halunsa tukea myös kaapista tulevia pelaajia. 27% tutkimuskyselyyn vastanneista ammattilaisista (pelaajat, managerit jne.) ilmoitti henkilökohtaisesti tietävänsä homoja ammattipelaajia.
Tuomarit on homoja
Homovitseistä karskeimpien kertojat eivät usen ole heteroita, mutta alakoulujenkin käytävillä kaikuva homottelu on jotain pieleen menneen huumorin ja kiusaamisen väliltä. Mutta mistä ihmeestä lapset ovat ottaneet esimerkkiä siitä, että se huutelu on hyväksyttävää? Ei ainakaan siitä, että puoli urheilukatsomoa esittää kovaäänisesti oman veikkauksensa erotuomarin ja vierasjoukkueen seksuaalisesta suuntautumisesta? Erikoista kyllä, kyse on aina vierasjoukkueesta tai tuomareista. Sen sijaan homottelun kanssa sääntökirjan vartijat ovat toinen korva homeessa. "Ei kielletä säännöissä" olisi absurdi perustelu, jonka kuullessani syyttäisin kyllä kaksinaismoralismista. J'accuse. Entä jos vaikkapa kansainvälisen huipputason jalkapallo-ottelussa yleisön joukosta mylvittäisiin kuorossa "v**un mutakuonoa" tummaihoiselle pelaajalle? Eikö tuomari heittäisi huutajia ulos ja pitäisi peliä stopissa kunnes kaikki lopettavat epäurheilijamaisen käytöksen? Aivan varmasti heittäisi ja yleisön epäurheilijamaisuudesta on jo nähty rangaistuksiakin. Tuoreimmat esimerkit ovat Yhdysvalloista huipputason baseballista, jossa homotteluun innostuneita katsojia on lentänyt ulos useammassakin paikassa. Ja kyse on kuitenkin suositusta, lähes pyhästä lajista, jonka pelaajat ovat Tosimiehiä.
Seksuaalisen suuntautumisen perusteella harjoitettu syrjintä on Suomessa lain vastaista. Samoin esim. väkivallan uhriksi valikoituminen samalla perusteella on myös laillinen peruste koventaa tuomiota. Yhteiskunnan viesti on selvä: tuollainen peli ei vetele. On myös täysin epäurheilijamaista, jos yksikin urheilija jättää lajin tai joutuu keskittymään koko uransa pitämään kaapinovista kiinni. Tuore esimerkki on syyskuussa jatkoaika.com -sivustolla julkaistu juttu, jossa kaksi jääkiekkoilijaa "tuli ulos kaapista". Lainausmerkit siksi, että he tekivät sen uransa jälkeen ja nimet muutettuina, ikään kuin he olisivat syyllistyneet johonkin tuomittavaan.
Säännöt ovat siis päivänselvät. Samoin tuki- ja myös kurinpitomekanismit on olemassa. Mitä vähemmän niitä tarvitsee toimeenpanna, sen parempi. Mutta jos niitä ei ikinä tarvita siksi, että lajin piirissä on virallisesti vain umpiheteroja, niin argumentissa on iranilaista ironiaa.
Epäolennaista - vai onko?
Onneksi urheilun homofobiakeskustelussa (jota tosin ei hirveästi ole käytykään) ei ole tuoreeltaan kuultu "keskitymme olennaiseen" -selitystä. Ilmeisesti keskustelijat tietävät muiden keskustelijoiden olevan sen verran fiksuja, että raaka bisneskään ei ihan vastaa sitä romantisoitua "Sisu, perkele!" -kuvaa, jona sitä markkinoidaan yleisölle. Samoin kaikki PR-toiminta olisi "epäolennaiseen keskittymistä", jos ainoa mittari on suoritusten taso. Haastattelutkin olisivat turhia. Entä voisiko joku irtisanoutua Fair Play -säännöistä, koska ne eivät ole olennaisia suoritusten kannalta? Tai sanoa vaikka kansainvälisessä jalkapallossa, että rasisminvastaiset säännöt ovat turhia kun ei meillä mitään rasismiakaan ole? En usko. Jonkinlaista keskenkasvuista mielenosoituksellista vaikenemista voi ehkä harrastaa lajijärjestöissä, jotka edustavat lähinnä tundralla pelattavia lajeja, mutta kansainväliselle tasolle mentäessä pitää tukan taipua länsimaisen yhteiskunnan arvopohjan pelisääntöihin.
Suosio ja markkinointiarvo - kenen euro kelpaa?
Niin kauan kuin on ollut sääntöihin perustuvaa urheilua, on ollut myös itse suoritukseen liittymättömiä aktiviteetteja. Kansa tahtoo palvoa valjakko-ohjastajiaan riippumatta siitä, että onko hevosvoimia 2 tai 640.
Tässä ei puhuta vain hyväntekeväisyydestä vaan ostovoimasta, jota löytyy urheilukatsomosta ja sponsoreista. Homoikoniksi nouseminen näkyy kukkarossakin. Vai mikä olisi David Beckhamin markkinointiarvo, jos jätetään homot pois laskuista? Olivatko naiset kohderyhmänä, kun D&G:n päätti rakentaa miesten alusvaatteiden markkinointikampanjan Italian jalkapallomaajoukkueen pukukopista?
Maailmalta esimerkit eivät lopu kesken. Yksi värikkäimmistäon Ranskan rugby-liiga (suhteelliselta markkinarvoltaan SM-liigamme luokkaa). Pariisilainen huippuseura on jo 10v ajan käärinyt -kuten australialaiset kollegansakin- huimat myyntiluvut vuosikalenterillaan ja sen making of -dvd:llä, joka on keikkunut 'urheilu'-otsikon alla myytyjen dvd-levyjen myyntitilastojen kärkipaikoilla. Hyväntekeäväisyyteen ohjattu siivu on sekin muhkea, eikä sitä kustanneta vain ranskattarien lompakoista. Nykyään esim. osa Stade Français'n pelaajista vaatii sopimuksiinsa, että heidän on päästävä kalenteriin, ei missään nimessä jäädä sen ulkopuolelle. Ukoilla on terve itsetunto, joka pönkittää paitsi taloutta, medianäkyvyyttä ja lajin laajempaa etua, myös uskomatonta fanipohjaa.
Niin huipulla kuin vähän alempanakin voi kysyä: montako ihmistä on varaa käännyttää pois katsomosta, kentältä tai koko lajin parista? Kenen panos (hikeä, euroja tai palstamillejä) ei kelpaa?
Ja pisteet saa...
Maaleja, pisteitä, lisäsenttejä tai -sekunteja ei ratkota seksuaalisella suuntautumisella. Asia ei vaikuta urheilijan ammattipätevyyteen. Sen sijaan pään sisällä se varmasti vaikuttaa, jos joutuu elämään päällekkäin kovin montaa elämää, joita ei saa päästää keskenään sekoittumaan. Silloin voi käydä niin, että pää ei kestä. Jokainen päättää yksityiselämänsä tiedottamisesta itse, mutta ei ole mitään järkeä tehdä sitä mahdottomaksi. Eikä sellaiselle toimintakulttuurille kannata sympatioitakaan herutella. Varsinkaan jos sympatiaa pitäisi jakaa suorana tai epäsuorana rahallisena tai muuna tukena.
Sen sijaan suosittelen sympatiseerausta, fanitusta ja muutakin tukea niille seuroille ja urheilijoille, jotka ovat ottaneet asiassa järkikannan. Palloliiton mukaan 'Rasisti on Reppana'. Ehkä jokaisella pitäisi olla oikeus 'Uskaltaa olla oma itsensä myös urheilussa'. Vielä parempi jos 2020-luvulla siihen ei edes tarvita mitään uskaltamista.
"Not a big deal" on hyvä suhtautumistapa, jos aihe ei herätä piileviä intohimoja. Sen sijaan on hyvinkin "big deal", jos asiasta ei uskalleta edes puhua. Miten tiivis on ryhmä, jonka jäsenet joutuvat vetämään kulissia toisilleen?
