ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Blogit: Hämeen huumaa

Sivu 1 / 2 Blogia pitää Jetsetter

Syntymäpäivät
Kirjoitettu: 19.01.2013, 13:56:14
Eilen oli kummilapsen ns. aikuissynttärit. Siis vieraina aikuisia - ne varsinaiset esiteinikinkerit ovat kuulemma myöhemmin. Ainakaan viime vuonna ei synttäreitä juhlittu, vanhemmat kun erosivat tässä joku aika sitten. Nyt sankarin isä oli kutsunut kokoon omat vanhempansa, ex-vaimonsa nro 1, vanhan ystävänsä lapsineen ja minut ynnä siipan. Sekä ennakkomainonnasta poiketen myös ex-vaimonsa nro 2, kummilapsen äidin.

Tämän ex-vaimo nro 2:n kanssa olimme joskus maailmassa hyvin läheiset ystävät. Tarkemmin ajatellen ihan läpi tämän nyt jo edesmenneen liiton, joka tuotti kummilapsen. Sekä läpi heidän hermojarepivän eronsa (onko niitä muunlaisia?) ynnä sen jälkeisen epätoivon, masennuksen ja katumuksen. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun ystävä ilmaantui oven taakse kyynelehtivänä hakemaan neuvoja ja olkapäätä. Lounastimme niin tiheään eräässäkin etnisessä ravintolassa tuossa vaiheessa, että tarjoilijat alkoivat jo katsoa minua kieroon epäillen minun piinaavan poloista naista itkun partaalle.

Kunnes sitten tapahtui jotain selittämätöntä, ja tämä ystäväni pani käytännössä välit poikki. Tjaa, tai teknisesti ei kuitenkaan. Hän vastailee nimittäin satunnaisiin tekstareihini edelleen kohteliaasti mutta viileästi. Mutta lakkasi toimimasta mitenkään vastavuoroisesti ystävyydessämme. Ei jaksanut kuunnella minun asioitani eikä lopulta enää hakeutunut kanssani minkään kanavan kautta yhteyteen. Emme olleet ennen eilistä tavanneet yli vuoteen; totta puhuen olin iloinen etten ennen kutsuille menoa tiennyt tapaavani nytkään. Jossain vaiheessa sain hänestä sen verran selitystä irti, että ei kuulemma saanut minun ystävyydestäni sitä mitä ystävyydeltä haluaa. Mitäs siihen sitten enää vastaan sanomaan?

Jaa, ne juhlat eilen. No, ne sujuivat niin kuin tuollaiset nyt tapaavat sujua. Keskusteltiin kohteliaasti isovanhempien kanssa, maisteltiin herkkuja, laulettiin päivänsankarille ja istuttiin maltillisesti iltaa. Ystäväni, tai se ex-sellainen, toki piti vaarin ettei istahtanut minun lähelleni tai joutunut muuten tilanteeseen, jossa olisi pitänyt jutella jotain kahdenkeskisempää. Ex-vaimo nro 1, jota en ollut aiemmin tavannut koskaan, osoittautui ihan normisosiaaliseksi, iloiseksi ihmiseksi (eikä vainoharhaiseksi ja skitsoilevaksi hulluksi, niin kuin ex-vaimo 2 joskus oman seurustelunsa ja avioliittonsa alussa hänet tuli markkinoineeksi, toim.huom.). Isovanhempien kanssa rupattelimme kaikenlaista kesäteattereista, kirjallisuudesta, radio-ohjelmista ja kissoista. Sankarin isän uusin naisystävä vain loisti poissaolollaan. Mikä oli lievä pettymys, kun häntäkään en ole vielä onnistunut tapaamaan. Mihin lie siivouskomeroon oli tungettu juhlien ajaksi.

Kun matkasimme juhlista kotiin, laskeutui minun päälleni kovin haikea olo. Muistin satunnaisia välähdyksiä ystäväni kanssa tekemistämme matkoista, baari-illoista, yhdessä koetuista elämän käänteistä. Koin jotenkin kovin todeksi sen aiemmin kyynisenä pitämäni lausahduksen, että kiittämättömyys on maailman palkka.
Kommentit (0)

Uusia sanoja
Kirjoitettu: 15.01.2013, 19:24:07
Kävin tänään puoliperinteisessä aamupäivän jumpassa. Tähän aikaan vuodesta tuo ajankohta on mainio siitäkin syystä, että paremmasta elämästä päätöksen tehneet kausi-intoilijat harvoin täyttävät noita päivävuoroja. Illat ovat sitten erikseen, silloin paikasta pyörän päällä tai steppilaudan takana pitää varautua taistelemaan ja valtaamansa nurkkaa puolustamaan.

Olen monasti miettinyt ohjattua ryhmäliikuntaa sosiaalisena areenana. Siis siinä mielessä, miten yksityinen tapahtuma se kuitenkin on. Voin laskea yhden käden sormilla ne kanssajumppaajat, joiden kanssa olen tullut edes hyvän päivän tutuiksi. Ja yhdellä sormella ne, joista on tullut kavereita jumppien ulkopuolella. Enkä tarkoita nyt sitä, että maanisesti havittelisin itselleni ystäviä tuota kautta. Vaan ihmettelen vain sitä, miten vähän kontaktia ihmiset tuolla ottavat toisiinsa. Monet saattavat käydä vuosikausia samana päivänä, samaan aikaan hikoilemassa, pyllistelemässä, ähkimässä ja punoittamassa vain metrien päässä toisistaan, eivätkä silti vaivaudu edes silmiin katsomaan tullessaan ja mennessään.

Hyvä on, myönnetään että omalla kohdallani kyse voi olla sukupuolittuneesta kohtaamisesta: ne toisen sukupuolen edustajat eivät halua tai tohdi kohdata minua tai katsettani nimenomaan mieheyden takia. Saattavatpa jopa mielessään marmattaa miksi jälleen yksi miessukukunnan edustaja on ujuttautunut moiseen paikkaan. Kuulin joskus tuohtuneen kommentin siitä, miten miehet aina jumpassa asettuvat takariviin saadakseen hyvät maisemat. Heh, ainakin minun kohdallani tulkinta ei voisi olla väärempi. Siellä takarivissä usein on vain enemmän tilaa - egolle tai muuten vaan.

Kanssajumppaajaurhojen kanssa usein tuleekin vähintään morjestettua tai muuten noteerattua toisensa tyyliin "täällä taas, näköjään sinäkin". Joka tuntuu itsessään kivalta, normaaliltakin. Aina en itsekään halua olla sosiaalinen, on kiva puuhastella omiaan ilman sen kummempia kontaktinottoja muihin. Mutta tuommoinen lähiympäristön huomaaminen ja sen sille tiettäväksi tekeminen on mielestäni eri asia ja tärkeä sellainen. Ihan samanlainen toisten olemassaolon tunnustaminen kuin se, että bussissa/ratikassa/junassa/kaupan käytävällä voi jollain naamanliikkeellä osoittaa että huomasi vastaantulevan tai ohitettavan ihmisen. Ilman pakkoa mihinkään muuhun. Siitä tulee vaan hyvä mieli. Tälle ihmiselle ainakin.
Kommentit (0)

Sanoja
Kirjoitettu: 14.01.2013, 16:43:33
Eipä ole tullut mitään blogattua piiitkään aikaan. Välillä olen miettinyt, että onko tullut ajateltuakaan mitään pitkään aikaan. Tuntuu että sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa. Tai sitten aivoradat tukkeutuneina. Josko tämä nyt alkaisi taas kulkea?

Olen ollut nyt puoli vuotta päätoimisena ammatinharjoittajana. Omat upsinsa ja downinsa on tässäkin pestissä. Siippa on kai jo kyllästymiseen asti kuunnellut aina säännöllisesti toistuvaa maailmantuskavalitusvirttäni ja ahdistustani tulevasta. Toivottavasti myös salaa vetänyt henkeä silloin, kun olen ollut innoissani suunnitelmistani ja pienistä edistysaskeleista. Jaa että mitäkö ammattia harjoitan? Ihmistyötä, sanotaan vaikka niin. Suurin ilo on heittäytyä tilanteisiin, joissa eteen voi tulla mitä tahansa burn outista kiihkeään vihaan kollegaa kohtaan, ja selvitä niistä juuri heittäytymisen ansiosta. Suurin huoli ja päänsärky on löytää lisää asiakkaita ja ihmisiä kenen kanssa ammattia harjoittaa. Markkinointi on kimuranttia. Itsensä markkinointi, tjaa, on jonkin sortin yhdistelmä prostituutiota, savuverhon asettamista sopivaan kulmaan ja nuoralla taiteilemista.

Tänään olen markkinoinut itseäni ponnella eri suuntiin. Vastapainoksi piti käydä virkistäytymässä hiihtoladulla. Aurinkokin pilkisti jossain havupuiden takana taivaalla, antoi lupausta keväästä. Kyllä se tästä, tämäkin vuosi!
Kommentit (0)

Käyn ahon laitaa
Kirjoitettu: 06.06.2012, 15:37:33
Kesä. Onkohan se jo täällä? Tuo maaginen aika, johon tiivistyy ja pusertuu niin paljon lupauksia, haaveita, muistoja. Ja pöh. Onpas tyttömäinen aloitus. Sitä kuitenkin mietin, kun kolea sää aina vaan koettelee. Mieli tekisi kirmata pyöräilemään ympäri kaupunkia, haistelemaan kesätuoksuja, hohhailemaan vaan. Mutta täällä sitä kökötän kotosalla. Kuinkas tässä niin kävi?

Opiskeluista on nyt päästy eroon, melkein. Ensi viikolla napsahtanee virallinen toristus suoritetuista ponnistuksista. Sitten munkin pitäisi olla Pätevä Pedagogi. Hehe. Keskustelu pätevyyden auvosta viihdytti opiskelijaryhmäämme muutamankin tovin viimeksi lähipäivillä lounastaessamme. Kukaan ei kokenut itseään niin päteväksi. Ehkä vähän päinvastoinkin. Vaan siitä kai siinä onkin kyse, siis että tajuaa oman loppumattoman keskeneräisyytensä tässäkin kohtaa.

Koska olen työksenikin paasannut elinikäisen oppimisen iloista, on mun elettävä sanani mukaan. Ensi viikolla menenkin siis jo seuraavalle kurssille. Tällä kertaa vuoden sijasta tyydyn kuitenkin 4 päivän ponnistukseen. Teema liittyy harrastuksiini, mutta voi ehkä poikia lähitulevaisuudessa jotain työtäkin muistuttavaa. Vaikka hinguin ja halajoin kurssille ja ehdin olla jo vähän pettynyt kun luulin jääneeni rannalle, niin nyt sitten kuitenkin vähän hirvittää osallistuminen. Laajaan etukäteismateriaaliin tutustuttuani arveluttaa josko omat kyvyt riittää kurssilla oloon. Vaan yritän ajatella että oma häpeänsä kun tulivat mun valinneeksi.

Tunneskaala laidasta laitaan on muutenkin ollut viime päivinä käytössä. Olen lopulta tehnyt päätöksen, hakenut ja saanut toimivapaata vielä vuodeksi. Heittäydyn itselliseksi yrittäjäksi, nykyajan torppariksi. Yhä edelleen vuoroon pelottaa, vuoroon ei. Tähän lienee tottuminen, 24/7 -yrittäjänä. Nyt pitää vielä lassota kiinni potentiaalisia asiakkaita, joiden kanssa olen loppukeväästä käynyt keskusteluja ensi syksyn ns. keikoista. Ehkä tämän lassoamisoperaation tuolla puolen odottaa sitten se Kesäkin. Ja jokin loman tapainen. Sitä odotellessa...
Kommentit (2)

Onni on..
Kirjoitettu: 28.03.2012, 21:32:21 (Muokattu: 28.03.2012, 21:33:21)
..se kun löytää itselleen uudestaan jossain vaiheessa kadonneen vanhan lempparilevyn. Nimittäin Paul Simonin Gracelandin. Miten se sykähdyttikään joskus lukioikäisenä. Ja miten se sykähdyttää vieläkin! Jos tarkkoja muuten ollaan, alun perin se oli minulla kasettina ja nyt sitten cd-muotoisena. Sain sen lahjaksi Amerikkaan vaihtariksi menneeltä kaverilta tämän tullessa joululomalle Suomeen. Musiikillinen tajuntani laajeni kummasti. Ja juu, ehkä Spotifystakin sen löytäisi mutta tässä kohtaa olen vanhaa kansaa ja tykkään lykätä cd:n keittiön jukeboxiin sisälle ja luukuttaa täysillä.

A propos, jos ette ole vielä katsoneet youtubesta Britannian kykykilpailun uusien esikarsintojen helmeä, 17- ja 16-vuotiaita Jonathania ja Charlottea, niin suosittelen. Siinä kyyninen Simon Cowellkin kyykistyy taidon edessä. Ah, niin siirappista ja melodramaattista ja ah, niin väkevää!

Onni on myös katsoa tuhannenteen kertaan Venäjän euroviisumummoja. Olen aivan aseeton senioriudmurttien edessä. Voittaja-ainesta, sanon ma! Vaikka varsinaiset suosikit minullakin löytyy lopulta toisilta pituus- ja leveysasteilta.
Kommentit (0)

Mä kirjan luin..
Kirjoitettu: 20.03.2012, 19:44:07
Joku aika takaperin meillä oli taas kirjallisuuskerhomme kokous. Vuorossa olevana olin ihan sokkona (sic) valinnut luettavaksemme José Saramagon Kertomuksen sokeudesta. Huh huh. Olipas kirja. Siis mitä myönteisimmässä mielessä.

Luin sen käytännössä yhteen putkeen, lopetin joskus keskellä yötä. Yhdessä kohtaa ei hermo enää pitänyt, vaan oli kurkattava lopusta miten se kaikki päättyy. Olo oli lukiessa yhtä aikaa järkyttynyt, lumoutunut, vihastunut, ihastunut. Enpä kerro juonesta tai ideasta sen enempää, jos joku muukin on vielä neitseellinen tämän suhteen ja haluaa päästä neitsyydestään. Mutta kirjan otsikko on siis mitä konkreettisin. Tarina kertoo siitä, miten ihmiset alkavat yksi kerrallaan sokeutua. Ja varsinkin siitä, miten sitten seuraa. Heille, meille. Yhteiskunnalle.

Ns. tällä iällä sitä luulee helposti, ettei mikään enää kunnolla kolauta. Onneksi voi olla väärässäkin! Saramago kolautti ja lujaa.
Kommentit (0)

Ajassa, ajasta, aikaan
Kirjoitettu: 05.03.2012, 13:36:15
Amerikkalainen kaverini, joka on viettänyt paljon aikaa Suomessa, kiusoittelee minua välillä sosialismin lapseksi. Tähän asti olen suhtautunut kiusoitteluun milloin sen pontevammin kieltäen, milloin laimeasti siihen yhtyen. Juuri nyt soisin että tämä maa peruuttaisi vähän taaksepäin ajassa kohti Kekkoslovakiaa ja ns. sosialistisia aikoja. Miksi ajattelen näin? Annanpa teille pari esimerkkiä.

Ensimmäinen liittyy rakkaaseen Yleisradioomme. Olen vuoron perään huvittunut ja ärsyyntynyt tähän viimeisimpään kanavien uudistamiseen ja ilmeen raikastamiseen. Ensin on pantu pois ihan osaavaakin toimittajakuntaa. Nyt esiin on marssinut markkinointijohtaja (sic), joka kertoo miten YLEn värejä muutetaan niin, että esim. TV2:n uusi, fuksianpunainen ilme kertoo kanavan elämyksellisyydestä. Ja samaan hengenvetoon kerrotaan oikeana uutisena - melkein viikon skuuppina - että YLEn uutisten nimi on vastedes...*rummunpärinää*.... YLE Uutiset! Gee, olipas räväkkä muutos. Ihan sukat pyörii vieläkin jaloissa. Tähän tottumiseen meneekin aikaa.

Toinen esimerkki tulee kiinteistönhoidon ohdakkeiselta aholta. Asumme lyhyehkön kadun varrella kantakaupungissa. Kaikissa katumme taloissa on omat sisäpihansa, kellä isompi ja kellä pienempi. Tänäkin lumitalvena on nähty sama bobcatien paraati kuin viime vuonnakin: jokainen taloyhtiö on ostanut omaan piikkiinsä joltain huoltoyhtiöltä lumenraivauspalvelut. Lumisateeen jälkeen kunkin yhtiön oma pikku bobcat-palvelija jurnuttaa kinosten läpi oranssi vilkku silmää iskien auraamaan lunta omalta pikku pihaltaan. Kukaan näistä yleisön palvelijoista ei toki auraa katua ja vain yksi jalkakäytävääkään. Sehän ei kuulu sopimukseen. Niin että meidän kadullamme on hemmetin hyvin hoidetut ja lumettomat sisäpihat. Ja lähes ajokelvoton ja kuoppainen katu ja peilikirkkaat jalkakäytävät :)

Ah tätä kapitalismin onnea :)))
Kommentit (0)

Nyt vai ei koskaan?
Kirjoitettu: 18.02.2012, 17:42:27 (Muokattu: 18.02.2012, 17:43:33)
Mietin mitä teen vuorotteluvapaan jälkeen. Palaanko arkityöhön vai heittäydynkö vapaaksi taiteilijaksi. Joka toinen päivä olen villi ja huoleton ja ajattelen että elämä kantaa kun on kantanut tähänkin asti; siis vapaa taiteilijuus kutsukoon. Joka toinen päivä murehdin olenko typerä ja naiivi kun tuollaisia edes mietin. Turvallinen ja säännöllinen päivätyö kutsukoon. Ja sitten taas palataan lähtöruutuun...

Joitain verkkoja on nyt vedessä vaihtoehtoisen elämän turvaamiseksi. Maalis-huhtikuussa tullee vastauksia. Ehkä tämä on kuitenkin aika etuoikeutettua, pohtia moisia ja olla tilanteessa jossa voi pohtia moisia. Siippa kannustaa kaikkeen hurjaankin. Tänään taas aprikoimme sitä, muuttaisimmeko Tampesteriin. Siellä olisi sosiaaliset verkostotkin ainakin alullaan. Ja asuminen halvempaa, ellei muuta.

Onkohan tämä kaikki vain suurta itsepetosta ja fuulaa, viimeinen nuoruuden jälkipihahdus ennen suurta tuntematonta? Mene ja tiedä. Tänään keskitytään viisukatsomoon, takkatulen loimotukseen ja kaikkeen muuhun kuin vakavamieliseen pohdintaan.

Viikonloppua, ihmiset!
Kommentit (0)

Home alone
Kirjoitettu: 31.01.2012, 19:34:02
Tänään olen viettänyt hyvää ja rehellistä kotipäivää. Ellei aamun käyntejä parturissa ja uimahallissa lasketa. Aika on kulunut rattoisasti radiota kuunnellessa, kirjoja lukiessa, torkkuessa. Äsken piipahdin kaupassa ja vaihdoin muutaman sanan naapurin kanssa - juttutuokio piti pitää lyhyenä kun kylmä alkoi käydä ytimiin.

Siippa on kavereidensa kanssa parantamassa maailmaa, siitä tuo otsikko kumpusi myös. Lähetteli huolestuneena tekstareita josko ikävystyn täällä, yksinäni. Mutta mikäs mun on ollessa! Olen ehtinyt miettiä opiskelutehtäviäkin ja vähän luonnostellakin mitä seuraavaksi kirjoitan wikialustalle erilaisista oppijoista. Tuo opettajaslangi on muuten luku sinänsä. Kaikenlaisia eufemismeja sitä onkin luotu eri tarkoituksia varten. Huomaan että ne opiskelutoverit, jotka ovat töissä (ihan oikeissa, opettajan sellaisissa) jossain oppilaitoksessa käyttävät sujuvasti kaikenlaisia sanoja, kuten prosessi, eriyttäminen, hensu, pedagoginen malli. Sitten me maan matoset, maallikot, rämmimme perässä ja joskus vähän ihmettelemme ääneenkin. Niin kuin nyt tuota erilaista oppijaakin. Ainakin näiden opintojen valossa se on termi, joka tarkoittaa pääasiallisesti niitä oppilaita, joilla on ongelmia. Hankalia tapauksia. Juu, sivulauseissa muistetaan muistuttaa, että erilainen oppija voi tarkoittaa muitakin. Kuten nyt vaikka maahanmuuttajia. Mutta hankaliahan nekin ovat, oppilainakin. Oma kokemukseni tähän asti on ollut se, että täydennyskoulutuksissa periaatteessa kaikki ovat erilaisia oppijoita. Kellä mikäkin tausta ja mikäkin motivaatio osallistua koulutukseen. Erilaisuus on itsestäänselvyys, jonka kanssa kouluttajan on syytä tulla toimeen. Nyt tuntuu siltä, että oma ajattelu onkin ollut naiivia: erilaisuuteen pitää suhtautua pykälien ja dokumenttien, menettelytapojen ja asetusten kautta. Jos nyt vähän kärjistän :)

Opetusharjoittelu on onneksi suurelta osin ohi. Muutama pienempi palanen uupuu, samoin kuin loppuarviointi. Ohjaaja on käyttäytynyt matkan varrella niin mielikuvitusrikkaasti mua kohtaan, että siitä kertynee suurin oppi elämää ja mahdollista, tulevaa opettajuutta varten. Tyyliin älä-koskaan-itse-sorru-samaan. Kukin taaplannee tyylillään. Minä menin ja lainasin narsismia käsittelevän opuksen kirjastosta. Sain siitä ensiapua jäsentymättömään pahaan olooni harjoitustuntien jälkeen...

Perjantaina kohti Belgian maata. Vohvelit ja oluet kutsuvat. Röyh!
Kommentit (2)

Melkein kuin oikeat ihmiset
Kirjoitettu: 20.01.2012, 19:13:48
Perjantai ei moneen kuukauteen ole tuntunut erityisen perjantailta. Pikemminkin meidän torstaimme on ollut samassa roolissa, siippa kun on töissä vain tiistaista torstaihin. Tänään asiat ovat hetkellisesti toisin.

Viikkoon mahtui monta vaihetta. Joudun oikein pinnistämään muistaakseni, että alkuviikosta olin toden totta kahtena päivänä opintojeni lähiopetuspäivissä Hämeenlinnassa. Keskiviikko meni opetusharjoittelun syövereissä, torstai siitä toipuessa: piano-opettajattareni kävi takomassa oppia päähäni; lisäksi edistin yhteistä hyvää käymällä neuvottelemassa tulevista koulutuskeikoistani yhdessä järjestössä, jossa olen huseerannut välillä. Tänään olikin taas opetusharjoittelun vuoro, tavallaan; olin seuraamassa ohjaajani opetusta yhdessä täydennyskoulutusprojektissa ja vähän kouluttamassakin siinä.

Tästä kaikesta sikisi kunnollinen ja porvarillinen perjantaifiilis. Kävin vetämässä henkeä höyrysaunan hämärässä hetken, nyt on illallinen syöty, punkkupullo auki ja stereoissa revittelee Astor Piazzolla. Huomenissa olisi määrä käydä korkkaamassa lähimetsän ladut. Niin ja perehtyä ensimmäiseen viisufinaaliin (Tanska) netin kautta. Ynnä valmistautua sunnuntaiseen sukulaisvierailuun: siipan täti ja serkku perheineen ovat tulossa syömään. Ja sitten voikin keskittyä jännittämään miten meitin käy vaaleissa. Ai niin, ja äänestääkin pitää vielä. Muistakaa tekin!! :)
Kommentit (3)

Pari sanaa niistäkin
Kirjoitettu: 19.01.2012, 11:27:12 (Muokattu: 19.01.2012, 11:27:59)
Olen nyt katsonut sen verran noita vaalikeskusteluja, että yksi ajatus ainakin on muotoutunut pääkopassani niiden tiimoilta. Eikä se liity äänestyspäätökseeni, oma ehdokkaani on ollut selvillä jo pitkään.

Olen sen sijaan ruvennut fanittamaan koko kandidaattilaumaa ihan tietystä syystä: heidän yhteiskäytöksensä takia. On ilo nähdä liuta tuossa asemassa ja tilanteessa olevia ihmisiä, jotka eivät ole monen aiemman vaalikeskustelun tavoin alentuneet sättimään ja solvaamaan toisiaan. Minusta on hyvä, että viime eduskuntavaalien jälkeen äänestäjille, meille kansalle, tarjotaan moista esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että asioista voi keskustella myös käymättä toisten kimppuun. Esimerkkiä siitä, että politiikka voi olla rennompaakin, pönötysvapaata.

Totta on varmaan sekin, että nykyinen presidentin tehtävä ei vallasta riisuttuna enää herätä ehdokkaissa tai puolueissa takavuosien kaltaisia intohimoja. Yhtä lailla kaiken viihteellistyminen näkyy näissäkin tositv-koitoksissa. Ajatelkaa nyt, olisitteko voineet kuvitella vaikkapa Mauno Koivistoa hokemassa tentissä toiseen Pöö! yleisön ja toimittajien pyynnöstä. O tempora, o mores...

Yhtä kaikki, olen tullut siis siihen johtopäätökseen, että tuosta porukasta kaikki pärjäisivät presidentin tehtävässä. Makueroja toki voi olla siitä, miten sitä hoitaisivat. Mutta yleisesti ottaen olen (yllättäen) tyytyväinen tämänkertaiseen otokseen :)
Kommentit (0)

Olemisen sietämätön keveys
Kirjoitettu: 12.01.2012, 20:28:40
Kun on tarpeeksi vanha, muistaa moisenkin elokuvan! Kirjasta puhumattakaan. Mutta otsikon piti nyt olla vain aasinsilta itse asiaan eli ajan kulumiseen, joten jätetään Lena Olinit, Daniel Day-Lewisit ja muut sinne jonnekin, menneisyyden hämärään.

Jos pitäisi nimetä yksi syy, miksi en haluaisi palata takaisin päivätyöhöni vuorotteluvapaan jälkeen, niin se olisi tämä uusi kokemukseni ajan olemuksesta. Kyllä, tajusin toisella aivopuoliskolla töissä ollessani miten päivät ja viikot suhahtelevat ohi. Aina tuntui ettei juuri nyt ehtinyt mennä leffaan/konserttiin, käydä kahvilla ystävän kanssa, suunnitella jotain kivaa menoa, sivistää itseään jne. Aina oli joko maanantai tai perjantai. Ja ne päivät siinä välissä yhtä hämärää massaa.

Entä nyt? Nukun enemmän, lorvin enemmän. Ehdin miettiä maailmaa ja itseäni. Ehdin opiskella, sykäyksittäin mutta kuitenkin. Ehdin edistää oman ns. firman markkinointia, jos siitä vaikka ponnistaisi siivilleen tai edes jaloilleen. Ehdin katsella miten ulkona sataa lunta, millaisia koiria naapuritalossa asuu. Ehdin lukea lehteä ja miettiä kaikenlaista sitä lukiessani. Ehdin harjoitella pianonsoittoa, aina välillä. Ennen kaikkea: ehdin ottaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen, joka töissä käydessä ärsytti, painosti, kiukutti tai muuten vaan painoi mieltä. Siunattu vapaus!

Ihan pelkkää elämäntaiteilua tämä elo ei sentään olo. Huomenna alkaa se mainostamani opetusharjoittelu. Luulen olevani riittävän valmistautunut asiaan, joka sentään on pitkälti tuttu. Luulen myös, että olen erittäin helpottunut kun ensimmäinen päivä on takana. Opiskelijaryhmä on kyllä tuttu ennestään, joten sitä on kiva tavata taas. Ja tänään alkaa Game of Thrones...
Kommentit (0)

Prospero año nuevo
Kirjoitettu: 03.01.2012, 17:01:26
Uusi vuosi. Taas, pitää kai lisätä. Joulua ennen ottamamme valohoidon (lue: etelänmatkan) vaikutukset alkavat kirjaimellisesti himmetä ja pimeys on puskenut päälle. Onneksi täällä Isolla Kirkollakin satoi eilen lunta, turut ja torit valostuivat kummasti samoin kuin synkkä mielenikin :)

Oikeastaan mun pitäisi valmistella opetusharjoittelun tunteja eikä jaaritella täällä blogialustalla, mutta minkäs teet: liha on heikko. Ja viime hetken paniikki ja sitä kautta tehokkuuspiikki vielä tulematta. Ensimmäiset tunnit ovat ensi viikon perjantaina, johon on onneksi siis aikaa. Suunnitelma tosin pitää jättää etukäteen, mikä lyhentää lorvimissektorilla viipyilyä. Aihe ei muuten ole ihan pienimmästä päästä: kulttuuri, perhe ja yhteiskunta. 15 tunnissa pitäisi auttaa opiskelijoita pääsemään jonkinlaiseen alkuun omien sosiaalisten normiensa, arvojensa ja moraalinsa pohtimisessa, siis suhteessa omaan, tulevaan ammattiinsa. Sen päälle vielä avata kulttuurin käsitettä ja merkitystä heidän työssään sekä miettiä millaisia erilaisia perheitä suomalaisessa yhteiskunnassa eleleekään. No, sinänsä teemat ovat kyllä erittäinkin motivoivia ja kiinnostavia. Omat ajatukseni askartelevat nyt lähinnä sen parissa, millaisia tehtäviä haluaisin ryhmällä teetättää oppimisen tukena.

Tällä viikolla ajatukset ovat askarrelleet myös tulevien vaalien parissa. Enkä nyt tarkoita USA:ta ja Iowaa, vaan näitä kotoisia Ken-on-maassa-paras-Paavo -vaaleja. Ai niin, onhan siellä pari muutakin mukana noiden Paavojen lisäksi.

Superiloiseksi minut teki muutama uutinen Pekka H:n nousevasta kannatuksesta. Luulen että ne tulevat tismalleen oikeaan aikaan: ihmiset huomaavat että PH on kuin onkin ihan oikea, vakavasti otettava, kandidaatti eikä mikään C-sarjan täyte-ehdokas. Kunpa noste jatkuisi! Meillä kun olisi kerrankin mahdollisuus saada oikeasti älykäs ja ammattitaitoinen pressa - edellisiä väheksymättä ;)

Presidentinvaaleja aasinsiltana käyttäen: huomaan muuten edelleen ärsyyntyväni tähän Suomen kulttuuripiirien (ja -pierujen) kitinään taannoisista Musiikkitalon avajaisista ja siitä ettei Paavo A ollut paikalla. Dziizös, ihmiset, voisitteko hankkia itsellenne elämän? Mikäs viidakon laki se on, että kulttuuriministerin on aina ja kaikkialla pantava klassinen musiikki ja eliitin mieltymykset ensisijalle? Läsnäolo korkean tason urheilutapahtumassa on minusta sekin hyvin perusteltua, semminkin kun se sattuu kuulumaan ko. ministerin työkenttään. Ja, kuten siippani jaksaa sitkeästi huomauttaa: olihan siellä Musiikkitalossa paikalla Jyrki K valtiovallan edustajana. Tuskinpa kulttuuriministeri myöskään ehtii paikalle kaikkien muiden kaupunkien/paikkakuntien kulttuuripalatsien avajaisiin - en näe että Helsingin kohdalla tarvitsisi tehdä poikkeusta vain pääkaupungin statuksen verukkeella. Nyt takaisin opintojen pariin. Bis bald!
Kommentit (0)

Ystävistä ja Fredrik Suuresta
Kirjoitettu: 31.12.2011, 16:49:53 (Muokattu: 31.12.2011, 16:51:43)
Olen pohtinut täälläkin aiemmin ystävyyden teemaa. Taitaa siis olla oma päänsisäinen kestosuosikkini. Ai miten niin? No kun ystävät ovat mietityttäneet pitkin syksyä. Joskus valvotuttaneetkin, mikä ylläpitää tiettyä tasapainoa: palkkatyö valvotti aikanaan säännöllisesti. Valvomisen määrä on siis vakio, näemmä.
Mutta ystävyydestähän mun piti kirjoittaa eikä uniongelmistani. Menköön nyt vaikka myös senkin piikkiin, että vuoden loppuessa on hyvä tehdä vähän tilinpäätöstä oman elämänsä kanssa.

Aiemmin pidin itseäni hyvin onnekkaana. Ystäviä, kavereita, positiivisia ihmiskontakteja tuntui olevan paljonkin. Viimeisen vuoden aikana olen korjannut tätä käsitystäni useaankin otteeseen. Huomasin ärsyyntyväni oman asemaani suhteessa moneen läheisenä pitämääni ihmiseen, suhteesta kun puuttuikin tarkemmalla analyysilla tykkänään vastavuoroisuus.

Mitäkö tällä tarkoitan? No mm. sitä, että ystävyytemme säilyi hengissä nimenomaan minun aktiivisuuteni kautta. Vastapuoli harvemmin (jos koskaan) näki vaivaa kyselläkseen kuulumisia,
sopiakseen tapaamisesta - tai mikä nyt välejämme olisikaan pitänyt lämpiminä. Olenkin tehnyt sinänsä inhoja ihmiskokeita lähipiirissäni. Olen vähentänyt omia yhteydenottojani ihmisiin ja odotellut josko minulle tulisi posteja, soittoja jne. Kaameaa on ollut huomata ettei niitä ole kuulunut. Juu, tajuan kyllä että itse kullakin on omat kiireensä. Kellä perhe pitää kiireisenä, kuka keskittyy uraansa, opiskeluihinsa tai johonkin ongelmalliseen elämäntilanteeseensa. Luulisi silti että jokaisella olisi aikaa hoitaa sellaisia läheisiä ihmissuhteita, joita pitää tärkeinä.

Asiaa moneen otteeseen ja myös monena unettomana yönä pohtineena olen tullut siihen vääjäämättömään ja emmottavaan lopputulokseen, etten ole kovin tärkeä ystävä kovinkaan monelle ihmiselle.

Erikseen ovat sitten ne hardcore-tapaukset, joiden tukemiseen, terapoimiseen ja kaikenlaiseen kuuntelemiseen olen pannut paljonkin paukkuja. Asioiden selvittyä, ongelmien kaikottua ja elämäntilanteen tasoituttua onkin käynyt niin että minä olen saanut jäädä ja mennä. Tylsää. Epäreiluakin. Loukkaavaa, ehdottomasti.

Onhan mahdollista että minulla on epärealistiset odotukset niitä kohtaan, joita olen pitänyt ystävinäni. Ehkä monien omat käsitykset ystävyyden merkityksestä eroavat merkittävästi omistani.
Ehken osaa itse oikeasti toimia fiksusti ystävyyssuhteissani vaan huomaamattani karkoitan kaverini muiden pariin. Mene ja tiedä. Huomaan kuitenkin, että varsinkin nyt kun vapaata aikaa on ollut
huomattavan paljon, suorastaan kärsin ohenevista ystävyyksistä.

Voikohan sitä enää panna kaveripiiriään uusiksi tai hankkia uusia, merkityksellisiä ystävyyssuhteita? En tiedä sitäkään. Vai lieneeköhän tässä kysymys jostain suuremmasta, elämän taitekohtaan liittyvästä muutosryppäästä? Niin paljon kysymyksiä ja tuskin yhtään vastausta :)

Tänään kuitenkin mennään juhlistamaan vuodenvaihdetta yhden sellaisen ystävän luokse, joka halusi meitä nähdä. Lienee paras keskittyä siihen mitä on, sen sijaan mitä on joskus ollut tai voisi olla.

Asiasta kukkaruukkuun: viime keväisen Potsdamin matkan jälkiherännäisenä seurauksena lainasin kirjastosta Fredrik Suuren elämäkerran. Nyt olen täysin sen pauloissa! Kiinnostava elämä, monessakin mielessä.
Alkusysäyksen F:n elämään tutustumiseen sain siitä ristiriidasta, joka syntyi Sanssoucin palatsin ja hänen hautansa välille: jälkimmäinen kun oli perin vaatimaton ja kokonaan vailla keisarillista loistoa - kaiketi valtiaan itsensä toivomuksesta.

Tässä siis vuoden viimeisen päivän ups and downs. Räiskyvää uutta vuotta kaikille ja tapaamisiin 2012!
Kommentit (4)

I hear the blues a-callin' tossed salad and scrambled eggs
Kirjoitettu: 28.12.2011, 09:06:52
Joulun paras lahja oli dvd-boksillinen Frasieria. Sitä on nyt tapitettu onnellisena joulun pyhät ja vähän eilen illallakin. Cranen perheen saaga osuu ja uppoaa minuun kuin Korkeajännitys. Parhaita jaksoja voi katsoa uudelleen nautinnollisella odotuksella: tietää milloin tulee se paras punchline tai milloin ajoitus toimii muuten parahultaisesti. Ja oh boy, olisipa omasta asunnosta sellainen näkymä kuin Frasierilla...

Tänään päättyi monen kuukauden sanomalehdetön aika. Olimme keskeyttäneet jakelun paristakin syystä. Halusimme vähän karsia menoja, mikä on aina hyvä syy kaiken kulutuksen arvioimiseen :) Halusimme - tai ainakin minä, siipasta en mene takuuseen - tauon Maan Parhaan Lehden omahyväisestä asennoitumisesta maailmanmenoon ja itseensä. No, nyt se kustantajan ja painotalon lahja maailmalle taas kolahti postiluukusta. Tartuin lehteen uteliaanakin; olisiko oma katsanto sen syvimmästä olemuksesta muuttunut. Mjaa, joudun kyllä tunnustamaan että yhden lehden perusteella en vielä osaa muodostaa tuosta kantaani. Aamu tuntui kuitenkin erilaiselta, kun molemmat keskittyivät lehdenpuolikkaaseensa radionkuuntelun tai hajanaisen keskustelun sijaan.
Kommentit (0)

Comeback?
Kirjoitettu: 27.12.2011, 09:10:18
Jahas. Ensin piti selviytyä töistä lomalle ja vuorotteluvapaalle. Sitten ne molemmat veivät mennessään. Kesä kului suurelta osin mökillä, ilman sen kummempia tietoteknisiä yhteyksiä. Syksyn alettua palattiin kaupunkiin. Mietin monesti että kirjottaisinko jotain tänne, ja jos, niin mitä. En kirjoittanut. Pää oli tyhjä. Kynnys kirjoittaa mitään nousi suuremmaksi ja suuremmaksi.

Viime viikolla tapasin ystävää. Hän sattui kysymään mitä blogirintamalle kuului. En osannut sanoa juuri muuta kuin etten ole kirjoittanut aikoihin mitään. Mutta ehkä tuo kysymys oli kaikki mitä tarvittiin: täällä ollaan. Tuskinpa kukaan on henkeään pidätellen odotellut josko Jetsetterin näppäimistöstä kirpoaisi jokin viihdyttävä tai terävä hengentuotos. Itse olen kuitenkin odottanut itseäni, egomaanikko kun olen.

Niin, olen siis ollut vuorotteluvapaalla nyt muutaman kuukauden. Aika kulunut olemiseen, urheiluun. Opintoihin. Arvelin etukäteen että kunhan päivät ja viikot kuluvat, alkaa mielen sopukoista nousta esiin tavaraa joka vaatii huomiota. Arvelu on osoittautunut oikeaksi. En vain etukäteen hoksannut mitä pintaan nousisi. Ehkäpä kirjoitan tuosta erikseen.

Nyt on hidas aamu, yksi monista. Lopettelen aamiaista, kuuntelen radiota. Mietin mitä tänään alkaisi. Ulkona aamun hämärä vaihtuu joksikin valonkaltaiseksi tilaksi. Elämä on. Ja hyvä niin.
Kommentit (0)

Tapahtuma
Kirjoitettu: 01.04.2011, 08:57:20 (Muokattu: 01.04.2011, 09:02:12)
Eilen tuli katsottua Eventin toinen jakso. Saapas nähdä jaksanko innostaa itseni enää kolmannen katsomiseen. Mikähän siinä on, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen näissä sarjoissa toistuvat samat teemat ja asetelmat? Armeijan ja sotilaiden vastuulla on ratkaista kansakuntaa koskevat asiat - neuvottelupöydissä ei koskaan ole minkään muun ammattikunnan edustajia. Koska ei ole enää poliittisesti korrektia ilmaista epäluuloja olemassaolevia vähemmistöjä ja muukalaisia vastaan, saavat alienit edustaa aina sitä Tuntematonta Uhkaa. Hohhoijaa. Booooring, sanon minä.

Tässä on hieman sama rasittavuus kuin aikanaan kun olin koukkuuntumassa Civilization-peliin. Siinähän pärjäsi mainiosti vain, jos agressiivisesti hyökkäili naapuriensa kimppuun ja valloitti heiltä kaupunkeja. Jos halusi elää rauhanomaista elämää ja kehittää omaa yhteiskuntaansa, tuli jonkun mongolilauman yliajamaksi.

Tai meistä ihmisistähän tuo viime kädessä kai kertoo. Kiihottavaa ja viihdyttävää on vain taistelu, tappaminen, tuntemattoman leimaaminen vaaralliseksi, ja vallankäyttö. (Tappamista lukuun ottamatta samat teemat toistuvat noissa iänikuisen puuduttavissa vaalikeskusteluissakin). Pasifismi ei myy, ei tv-sarjoja eikä tietokonepelejä.

Mjuu, älkää käsittäkö väärin. Tykkään minäkin lukea dekkareita ja katsoa eritoten brittiläisiä ja pohjoismaisia poliisisarjoja. Tappamisellahan niissäkin pelataan. Väitän kuitenkin, että niissä katsantokulma on hieman toinen. Keskiössä ovat myös tilanteen problematisoiminen ja ihmisten välinen vuorovaikutus. Sitä paitsi, voiko joku mukamas vastustaa Mikael Persbrandtin karismaa?
Kommentit (0)

Kesäduuniblues
Kirjoitettu: 28.03.2011, 13:00:44
Tuo otsikko ei oikeastaan liity mihinkään. Tulipahan vai mieleen ns. tajunnanvirtatekniikalla. Tai intuitiolla, miksi kukakin sitä nyt kutsuukaan.

Jos yritän eritellä tässä lennosta alitajuntani sokkeloita, niin kesä assosioituu varmaan tuohon ulkona möllöttävään antisäähän: ei ole oikein mikään vuodenaika hetkellisesti. Duuniblues taas siihen, että istun työpisteessäni, ja määrä olisi olla sekä luova että tuottelias. Hahaa, tuo yhdistelmähän on yhtä helposti saavutettavissa kuin epäitsekkyys Paavo Väyryseltä.

Mutta hups, nyt olin heti ilkeä. Tarkoitus kun oli olla kaikkea muuta: ohittaa sekä Nuotat että Persut, Japanit, Libyat ja Norsunluurannikot (mietin muuten viikonloppuna että eikö voisi ennemmin sanoa Norsunluurannikossa kuin -rannikolla, jos maasta puhutaan).

Viikonloppuna tuli sekä urheiltua (ruumis kaipaa kiinteytymistä), kokattua (nam!) sekä katsottua kolme Pedro A:n leffaa putkeen eilen. Mieli lepäsi. Ja miksei ruumiskin, ponnistelujen jälkeen. Vaikka työstäni pidänkin, nuo vapaa-aikojen sosiaaliset riennot saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni enemmän minuksi. Oikein onnistuneen viikonlopun jälkeen onkin yleensä vaikea orientoitua työminään ja -rooliin. Vaan lähteehän se aina sitten sujumaan, viimeistään tiistakina.

Tulipas tästä nyt kaikkinensa tajunnanvirtaa. Poistun luovan tehokkuuden sektorille - pitäkää peukkuja. Takaisin taas, kun virta vuolaana soljuu. Tai muuta sellaista.
Kommentit (0)

Jospa oisin lintu vaan
Kirjoitettu: 01.02.2011, 10:51:55 (Muokattu: 01.02.2011, 10:56:35)
Olen pienestä pitäen ollut tarkkailija. Harjaannuin lapsuudenkodissani siihen, että asioita ja ihmisiä on hvyä katsella hieman etäämmältä. Kauempaa oli myös hyvä luikkia karkuun, jos tilanne alkoi muuttua tavalla tai toisella epämieluisaksi.

Osin noiden kokemusten ja osin kaiketi myös ns. luontaisten taipumusten takia olen myös kehittynyt vähintäänkin kohtalaiseksi ihmislukijaksi. Tarkoitan siis kykyjä tulkita ihmisten käytöstä, eleitä ja ilmeitä. Toisinaan menee railakkaasti metsään, tietysti. Useimmiten arvioni osuvat kuitenkin kutakuinkin samalle hehtaarille tai aarille. Nyt, mainostamaani vuorotteluvapaata odottaessani, hahmottelen myös suunnitelmaa miten entistä enemmän hyödyntää noita taitojani myös leivän hankkimisessa.

Mutta mistäs tämä juolahti mieleeni? Siitä kaiketi, että tuijotin sumuisin silmin ulos työpisteeni ikkunasta ja katselin haaveellisena ulkona loimottavaa kirkasta talvipäivää. Juuri nyt voisin jättää työhuolet sikseen ja lehahtaa siiville tarkkailemaan ihmisten tiistaisia touhuja tuossa Hakaniemessä. Samalla saisin tarvitsemaani etäisyyttä miettiä viime päivien kohtaamisia ja päähäni virinneitä ajatuksia.

Kuten nyt sitä, miten jumalanpalvelukset rakentuvat itselleni vieraan mallin ympärille: jos ei omasta suusta tule ulos kuin raakuntaa, miten voisi nauttia laulaen toteutuvasta yhdessäolosta. Tämä virisi mieleen Sateenkaarimessussa hiljaa istuessani; sama ajatus toki putkahtaa esiin kavereiden seurana karaokebaarissa istuessa tahi juhlissa, joissa tulee se karmaiseva hei-me-kaikki-laulamme-yhdessä-koska-se-on-huisin-kivaa -osuus. Auh. Vain toiset laulutaidottomat voinevat syvästi ja todesti ymmärtää, miten nuo hetket voivat riipiä ja raastaa.

Tai että mitkäs kaikki kirjat ovatkaan muokanneet omaa ajatteluani samalla lailla kuin tuo aiemmin jo mainitsemani Osattomien planeetta. Tämä taas virisi mieleen kirjakerhomme kohtaamisessa. Le Guinin lisäksi Hermann Hessen Arosusi nyt ainakin, ja onhan niitä muitakin, kun mielensä sopukoita alkaa kaivelemaan. Eivätkä kaikki suinkaan ole teoksia, jotka tuli luettua siinä maailman- ja elämäntuskaisemmassa nuoruudessa. Aina välillä ihan aikuisenakin tulee eteen kirja, joka tuntuu vain niin pakahduttavan todelta, ja jonka jälkeen mikään ei ole enää aivan entisellään.

Aika aikaansa kutakin. Lienee pakko palata miettimään seminaarijärjestelyjä, koulutusten teemoja ja työsuojelun ihanuuksia. Bis bald ja lisää tuonnempana.
Kommentit (0)

Minä ja opettajat
Kirjoitettu: 18.01.2011, 20:57:29 (Muokattu: 18.01.2011, 20:58:18)
Hassua miten jotkin taakseen jättämät asiat löytää kirjaimellisesti edestään ja elämästään myöhemmin. Enkä edes tarkoita nyt ammoin dumpattuja poika/tyttöystäviä tai muita liehukkeita.

Minun piti aikanaan tehdä opettajan pedagogiset opinnot osana tutkintoani. Läpäisin jo valintakokeenkin, joka ei tosin kovin kummoinen ollut - kilpailua kun oman aineen paikoista ei ollut kuin nimeksi. Lämmittelin jo jossain illanvietossa hieman alustavasti suhdetta ainekohtaiseen didaktikkoonkin, joka kulki vanhempien opiskelijasukupolvien puheissa aika hirviömäisessä maineessa.

Sitten jokin sai kuitenkin minut pyörtämään päätökseni. En koskaan aloittanut opettajaopintoja. Muistaakseni tuolloin logiikkani kulki jotensakin niin, etten ollut kiinnostunut opettamisesta sen paremmin työnä kuin ammattinakaan. Opinnot ja elämä veivät toisaalle. Ja pysyvästi, niin ainakin vakaasti luulin.

Nyt, muutama työpaikka myöhemmin, olenkin hämmästyksissäni. Koulutan sivutoimisesti mutta melko säännöllisesti aikuisia eri puolilla Suomea. Olen tuottanut opetusmateriaalia ja käynyt muutaman pedagogisen täydennyskoulutuskurssin. Ja, ennen kaikkea tykkään kouluttamisesta yli kaiken, ja olen muidenkin kuin omasta mielestäni omassa elementissäni siinä.

Niinpä tsädää: aion hakea opettajakorkeakouluun saadakseni pedagogisen pätevyyden. Nyt väsään hakemusta ja mietin miten varmistaisin mahdollisimman hyvät pisteet haussa. Ja jos hyvin käy, niin viimeistään elokuussa käyn taas opin tielle! Miten tässä näin pääsikään käymään??
Kommentit (0)

Tuli luettua kirja..
Kirjoitettu: 13.01.2011, 14:42:50 (Muokattu: 13.01.2011, 14:44:23)
Olen lukenut viime viikkojen aikana kolme kirjaa, joiden yhteisvaikutus minuun on ollut hämmentävä.
Kirjat ovat Olli Jalosen Poikakirja, Ursula Le Guinin Osattomien planeetta, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.
Näistä Le Guin on vanha tuttu, jonka pariin palasin monen vuoden tauon jälkeen. Muut kaksi luin nyt ensimmäistä kertaa.

Le Guin ja Jääskeläinen ovat seuraavan kirjallisuuspiirimme kokouksen pureskelussa, ja tiedän toisten kirjallisuuspiiriläisten zoomailevan toisinaan blogiani. Niinpä en lausu niistä tässä sen kummempia arvioita, vaan säästän sanojani kokoukseemme. Olisihan sääli, jos kuolemattomat ajatukseni tulisivat julki liian aikaisin..

Kirjojen yhteisvaikutuksesta sen sijaan tohdin lausua sanan jos toisenkin: ne ovat nimittäin saattaneet sisikunnassani liikkeelle suuria voimia! Olen sekä valveilla että unissani käynyt läpi omaa henkilöhistoriaani, valintojani ja unelmiani. Järisyttävää on ollut huomata nimenomaan tuon kolmikon käynnistämä ajatusten ja tunteiden kumuloituminen: viime yönä hetken aikaa valvoessani mietin jopa, palasiko jo kauas kaikonnut neljänkympin kriisi nyt kummittelemaan.

Pohdinnassa on ollut sekä aikanaan tekemäni opiskeluvalinnat että valmistumisen jälkeiset uravalinnat. Tosin jälkimmäisten kohdalla ei nyt varsinaisista valinnoista voi puhua - ehkä parempi olisi käyttää termiä ura-ajautumiset.

Jaa mitäkö sitten mietin? No, tämmöisiä, esmes:

Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa opintoja, eikä tarrata ensimmäiseen vastaan tulleeseen työpaikkaan?

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä kokeilemaan onneaan meren taakse, eikä jäädä nököttämään kotimaahan?

Olisiko pitänyt seurata selkäydinreaktioitaan ja haistattaa pitkät totunnaiselle elämälle?

Ja suurimpana kysymyksenä kaikista:
onko vielä aikaa ja mahdollisuuksia tarkistaa valintojaan?

Kokemus on ollut yhtä aikaa puhdistava ja kuormittava. Puhdistava siksi, että se on saanut minut valppaaksi tässä hetkessä päätöksiä vaativien tienhaarojen suhteen. Kuormittava tietysti siksi, että menneiden vatvominen vie energiaa. Mutta pitkästä aikaa tunnen olevani uudella tavalla kiinni omassa elämässäni ja tulevaisuudessani.
Kommentit (2)

Kymmenen asiaa..
Kirjoitettu: 05.01.2011, 15:54:57 (Muokattu: 05.01.2011, 15:55:48)
olen taas kunnostautunut inisemällä kaikenkarvaisista asioista, että tässä vähän toista laitaa.

10 asiaa, jotka saavat minut iloiseksi juuri nyt

1. Lumen valon uusi levy. Äänitetty vielä vanhassa varuskuntakirkossani :)

2. Tulossa oleva vuorotteluvapaa. Jokohan vois aloittaa aamukamman, vaikka se onkin vielä useamman kuukauden päässä?

3. Uusi kotimme. Pieni voi olla kaunista ja viihtyisää, ja puhun nyt neliöistä.

4. Uudet naapurimme (ks edellinen). Se on kuulkaa Luojan lykky, kun sosiaalista kanssakäymistä naapureiden kanssa ei tarvitse pinnistellä eikä feikata.

5. Viime aikoina lukemani uudet, suomalaiset romaanit. Kaikki eivät olleet mieleeni, mutta palauttivat mieleeni sen, miten nautinnollista on lukea kirjoja alkuperäiskielellä - joka sattuu olemaan vielä oma äidinkieli.

6. Hitaasti tavaamani Agatha Christien romaani viroksi (Kuolema Niilillä). Sanakirjan ja luovan otteen kanssa tästäkin selvitään!

7. Huominen tapaaminen ystävien kanssa. Samalla ruoditaan osaa kohdan 5) annista ja tutustutaan uuteen (meille) lähikuppilaamme.

8. Oman siippani tuoksu, kun se tulee illalla kainaloon ennen nukahtamistaan.

9. Amazing Racen uusi tuotantokausi. Siinä on vain jotain perin juurin koukuttavaa! Vielä on suosikit löytymättä.

10. Tallinnasta viime viikolla ostamani hieman pöhkö talvilakki.
Kommentit (0)

Heterojen hommaa
Kirjoitettu: 04.01.2011, 09:35:37 (Muokattu: 04.01.2011, 09:36:58)
Jaan vielä yhden vuodenvaihdeihmettelyn kanssanne. Halusitte tai ette.

Selektiviisen tv-tietoisuussuodattimeni läpi tunki havainto ohjelmasta, jossa häät järjestetäänkin sulhasen, ei morsiamen, aivoitusten mukaan. Ohjelman mainoksessa tuodaan selvästi esille se, miten ennenkuulumatonta moinen on. Puhumattakaan siitä, miten tämä maailmanjärjestys uhkaa tuhota morsianten ikimuistoisen päivän.

Hohhoijaa. Seuraan nyt laajennetussa suvussani käynnissä olevia häävalmisteluja. Muista yhteyksistä tuttu ystäväni on myös valjastettu mukaan morsiamen polttareiden suunnitteluun. Tätä kautta minulle on tihkunut myös tietoa häidenkin suunnittelun etenemisestä. Se näyttää kulkevan sitä ikiaikaista rataa, jossa morsian päättää kaikesta (siis ihan kaikesta) ja sulhanen ilmaantuu paikalle hääpäivänä. Siis noin pääpiirteissään. Ystäväni, joka sattuu olemaan myös sulhasen sisar, kommentoi tilannetta jotensakin niin, että "eihän sitä mun veljeäni kiinnosta häiden yksityiskohdat".

Öö. Nyt lyö tyhjää, ihan niin kuin tuon tv-ohjelmankin suhteen. Olen ehkä naiivi ja/tai idealisti, mutta eikö häiden pitäisi olla molempien osapuolten yhteinen, iloinen juhla? Juhla, jossa toteutuu molempien käsitys siitä, mikä on keskeistä ja miten juhlitaan? Juhla, jossa molemmat tuntevat olonsa kotoisaksi ja rentoutuneeksi?

Vai onko niin, että avain tähän outoon dilemmaan tuleekin tuosta tv-ohjelman mainoksesta. Siinähän tuodaan esille, että yksi morsiamen mahdollisista reagointitavoista (sulhasen käsittämättömien hääpäätösten suhteen) on itkupotkuraivari. Siis itkupotkuraivari?!? Minusta tuo termi kuulostaa joltain, jota harrastetaan päiväkodeissa tai hiekkalaatikoilla. Tai joka tapauksessa noin alta kymmenen ikäisenä, kun ei saada heti omaa tahtoa läpi. Tai kun on sopeuduttava siihen, että muidenkin kannat on otettava huomioon.
Tai kun ottaa päästä kun joku on tuhonnut oman hiekkakakun..

Niin tai näin, en oikein pääse kiinni siitä, mitä tarkoitusta nuo edellämainitun kaltaiset häät palvelevat. Jos jo häissä - joista ainakin teoriassa se varsinainen yhteinen elämä alkaa - toteutuu yksioikoisesti ja -puolisesti vain toisen puolison tahto ja näkemys, niin miten sitten arkielämässä? Vai eikö häät ja arkielämä kuulukaan yhteen? Vai onko tässä kyseessä taas jotain, joka on vain heteroiden hommaa ja aukeaa vain "nillle"? Mene ja tiedä. Valaiskoon mua se, jolla on tästä suurempi ymmärrys!
Kommentit (2)

Uuden vuoden mietteitä
Kirjoitettu: 03.01.2011, 13:18:48
Jos viime vuoden viimeisiä ihmetyksiä ainakin omassa perhepiirissä oli mm. Kari Tapion kuoleman aikaansaama hypetys, niin tämän vuoden ensimmäisiä voisi olla tuttavapiiriin lukeutuvien Erinomaisten Ihmisten kummastelu.

Tilanne vaatinee hieman molempien teemojen avaamista.

Kari Tapio oli ihan hyvä laulaja, joka taisi uransa loppupuolella vielä petratakin taitojansa. Kuolema on aina surullinen juttu, johon päättyy aina jotain hyvin ainutlaatuista. En vain millään jaksa ymmärtää, miksi hänen ei-niin-yllättävä poismenonsa aiheutti ylinostalgisointia, taivastelua ja jeesustelua Suuren Suomalaisen Äänen menettämisestä. Dziizös. Taisi olla oikeat uutisaiheet vähissä loppuvuodesta.

Ja tämä Erinomaisten Ihmisten Klaani sitten. Tuli välipäivinä tavattua erästä tuttavaa, joka on pienissä annoksissa ihan mukava ja viihdyttävä. Nyt taisi vain tulla yliannostus, sillä jälkikäteiset allergiareaktioni ovat olleet vähän turhankin kosmisia. Kyseinen hahmo on sitä tyyppiä, joka kuuluu varmaan itse kunkin tuttavapiiriin - ehkäpä joku teistä tunnistaa siitä itsensäkin. Siis sellainen, jonka elämän kantava teema on oma erinomaisuus suhteessa muihin ja oman elämän kertakaikkisen mielettömän upeat elementit ja valinnat.

Ai mitäkö tarkalleen ottaen tarkoitan? No, semmoisia tilanteita joissa Erinomainen Ihminen, kuultuaan tuttavansa vaikkapa aloittaneen uuden harrastuksen, keskeyttää asiasta virinneen keskustelun ja kertoo miten itse on toissa vuonna voittanut ao. harrastuksen Suomen/piirikunnan/kaupunginosan mestaruuden. Tai, kuultuaan toisen tuttavansa osallistuneen elämänsä hauskimpiin pikkujouluihin, siirtää näppärästi puheen omiin pikkujouluihinsa, jotka ne vasta olivatkin ylimaallisen fantastiset ja joiden rinnalla mikään muu ei varmasti voi olla mitään keskinkertaista kummempaa.

Tyytyväisyys omaan elämäänsä on hyvä ja myönteinen asia. Kukapa niitä ruikuttajiakaan ja draamakuningattaria jaksaisi. Mutta se, että oma erinomaisuus on yhden sortin kilpailuase keskusteluissa ja oman elämän arvottamisessa on - hmm - jopa surullista.

Kaikesta huolimatta, onnellista (erinomaista tai keskinkertaista tai jotain siltä väliltä) uutta vuotta!
Kommentit (2)

Kantakaupungin ihmeitä
Kirjoitettu: 26.11.2010, 15:12:14
Otimme ja muutimme takaisin kantakaupungin hulinaan. Pois tuolta puolimaaseudun rauhasta. Takana on nyt kokonaista puolitoista päivää cityn sykettä.

Yksi syitä, jotka saivat tekemään asunnonmyynti- ja muuttopäätökset, oli sekalainen naapurustomme. Kuka mulkoili vihamielisenä, kuka huudatti jälkikasvuaan, kuka autistisena juoksi karkuun rappukäytävässä.

Miten cityssä? Naapurit tulivat vaseti esittäytymään ja toivottamaan tervetulleiksi. Lausuivat yksi toisensa perään vilpittöminä: "toivottavasti viihdytte!". Hyvä ettei tullut tippa linssiin. Hyvä mieli tuli taatusti.

Asunto ja tavarat on tietysti vielä miten kuten, ehkä viikonloppuna tulee lisää kävelyreittejä - siis sisätiloihin. Tavarasta luovuttiin ennen muuttoa, silti meiltä kulki pari nyssykkää heti ensi töikseen läheiseen vaatekeräyspönttöön.

Monta vuotta talven ruuhkabusseissa työmatkoja nuokkuneena oli mieli kepeä senkin vuoksi, että nyt matka taittui kävellen ja ratikalla. Uusvanhat maisemat näyttivät ihan toisilta työmatkan varrella, vaikkemme mihinkään uppo-oudolle seudulle muuttaneetkaan (kulmat ovat kyllä hyvinkin tutut muista yhteyksistä).

Summa summarum: muutos virkistää! Olo on kuin Ylva Ekbladilla Bettinan sohvalla: tuli sisäinen pakko, jota oli seurattava. Ja hyvältä tuntuu. Nämä kantakaupungin ihmeet, monen vuoden evakkouden jälkeen.
Kommentit (2)

Isänpäivä
Kirjoitettu: 16.11.2010, 09:59:48
Sattuneesta syystä minulla ei ole ollut enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen erityistä syytä viettää isänpäivää. Niinpä se nytkin vilahti ohi melko arkisissa puuhissa: roudasimme lähestyvän muuton alta erinäisiä tarvekaluja parempaan talteen veljelleni. Samassa tohinassa tuli myös vietyä muutama ulkokasvi hortonomiseen hoivakotiin kaverille. Päivän erityisplaatu
tuli mieleen lähinnä veljen luona aamukahvipöydässä, kun sankari mietti missä hänen nyt jo aikuiset lapsensa viilettävät; sekä illalla muuttotöiden jälkeen auki olevaa kauppaa etsiessä.

Erityinen päivä tai ei, vuodesta toiseen isänpäivä herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Aloitetaan tuosta kauppateemasta. En ole mikään vimmainen sunnuntaiaukiolojen kannattaja, päinvastoin. Hyvä kun niitäkin päiviä on, jolloin ruokakaupan myyjilläkin
on ihan pakosta vapaata. Maito- ja leipäkioskia etsiessä huomasimme kuitenkin siipan kanssa ihmettelevämme miten isänpäivä tuntui jouluakin pyhemmältä: edes se aina-auki-oleva-lähisiwa ei ollut nyt nälkäisten muuttajien palveluksessa. Meidän onneksemme
löytyi sitten niiden parjattujen ja sosiaalituella elävien maahanmuuttajien aukipitämä lähikauppa ja lähipizzeria, jotka pelastivat
sunnuntai-iltamme.

Isänpäivä saa toki myös miettimään omaa isyyttä, joka ei koskaan toteutunut. Television puoli-imelät lähikuvat uunituoreista, liikutuksen vallassa olevista isistä saavat minut yhtä aikaa vaivautuneeksi ja kateelliseksi. Vaivautuneeksi oman ulkopuolisuuden kokemuksen vuoksi: huonopa tuohon tarinaan on liittyä millään tasolla, varsinkaan emotionaalisesti. Olo on vähän samanlainen kuin katsellessa kulttuuridokumenttia eskimoiden elämästä - tarinankertojan käyttämä kielikin on ajoittain käsittämätöntä ja vierasta.

Kateelliseksi nuo esimerkki-isät ja heidän kertomansa saavat minut samalla tapaa kuin uimahallissa isä-lapsi -kokoonpanoja seuratessa: tuollaistako on nykylapsen arki, jossa isä (ainakin nuo tapaukset) on luontevasti läsnä ja lähellä. On äkisti vaikea hahmottaa, kumpaan tai keneen samaistuu. Siihen isään, joka nauttii lastensa kanssa olemisesta ja tekemisestä, vaiko jälkikasvuun, jolle isä on tuttu ja turvallinen hahmo. Uimahallissa kateuteeen liittyy kyllä lapsettoman ärtymystäkin, piltit kun joskus koettelevat lähiympäristön metelinsietokykyä ihan urakalla.
Puhumattakaan niistä käytöstavoista ja niiden puutteesta, johon tuntemattoman setämiehen tekisi mieli lausua sana tai parikin.

Niin, se minun isäpäivän minimaalinen vietto katkesi aikanaan oman isäni kuolemaan. Ei edes mihinkään äkilliseen, vaan hitaaseen ja etukäteen
odotettuun. Sen jälkeen on ollut hyvin aikaa pohtia välejämme ja selvitellä niitä. Aikaa miettiä millainen ihminen isä oikein olikaan. Aikaa antaa vähän kerrassaan anteeksi ainakin osa siitä vieraudesta ja etäisyydestä, joka noilta tv- ja uimahalli-isiltä näyttää tyystin puuttuvan. Aikaa rakentaa omaa aikuisuuttaan suhteessa sukulais- ja kummilapsiin. Aikaa huomata omat puutteensa noissa suhteissa. Ja ennen kaikkea aikaa tunnustella ajatusta, ettei minusta tullut oman isäni tai kenenkään muunkaan kaltaista isää.
Kommentit (0)

Valkoinen, kuiva kausi
Kirjoitettu: 15.11.2010, 15:18:07
Joskus kauan sitten, nuorena angstisena teininä tuo otsikon kirja kolahti kovaa. Nyt on kolahtanut vain kovaa se, että ensin vei mennessään kesä ja loma, myöhäinen sellainen. Sen jälkeen muutama kuukausi onkin kadonnut usvaan. Eikö vasta ollut elokuu, jolloin istuin rantakivellä ja uitin varpaitani merivedessä?

Miten ne Eput siitä(kin) lauloi, elokuusta.

Nyt on Miljoonasateen kuukausi, vaikken Heikki S:n sanoituksista koskaan tykännytkään. Ehkä jokin myöhemmällä iällä opittu lukkarinrakkaus Keski-Suomea kohtaan nostattaa senkin biisin mieleen, näinä harmaina aikoina.

Sisäisesti huomaan jatkavani kuitenkin elokuuta: mieli on tyyni ja kirkas edessä olevan muuton, ensi vuonna häämöttävän vuorotteluvapaan ja ensi viikonlopun juhlien vuoksi. Josko tästä vielä saisi itsensä blogaamaankin taas?
Kommentit (0)

Jaani
Kirjoitettu: 24.06.2010, 14:18:00
Jaanipäivä on täällä. Sanon jaani enkä juhannus, koska viime viikko Tartossa koukutti taas uudestaan tuohon etelänaapurien kauniiseen kieleen. Neljän päivän ajan sukelsimme urheasti illatiivien, monikon partitiivien, täytesanojen ja kekseliäästi rakennettujen teonsanojen maailmaan. Välillä nousimme pintaan haistelemaan Viron kulttuuria kansanrunousarkistossa, raatihuoneenaukion vilinässä, taidekoulun opiskelijanäyttelyssä, kaljakuppilassa, kahvilassa..

Joku töissä ihmetteli miten jaksan käyttää loma-aikaani opiskeluun. Jaa, en oikein osannut vastata ihmettelyyn siinä ja nyt, mumisin jotain ympäripyöreää. Mutta vastaan tässä ja täällä: mikäs sen virkistävämpää kuin uuden opiskelu. Huomio siitä, että jokin ensikatsomalta vaikeaselkoinen ja epälooginen asia alkaa avautua ja järjestyä uuteen asentoon omassa katsannossa. Riemu siitä, että alkaa vähän kerrassaan hallita jotain uutta maailmanjärjestystä, tekemistä, ajattelutapaa.

Kaikella on toki hintansa. Tämän viikon olen ollut se kuuluisa nauriinnaatti. Jalkapalloa olen jaksanut seurata puolella korvalla ja silmällä, välillä torkkuen. Yhden synnin olen päästänyt tähän kesäkuuhun myös. Surin hetken sitä, että Mullan alla loppui ja kaikki nuo fiktiiviset ystävät kaikkosivat arjestani pois. Vaan nyt tuli tilalle vanha kunnon Tehis! Näitä alkupään jaksoja en ole koskaan nähnytkään – sairaala näyttää paljon kotikutoisemmalta, kulahtaneemmalta kuin sitten myöhemmin. Ja kuinka nuoria kaikki ovatkaan, Carterkin! Hassua on myös huomata ketkä olivat mukana alusta asti. Tietokilpailukysymys asiaan vihkiytyneille: kuka onkaan ensimmäinen hahmo, joka Tehiksessä tulee ruutuun?
Nyt oivallista ja rentouttavaa jaania itse kullekin!
Kommentit (2)

Tiistai on toivoa täynnä?
Kirjoitettu: 08.06.2010, 09:01:56
Voisin toistaa itseäni: mihin toukokuu katosi?
Yhtäkkiä on pientareet täynnä kesää, illat ja yöt täynnä valoa ja mieli täynnä tulevan loman odotusta.

Kosminen balanssi hyvän ja pahan välillä heilahtelee ankarasti: jos on yhtäällä käsittämätöntä öljyturmaa, vastuun pakoilua ja katastrofia, on toisaalla rajatonta riemua piispanvalinnasta, rohkeutta ja uuden etsimistä!

Ilahdutan itseäni tällä viikolla menemällä Turkkuseen sivistämään itseäni oto-työssäni. Odotan innolla tulevia kahta päivää.. Ensi viikolla sivistys jatkuu kielikurssilla Virossa :) Sitten voikin laskeutua mukavasti muutaman kepeän (lue: työmatkattoman) työviikon kautta lomalle. Saavu jo, oi heinäkuu!
Kommentit (0)

Shipping News
Kirjoitettu: 06.05.2010, 16:03:37
Mihin se huhtikuukin oikein hävisi? Sitä kävin ihmettelemässä ihan Tukholmassa asti. Tuli sitten osallistuttua laivaseminaariin. Luulin niiden kadonneen samaan paikkaan mihin ovat kaikonneet aikataulussaan pysyvät junat, ihmisten välinen solidaarisuus (enkä nyt totisesti puhu Kreikasta) sekä illuusio siitä että elämässä käy lopulta aina hyvin.

Katin kontit. Ainakin laivaseminaarit voivat hyvin. Tai päätelkää itse.

Minulla oli siellä esitys, joka sujui ensi kokemalta miten kuten. Ajatukset oli poikkeuksellisesti vain osittain mukana menossa, ja lopputulos ei miellyttänyt itseäni ollenkaan. Ehdin kokonaiset viisi minuuttia nyyhkiä surkeaa kohtaloani. Sitten tuli sellainen surin-ettei-minulla-ollut-kenkiä-kunnes-kohtasin-miehen-jolla-ei-ollut-jalkoja -kokemus. Tiedätte varmaan. Seuraava puhuja nimittäin yritti ensin näyttää nettivideota, joka ei käynnistynyt. Sitten puhui pitkään ja perusteellisesti, kunnes hänet kirjaimellisesti buuattiin estradilta. Ylitti aikansa ja uuvutti kaikki: ihmiset huutelivat estoitta ”lopeta jo!, ei enää!". Naisparka poistui kompastellen paikalta, eikä palannut koko iltana enää ihmisten ilmoille.

Sitä seuraava puhuja sai sitten tietokoneen ja videotykin totaaliseen juntturaan. Kertoi kuitenkin urheasti asiaansa, vaikka välillä oli kuusikin muuta ihmistä lavalla vaihtamassa konetta, virtapiuhaa, nettipiuhaa, hiirtä ja mitä niitä nyt on, vaihdettavia teknisiä osia siis. Tämä nainen ei ollut mikään parka, mutta esityksestä ei kenellekään jäänyt muistijälkiä. Sen verran mukaansatempaava oli sitä säestänyt teknologinen draama. Kolmas kone muuten jo toimi!

No, sitä seuraava puhuja ei saanut omaa diashowtaan käynnistymään ja kieltäytyi sanomasta mitään ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Rassasi vain (nyt siis jo sinänsä toimivaa) konetta ja yritti saada tiedostoaan auki. Taas huudeltiin. Kannustavia ja vähemmän kannustavia kommentteja. Miesparka, vaihteen vuoksi. Tätä sitten jatkui puhuja puhujalta lievenevässä ja vaihtelevassa muodossa, yhteensä puolitoista tuntia sillä kertaa.

Lopputulos? Poistuin paikalta rintaa salaa röyhistäen ja onnitellen itseäni ihan mukiinmenevästä esiintymisestä. Kaikki on suhteellista. M.O.T.
Kommentit (0)

<< Tuoreemmat Vanhemmat >>

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

Blogit

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2018 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy