Vapaan tahdon tyttäret

  • Teema
  • Lukunurkka
  • Pajupuu

Tyttö kävelee alasti kadulla kasvoillaan leveä hymy ja kädet levällään, valmiina vastaanottamaan kaiken, mitä maailmalla on tarjottavanaan. Mustat silmät tuijottavat mitään näkemättöminä taivasta ja pienet veripisarat pistelevät niitä kuin neulat, joita sataa taivaalta aina sunnuntaisin kello kymmenen aikaan. Hänen askelensa ovat hitaat ja hapuilevat, asvaltti jalkojen alla tuntuu pettävän, mutta silti hän jatkaa itsepäisesti, päätöksensä tehneenä.

Koko sateinen kaupunki on hiljaa ja katselee tyttöä likaisen ikkunalasin läpi. Ihmiset ovat turvallisesti lämpimissä asunnoissaan seuraamassa näytelmää, jota ei koskaan tarkoitettu heidän sumeille, tuomitseville silmilleen. Röyhkeimmät keskustelevat puoliääneen keskenään. "Miten hän kehtaa, miten hän uskaltaa? Eikö hän ymmärrä sitä armoa, joka hänelle on suotu?" He päivittelevät asioita, joita tyttö on tehnyt, paheksuvat hänen tapaansa paljastaa itsensä koko maailman tutkittavaksi, epäilevät hänen mielenterveyttään. "Ei kai kukaan täysissä järjissään oleva...?"

Mutta hän kävelee, paljaat jalat verillä maassa olevista lasinsirpaleista, jotka heijastavat vain yhtä valoa; valkoista. Ne ovat kyyneleitä, joita enkelit itkevät hänen yläpuolellaan, hän näkee niiden ojentelevan käsiään häntä kohti valkoiset kaavut hohtaen. Hän kuulee niiden itkevän ja valittavan, anovan häntä kääntymään ja palaamaan takaisin, katumaan sitä, mitä hän on.

Mitä kauemmas tyttö kulkee, sitä taemmas enkelit jäävät.

Vaikka matka on raskas ja uuvuttava, vaikka suolainen sade valuu kyynelinä tytön mustista silmistä, hän jatkaa eteenpäin katumatta, harkitsematta kertaakaan kääntymistä valitsemaltaan polulta. Ihmiset kaupungissa katsovat häntä, kun hän kävelee kohti auringonlaskua kaupungin laidalla, kohti pimeää, kohti muuatta, joka seisoo kaupungin laidalla hymy kasvoillaan, odottaen.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Kärsineet jalat tapaavat pehmeän maan vain metrin verran kaupungin rajan ulkopuolella. Märät kasvot kääntyvät hitaasti poispäin taivaasta, etsien sokealla katseellaan sitä, jonka pitäisi olla täällä. Niin pian kuin hento käsi tarttuu toiseen hentoon käteen, toiset mustat silmät katsovat syvälle toisiin, rauha laskeutuu tytön kasvoille ja hymy löytää tiensä verettömille huulille. Vierekkäin, tukien toinen toistaan, he kääntävät selkänsä kaupungille ja sen ihmisille ja astelevat kohti oranssinkarvaista aurinkoa.

Kaupunkilaisten voihke ja valitus kaikuu heidän takanaan, nuo vääntelevät käsiään ja pudistelevat synkkinä päitään. He eivät tahdo ymmärtää, miksi nuo itsepäiset lapset tekevät näin, mikseivät he voi vain antaa ajan kulua ja kaiken vaipua unohduksiin. Kaupungissaan, turvassa, he eivät käsitä, miksi nuo vapaaehtoisesti lähtevät pois, pimeään.

Mutta nuo lapset, vapaan tahtonsa tyttäret... He eivät näe vain pimeää, vaan myös sen auringonnousun, joka aina, väistämättä, seuraa auringonlaskua.


~ fin.

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!