ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Keskustelu > Oma elämä > Homon turvaverkko?

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
mieskysyy Vastaa1 / 17 
11.05.2005, 16:55
Viestiä on muokattu
Heippa! Olen kolmekymppinen kundi. Tuttavapiirissäni on viime aikoina tapahtunut kaikenlaista ikävää. On sairastuttu vakavasti, on ihmisiä kuollut ympäriltä tai muuten vain ihmisen toimintakyky on tullut niin huonoksi, että kotona ei enää pärjää ilman apua. Näitä pohtineen olen miettinyt, miten homot tällaisessa tilanteessa pärjäävät? Monilla ei ole omia lapsia jotka rientäisivät apuun ja moni on elänyt elämäänsä irtosuhteiden keskellä. On tietysti ehkä turhaakin miettiä huomista liika, mutta oletteko koskaan päästänyt mieleenne ajatusta, kuka teistä huolehtii kun sairastutte, vanhenette tai muuten vain ette pysty hoitamaan päivittäisiä asioitanne?
Ylös
sunshine Vastaa2 / 17 
11.05.2005, 21:02
Viestiä on muokattu
On sitä tullut mietittyä kaikenlaista.
Ensinnäkin ei se välttämättä koske mitenkään vain homoja tämäkään asia. Omassa suvussa on ollut tilanteita joissa vanhus jäi syrjään hyvin iäkkäänä. Kaikki ystävät olivat jo kuolleet, omia läheisiä sukulaisia ei juuri ollut ja sitten kuoli vaimo. Mutta tällä henkilöllä nyt ei onneksi ollut vaikeuksia hoitaa asioitaan. Elämänhalu tosin meni vaimon kuoleman jälkeen.

Lapsien niskaan ei mielestäni pitäisi hoitoaan sälyttää, nuoremmalla sukupolvella tulee olla oma elämänsä. Äitini ja isoäitini mm. ovat muuten samaa mieltä. Toki sosiaalinen turvaverkko on merkityksellinen ja pitää vireyttä yllä, mutta se onkin eri asia kuin omais)hoito.

Harvoin kai kuitenkin suhteen molemmat osapuolet kuolevat samana päivänä, joten kuten laulussa sanotaan "Sooner or later we all sleep alone". Toki sitä kumppaninsa rinnalla pysyy ja odottaa kumppaniltaan samaa tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta useimmiten toinen kumppani kuolee ensin ja toinen jää - yksin.

Sairauksia harvoin pystyy ennustamaan, niissä jossain määrin auttaa turvattu talous ja vakaat elämänolot, johon voi aina vaikuttaa itse.

Itse yritän muistaa sen, että mikään täällä ei ole ikuista ja kuolema voi tulla koska tahansa, kenelle tahansa. Ihmiset menettävät joskus myös lapsensa.

Eli kaipa sanoisin, että kannattaa turvautua itseensä, jokainen on itse oma peruskallionsa. Koen, että siten pystyy myös antamaan muille enemmän. Tarkoitan tervettä itsekkyyttä, itsestä huolehtimista ja omilla jaloillaan seisomista, että on sopusoinnussa itsensä kanssa. Ideaalitilanteessa ei tarvitse ketään, ja voi keskittyä nauttimaan siitä, mitä toiset ovat valmiita antamaan - ei ottamaan sitä mitä itse tarvitsee.

Eri yhteyksissä on luokiteltu stressitekijöitä. Siellä kärjessä ovat oman lapsen ja puolison kuolemat. Palaten ketjun aloittajan kirjoitukseen, eikö voitaisi ilkeästi sanoa, että kuvattu homo onkin hyvässä asemassa stereotyyppiseen heteroon verrattuna? Hautaan asti hän murehtii vain omaa vääjäämättä rapistuvaa fysiikkaansa. Ihmiset ovat olleet vain välineitä, lopussa pitäisi vielä löytyä joku huolehtijakin. Ikävän itsekäs ajatus. Ei olisi ihme, jos tälläisessä tapauksessa vanheminen pelottaisi.
Ylös
miesmies Vastaa3 / 17 
11.05.2005, 21:39
Viestiä on muokattu
Turha on odottaa apua homo-tai lesbo-ystäviltä, sitä ei nimittäin tule. Minulla itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin olisin tarvinnut apua, mutta ei sitä ole saanut. Olin kerrankin niin huonona, että itkin omaa tilannettani puhelimessani nyttemmin jo entiselle "ystävälleni", mutta se ei häntä liikuttanut karvan vertaa. En jaksanut edes kävellä ja olin kuolla( tilanne oli oikeasti kriittinen), mutta sain kumminkin taksin, mikä oli ihme, koska oli juhannusaatto ja menin päivystykseen. Sen jälkeen en edes vaivaudu pyytämään mitään, vaan teen kaiken yksin oli tilanne minkälainen hyvänsä, jolloin täytyy olla teräksiset hermot ja mennä vain eteenpäin.

Karua on kohdata todellisuus, kun se jysähtää kuin betoni päähän.
Ylös
martin Vastaa4 / 17 
11.05.2005, 21:55
Viestiä on muokattu
Itsekkyyden suosiminen ja itsensä näkeminen jaksamisen mittapuuna vaikuttaa siihen, että turvaverkon muodostuminen ei ole helppoa. Tuo koskee yleisesti koko nyky-yhteiskuntaa länsimaissa. Mitä enemmän kollektiivisuus samalla saa väistyä, sitä enemmän on vaarana se, että kuljemme täällä vailla apua ja turvaa. Ihmiset valitsevat asenteensa - paljolti - kokemustensa perusteella, joten on myös pelättävissä, että avuttajääminen ruokkii avuttajättämistä.

Ei tuo ole ollut minun yleinen kokemukseni tähän mennessä. Mahdollisuuden tuon kaltaiseen kehitykseen näen kuitenkin kasvavan. Uutisista on voinut huomata monen vanhuksen täydellisesti unohtuneen. Tulee pohdittua syitä - ja on vaikea kieltää sitä, että elämme heidän ohitseen. Muovaamme itse elämämme? Miksi sitten kaikki ihmiset eivät ole osa elämää, vaan lokeroitu erikseen???
Ylös
Public eye Vastaa5 / 17 
11.05.2005, 22:29
Viestiä on muokattu
Sunshine puhuu järkeä. Meistä jokainen tulee tänne yksin, ja yksin täältä myös lähdetään. Siinä välissä, elämän eri vaiheissa rinnalla kulkee lyhemmän tai pitemmän aikaa muita ihmisiä, joillakin useampia ja toisilla taas harvempia. Moni ei tunnu omassa pikku maailmassaan tajuavan, että niistä muista ihmisistä yksikään ei myöskään ole loppujen lopuksi olemassa ketään muuta kuin omaa itseään varten.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että ihmisen ei olisi oikein ja fiksua auttaa ja tukea lähimmäistään aina kun voi. Kenellekään ei kuitenkaan pidä ruveta korvaamattomaksi, samoin kuin kenestäkään ei pidä tehdä itselleen korvaamatonta. Mikään ja kukaan ei näet kestä ikuisesti, vaikka sitä joskus kuinka hartaasti toivoisi.

Seiso omilla jaloillasi niin pitkälle kuin mahdollista, ja auta myös muita pysymään pystyssä omin voimin. Kaikki meistä tarvitsevat joskus apua, ja minusta terveen ihmisen perusluonteeseen kuuluu avun antaminen silloin, kun sitä oikeasti kaivataan. Apua on opittava tarpeen tullen myös pyytämään, ajoissa pyydetty ja ajoissa annettu apu on huomattavasti kevyempi kuin jos auttaminen jää liian myöhäiseksi.

Edellä olevaa ei pidä tulkita kyynisyydeksi tai tunteettomuudeksi. Ne ovat vain elämän perusasioita, joista on syytä aina silloin tällöin, elämän ihanuuden tai kurjuuden keskellä muistuttaa itseään.

Avunpyynnön torjuminen ei ole aina merkki sydämettömyydestä. Auttajankin on osattava realistisesti arvioida omat voimavaransa. Ei ole mitään järkeä kasata niskoilleen toisten ihmisten taakkoja, jos itse luhistuu niiden alle. Siksi jokaisen olisi pyrittävä elämään niin, että pystyy rakentamaan oman turvaverkkonsa jäämättä jossain vaiheessa täysin muiden armoille. Toki sekin on aina kenen tahansa kohdalla mahdollista, ja sellaisten tapausten varalle yhteiskunnallamme pitäisi olla riittävän tiheä ja toimiva turvajärjestelmä.

Miesmiehelle sanoisin, että jos on valinnut ystävänsä seksuaalisen suuntautumisen perusteella ja ajattelee heitä vain "homo- tai lesboystävinä", ei ole mikään ihme, jos jää tosipaikan tullen ilman apua. Jokaisen elämässä on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin seksi, ja myös todelliset ystävyyssuhteet rakentuvat ja lujittuvat paljon monimutkaisempien pilaristojen varaan.
Ylös
martin Vastaa6 / 17 
11.05.2005, 22:37
Viestiä on muokattu
Public eye!
Kirjoitat hyvin. Kirjoituksesi yleinen teema on selvästi asenne. Itse katsoisin, että olemme täällä toisiamme varten, ei itseämme. Juuri näin elämästä muodostuu (muodostuisi) kaikille antoisa ja kiinnostava.
Ylös
Public eye Vastaa7 / 17 
11.05.2005, 22:53
Viestiä on muokattu
martin, elämänkatsomukseni mukaan olemme täällä _myös_ toisia varten, mutta ennen kaikkea itseämme varten.

Halusin kirjoituksellani tuoda esiin sen, että auttamalla jotakuta toista niin paljon, että tämä tulee itsestä kokonaan riippuvaiseksi, saattaa tahtomattaan olla myös hyvin julma. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan itse on auttamassa ja mitä sille toiselle sen jälkeen tapahtuu. Siksi parasta auttamista on tehdä toisesta mahdollisimman riippumaton. Ystävyyttä tästä syystä ei tietenkään tarvitse katkaista.

Parhaiten voimme useimmiten myös auttaa muita pitämällä huolta itsestämme.
Ylös
martin Vastaa8 / 17 
11.05.2005, 23:05
Viestiä on muokattu
Yhdyn täysin siihen, että itsestä on pidettävä huoli (että on peräänkuuluttamiasi voimavaroja!). Sen tekee kuitenkin - minun mielestäni - toisia varten. Oikea apu ja tuki ei vaadi toiselta mitään takaisin. Toinen antaa takaisin vastaavasti ja toivon mukaan vapaaehtoisesti.
Näin siis (minun) ideaalitapauksessani.
Ylös
JuhaniV Vastaa9 / 17 
11.05.2005, 23:13
Viestiä on muokattu
Keskustelun aloittaja otti esille tärkeän ja kiinnostavan asian. Vieläpä yllättävän nuorena. Syynkin tähän hän kertoi.

Kiitos hyvistä puheenvuoroista tähän mennessä.

Tämä on hyvin monipiippuinen asia. Minulle ensimmäisenä tulee mieleen aidsin dramaattisimmat ajat Suomessa. Monet ihmiset tekivät vapaaehtoista auttamistyötä jopa katkeamispisteeseen asti. Ei tuosta työstä julkisesti juurikaan puhuttu. Se vain näkyi niille, jotka osasivat katsoa. Siis kyllä homojen ja lesbojen keskuudessa on valmiutta auttamiseen, oli sitten vaikka kysymys homovanhuksesta. Tällaista työtä tehdään edelleenkin. Mielestäni emme tässä eroa heteroväestöstä. Sielläkin on auttajia ja niitä jotka eivät siihen suostu, kukin omista syistään.

Edellä olevaan liittyy sosiaalinen tukiverkosto. Sen jokainen joutuu rakentamaan itse. Sitä on myös ylläpidettävä. Vastavuoroisuus kuuluu asiaan. Jos on aina vain ottamassa, apu loppuu lyhyeen. On haluttava myöskin antaa omalla ominaisella tavallaan. Sosiaalisen turvaverkoston perään on turha ruveta haikailemaan silloin kun asiat ovat niin huonossa mallissa, että pystyy vain ottamaan vastaan apua.

Juhani
Ylös
miesmies Vastaa10 / 17 
12.05.2005, 11:23
Viestiä on muokattu
Minä olin aina valmis auttamaan ystäviäni, mutta en tiedä sitten oliko minun kohdalleni sattunut juuri ne yksilöt, joita ei piitannut kuin oma napa ja ennenkaikkea lesbo-ystäväni olivat juuri ne, jotka olivat aina sanelemassa sääntöjä ja ehtoja joka ikiselle asialle tai palvelulle ja aina kinumassa apua milloin mihinkin( ilmaista työtä), mutta sitä vastavuoroisuutta ei sitten tullut koskaan. Samoin edelleen on homoystävissäni niitä, jotka eivät ole sosiaalisia eikä heitä kiinnosta kuin oma seksin saaminen tai muu vastaava. Minusta he ovat sosiaalisesti rajoittuneita ja outoja.

Keskimääräisesti homomiehet ovat kummallisia ja kuin "seinään päin juosseita" ja sitten on näitä ihan pihalla olevia seinähulluja. Oma lukunsa ovat nämä varkaat, jotka käyttävät tavalla tai toisella ystäviään hyväkseen oli kyse sitten vaikkapa rahasta, ajasta tai puhelinkeskustelusta( missä joutuu uudelleen ja uudelleen kuuntelkemaan kuinka vaikeata on). Sitten kun menee hyvin, ei kundia näy eikä yhteyttä oteta.
Ylös
Frodo Vastaa11 / 17 
12.05.2005, 11:48
Viestiä on muokattu
Vau "miesmies" on kyllä saanut todella karseita ystäviä riesakseen suoraan sanottuna. Tämä ei kyllä enää nyky-yhteiskunnassa kosketa pelkkiä homoja, vaan ilmiö kattaa kyllä kaikkia sukupuoliseen suuntautumiseen riippumatta. Lapsia hankitaan yhä vähemmän ja monilta jää ne hankkimatta.

Sitä paitsi, onko se nyt niin oikein että lapset sitten velvoitetaan hoitamaan viimeiset vuodet huonokuntoisia vanhuksia. Se siis voi kestää helposti vuosia ja muutenkin se on henkisesti ja muutenkin hyvin raskasta.

Sosiaalisen turvaverkon voi rakentaa itse miten haluaa, mutta täytyy kyllä noiden ystävien kanssa olla tarkempi jos niihin haluaa luottaa.
Ylös
otso Vastaa12 / 17 
12.05.2005, 12:17
Viestiä on muokattu
Sairautta tai vanhuutta en ole juurikaan ajatellut, olen aina luottanut siihen että asiat järjestyy ja jos ei järjesty niin minä järjestän. Ajattelutapani muuttui vasta sitten kun menin niin hajalle ettei mistään tuntunut tulevan mitään. Ja siihen tilanteeseen löytyi ystävä joka pystyi kuuntelemaan välillä itkun sekaista tilitystä ja muutaman kuukauden kestänyttä masentunutta murinaa ilman arvostelemista tai väheksyntää. Nyt kun taas seisoo omilla jaloillaan tajuaa miten arvokas asia tuollainen ihminen on. Ja tajuaa mitä turvaverkko voi tarkoittaa.
Ylös
Geschwitz Vastaa13 / 17 
19.05.2005, 13:08
Viestiä on muokattu
MInulla on kyllä aivan samanlaisia kokemuksia kuin miesmiehellä jo olen päätynyt ajatukseen "parempi yksin kuin huonossa seurassa." Rahalla ja kunnon vakuutuksilla saa sen turvan mitä tarviitseekin. Ja jos ei niillä, niin ei sitten millään.

G
Ylös
sunshine Vastaa14 / 17 
19.05.2005, 13:28
Viestiä on muokattu
Niin, siis seuransahan voi valita aivan vapaasti. Miksi seurustella vastarannankiiskien kanssa kun hengenheimolaisiakin on olemassa? Kyllä itseään pitää sen verran arvostaa, että ei suostu pompotteluun, päsmäröintiin, hyväksikäyttöön ja laiminlyönteihin yms.

Jos tuntuu että omanlaista seuraa ei ole missään koskaan ollutkaan, on ehkä syytä katsoa peiliin ja miettiä minkä kuvan ja mitä itsestään antaa ihmissuhteissaan ja kohtaamisissaan. Onko se kenties jotenkin ristiriitainen tai värittynyt? Vai onko yleensäkään valmis antamaan yhtään mitään?
Ylös
miesmies Vastaa15 / 17 
19.05.2005, 18:17
Viestiä on muokattu
Mulle riittäisi, jos homoseksuaalit puhuisivat totta ja pitäisivät sen, minkä lupaavat.

Kaipaisin myös pientä avuliaisuutta.

Toivoisin myös, ettei ystävyyden saamiseksi tarvitsisi mennä esim. sänkyyn. On turhauttavaa huomata, että toinen epäsuorasti "vonkaa" ja on välillä vaikeata olla, kun ei suoraan viitsi sanoa, ettei kiinnosta( "et ole minun tyyppiäni"), vaan yrittää olla hienotunteinen.

Toisinaan tulee sellainen vaikutelma, että hinttien täytyy aina saada jotakin- mitä tahansa- tyyliin : rakastan vain, kun tarvitsen jotakin.

Sitten täälläkin tulee näitä syyllistäviä tai itseään kehuvia mielipiteitä, joilla mitätöidään toisen kokemukset.

Yksi asia mua välillä nyppii: kun 2 homomiestä törmää toisiinsa muualla kuin gaypaikassa, niin tapahtuu melkein sääntönä jonkintasoinen torjuminen: katse käännetään toisaalla, käännetään jopa selkä, ei tervehditä homoseksuaalia( esim. työmaailmassa), mutta heteroita tervehditään. Siis niin kaappihomomaista käyttäytymistä kuin olla voi. Joskus olisi hauskaa, kun olisi myönteinen yllätys, että hei, miten mukava tavata jne. kuten mustaihoiset tekevät toisilleen riippumatta, mistä he ovat kotoisin, vaikkapa metrotunnelissa.
Ylös
jesse. Vastaa16 / 17 
19.05.2005, 19:55
Viestiä on muokattu
kieltämättä tärkee ja ajankohtanen aihe tähän maailman aikaan.

kun kiire ja itserakkaus maailmassa van kasvaa , ja enemmistö ihmisistä asuu kaupungissa , jossa ihmiset tuskin naapuriaan tuntee .

itsekkin olen monesti kyseistä asiaa miettinyt omalla kohdallani.

kun äidistäni joskus aika jättää , niin todennäköisesti sillä kertaa minunkin lähin omainen on viranomainen .
sisaruksia kun ei ole ja sukulaisetkin elävät omaa elämäänsä kuka missäkin.

toivottavasti on ainakin tullut siihen mennessä oman vanhuuden varalle hankittua sitten kavereista oma turvaverkko , joka auttaa mua sitten kun omat voimat alkaa vanhana hiipua.

en mä missään nimessä haluais elää , yksinäisen ja unohdetun vanhuksen elämää .
Ylös
sunshine Vastaa17 / 17 
20.05.2005, 00:59
Viestiä on muokattu
Mä mietin kerran, että sitten kun kavereiden, jotka ikätovereita, kanssa ollaan vanhainkoti-iässä, niin ostetaan/vuokrataan "riittävän suuri" lukaali/talo, ja sinne oma hoitaja ja siivooja. Siellä voitaisiin sitten olla rauhassa ja paksusti loppuun saakka. Jonkinlainen säätiö systeemi, että viimeiseksi jääneet ei joudu pihalle ja siitä jäänyt loppuomaisuus sitten kunkin perillisille tai testamentin mukaan. Ei mikään mahdoton skenaario 4-8 hengelle.

Mitä enemmän 1 lapsisia perheitä, sitä harvemmalla on ketään kun vanhemmat ovat kuolleet. Tätä menoa kun lapset tehdään yhä vanhempina voivat monenen vanhemmat kuolla jo ennen kuin on ehtinyt itse muodostaa vakiintunutta parisuhdetta. Jos nimittäin lastenteko jää sinne 35 v. tienoille ... kaikki ei elä 8-kymppisiksi.

Tässä ennen nukkumaanmenoa vielä, ei kannata niin kovasti murehtia tai pohtia asioita, joiden kanssa pitää vain elää. Niin kauan kun on voimia voi niitä myös käyttää - ja jos niitä ei ole, niitä voi kasvattaa.

Hyvää yötä! Aurinko nousee kohta :)
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy