ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Keskustelu > Oma elämä > Homo/lesbo/bi vihaaja ystäväni

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
NF Vastaa1 / 14 
20.03.2005, 16:31
Viestiä on muokattu
Paras ystäväni ei tiedä, että olen bi.
Kysyin häneltä kerran varovasti, että menisikö välit poikki jos joku hänen kavereistaan sanoisi olevansa homo, lesbo tai bi. Hän vastasi: noin 99% tarkkuudella.

Joka tapauksessa, minusta tuntuu, että joskus hänellekin on pakko se asia ilmaista. Ongelma onkin nyt se, että kun tiedän hänen mielipiteensä asiasta, enkä siltikään tahtoisi että ystävyytemme menisi poikki.

Mikä on teidän mielipiteenne? Kertoa vai ei kertoa? Ja jos kerron, niin miten?
Ylös
sunshine Vastaa2 / 14 
20.03.2005, 16:47
Viestiä on muokattu
Minun mielestäni ystävät on sellaisia, joille voi kertoa asiat sellaisinaan, rehellisesti. Ystäviin voi luottaa. Jos ei ystävien kanssa voi olla oma itsensä niin aika hankalaa olisi.

Itse tiedät parhaiten, mitä haluat ja mitä tuolta ihmiseltä kaipaat.
Ylös
Fiona Vastaa3 / 14 
20.03.2005, 16:55
Viestiä on muokattu
"joskus hänellekin on pakko se asia ilmaista." Mä olen täysin samaa mieltä. Vaikeaa siitä todella tekee hänen suhtautumisensa, mut ymmärsin sun kirjotuksesta, et kukaan hänen ystävistään ei oo ollu homo/lesbo/bi, tai ei ainakaan tullu kaapista. Niinpä mä myöski luulen,et se on "pelko gay-ihmisiä kohtaan" mikä muodostaa ton mielipiteen. Mä sinuna löisin kortit pöytään. Antaisin hänelle aikaa ajatella asiaa, ja päättää kuinka tärkeä sä ja teidän ystävyys on. Ei voi elää kaapissa parhaalta ystävältä,mä en ainakaan vois.
*lähettää rohkeutta ja toivoo parasta, mitä ikinä päätätki* :)
Ylös
Valli Vastaa4 / 14 
20.03.2005, 18:03
Viestiä on muokattu
Itselläni on kokemus, jossa paras ystäväni pimitti useita sioita mm. suuntautumisensa. Luulin silloin että meidän luottamus oli molemmin puolista ja itse avauduin hänelle ja luotin häneen. Ikävä yllätys seurasinkin kun hän myöhemmin kertoi aika monta isoa asiaa jotka hän oli salannut. Luottamus meni sen jälkeen vaikka yritin ymmärtää ystäväni kannalta asioita. Ja ystävyytemme päättyi luottamuspulaan, jota ei voinut enää korjata.

Ajattelin sitä vain että ystävälläsi on myös oikeus tietää asioiden oikea laita, kun että alkaisit näyttelemään jotain muuta kuin olet. Vahingoittaisit vain itseäsi pitemmän päälle jos alkaisit "huijaamaan". Ja ystävälläsi on oikeus itse päättää siitä miten hän suuntautumiseesi suhtautuu.

Ikävää että ystävälläsi on tuollainen asenne. Ehkä hän puhuu ei niin vakavasti tuollaisia, ja muuttaa mieltään kun saa tietää suuntautumisesi. Ja jos ei niin parempia ystäviä löytyy..
Ylös
arkadas Vastaa5 / 14 
22.03.2005, 09:40
Viestiä on muokattu
Nuoruudessani vietin ystäväni kanssa paljon aikaa yhdessä - olimme samanikäisiä, touhusimme samoja asioita. Jossain määrin olimme kuin veljekset. Hän lähti YK-joukkoihin muutamaksi vuodeksi. Kun hän palasi sieltä tapasimme, istuimme iltaa eräässä pikkupubissa. Kerroin hänelle olevani homo, kymmennen vuoden ystävyyden jälkeen. Häneltä jäi juoma pöytään, niin kiireesti hän poistui pubista. Sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä. Tapasimme 15 v myöhemmin vahingossa. Pikaiset tervehdykset ja sitten taas eri suuntiin. Homovihaa? Ehkä?
Kuitenkiaan en pitänyt häntä tuon reaktion jälkeen todellisena ystävänä. Hän käänsi selkänsä minulle. Emme olleet koskaan keskenämme harrastaneet mitään seksiin liittyvää. En ole katkera tuosta menetyksestä, miksi olisin? Olin menettänyt vain ihmisen, jota luulin ystäväkseni...
Ylös
Melli Vastaa6 / 14 
22.03.2005, 11:13
Viestiä on muokattu
Minulla oli "paras ystävä", johon tutustuin ollessani 14-vuotias, hän oli minua vajaan vuoden vanhempi. Liikuimme paljon yhdessä, sitten hän meni armeijaan, minä en. Kun hän palasi sieltä ollessani 20-vuotias, olin lopulta myöntänyt itselleni olevani homo, ja kerroin sen hänelle ensimmäisten joukossa. Hän sanoi "sä olet tosi reilu kun sä varoitat", tämän hän tosin myöhemmin unohti ja kielsi sanoneensa.

Olimme siitä huolimatta jonkin aikaa vielä läheisimmät ystävät, ehkä siksi, että hänen muut nuoruuden aikaiset ystävänsä alkoivat seurustella naisten kanssa ja katkaisivat siinä yhteydessä kokonaan suhteensa häneen. Muistan, kuinka istuimme kerran kahvilla, ja hän sanoi, ettei ikinä unohtaisi sitä, että olin ollut hänen tukenaan vaikeana aikana, ei vaikka hän alkaisi itse seurustella.

Vuosien myötä hän sai uusia heteroystäviä, mutta pidimme edelleen läheisesti yhteyttä, ja olinhan pitkäaikaisin hänen ystävistään. Hän löysi sitten tyttöystävän, ja muutti jossain vaiheessa tämän kanssa yhteen asumaan. Tyttöystävä ei tainnut oikein pitää minusta, luulen että siksi että olen homo, hän vähän nyrpisteli joillekin asioille kun oli kerran käymässä esittelyllä kodissani, mutta tapailimme ystäväni kanssa edelleen, joskin tapaamiset harvenivat. Se vähän kirpaisi, että jos he järjestivät vappuna tai muuten juhlia ystävilleen, minua ei koskaan kutsuttu niihin. Mutta olihan meillä edelleen kahdenkeskiset tapaamisemme.

No, minä en ollut tästäkään vielä katkera, vaan jossain vaiheessa, kun seurustelu oli kestänyt jo kymmenen vuotta, rohkaisin ystävääni kosimaan tyttöystäväänsä. Häihin minut sentään kutsuttiin, mutta ei best maniksi, kuten olisin voinut ehkä vielä siinä vaiheessa kuvitella, olimmehan tunteneet jo 19 vuotta, huomattavasti pidempään kuin kenenkään muun kaverin kanssa. Ajattelin, että ehkä hän ei pyydä ketään best maniksi, sehän on Suomessa melko uusi tapa, eivätkä kaikki sitä harrasta.

Hiukan ennen häitä menimme kuitenkin kahville, ja hän kertoi pyytäneensä peräti kaksi ystäväänsä best maneiksi. Se vähän kirveli, minä en siis ollut edes kahden parhaaksi katsotun ystävän joukossa, kaikista vuosista huolimatta, mutta tottahan hänellä oli oikeus valita kenet halusi, ja ehkä morsiamenkin toive painoi vaa'assa. Toinen oli joku hänen armeijakaverinsa, jonka hän oli tavannut kymmenisen vuotta aiemmin, toinen joku, jonka hän oli tavannut opiskelijapiireissä. Hän ilmeisesti koki olevansa selityksen velkaa, ja selitti pyytäneensä näitä ystäviään best maneiksi, koska he olivat "niin vanhoja kavereita". Tuo perustelu oli se viimeinen naula arkkuun. Oliko hän unohtanut kuinka kauan meidän ystävyytemme oli kestänyt, sillä muistin kuinka hän oli tavannut nuo kaksi ystävää, jo paljon sen jälkeen kun me olimme tutustuneet. Vai eikö hän enää pitänyt minua ystävänään ensinkään?

Minulle jäi sellainen tunne, että minä en ollut "oikea" ystävien, ja kun asiaa mietin, niin varmaan siksi, että olin homo. Koska olin homo, minua ei voinut kutsua samoihin juhliin oikeiden, heteroystävien kanssa, ja olin muutenkin jotenkin saastunut, joten hän piti minuun yhteyttä harvakseltaan, vähän samaan tapaan kuin kävisi ikävänä velvollisuutena tapaamassa kuolemansairasta tuttavaa sairaalassa. En halunnut olla tuollainen ikävä velvollisuus, joten en mennyt sitten häihinkään pilaamaan tunnelmaa, kävin vain etukäteen juhlapaikalla jättämässä lahjani, ja kävelin pois. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä, toukokuussa siitä tulee kuluneeksi vuosi.

Jälkikäteen tuntuu, ettemme ehkä sitten olleetkaan ystäviä enää vuosiin, ehkä vaalimme vain sen ystävyyden muistoa, joka oli kuollut jo aikaa sitten. Tavallaan vain katkaisin virran siitä laitteesta, joka piti aivokuolleen potilaan elintoimintoja keinotekoisesti yllä. Hän viettää nyt tahollaan onnellista heteron avioelämää ja tapailee heteroystäviään, minä elän tahollani omaa elämääni, enkä ole enää turhana kivenä kengässä. Hyvä niin, jää enemmän aikaa niille ihmisille, jotka oikeasti arvostavat minua sellaisena kuin olen.
Ylös
arkadas Vastaa7 / 14 
22.03.2005, 11:17
Viestiä on muokattu
Melli - varsin kiltisti toimittu, että veit lahjan. Itse en olisi sitä tehnyt.

Tämän hetkinen ystävä/kaveripiiri koostuu yhtälailla heteroista kuin homoistakin. Ehkä hieman enemmän olemme bf:n kanssa tekemisissä heterokavereidemme kanssa. Meitä kutsutaan pariskuntana kylään, syntymäpäiville etc. Toki mekin kutsumme luoksemme näitä samoja ihmisiä. Emme tunne olevamme pakkokiintiötä vieraslistalla sen enempää kuin kartettavia irstaita homoja. Johtunee ehkä siitä, ettei kaveri/ystäväpiirin kuulu (enää) juurikaan sellaisia ihmisiä, joilla olisi jotain homoja vastaan.
Ylös
otso Vastaa8 / 14 
22.03.2005, 12:36
Viestiä on muokattu
En ole omaa lesbouttani salaillut, siksi tuollaisiin "pakko kertoa" tilanteisiin olen harvoin törmännyt. Pari kertaa niin on kuitenkin käynyt, yhdelle oli pakko sanoa töissä ja kerran ikäiseni sukulaspoika ei ollut lesbouttani tajunnut. Ensin luulin että työkaveriin meni välit samantien, mutta toisin kävi ja olemme oikeasti ystävystyneet vasta "paljastuksen" jälkeen. Sukulaispoikaa ei ole lesbokeskustelun jälkeen näkynyt.

Tilanne onkin tosi ikävä jos parhaalle kaverilleen ei voi asiasta kertoa. Luulenpa NF että mietit asiaa niin paljon että nykytilanne ei kuitenkaan tule jatkumaan. Jos pelkäät ystäväsi reaktiota etkä kerro, vieraannutte tavalla tai toisella. Ota riski. Jos saat homon helposti ja luontevasti sanottua, on hänenkin siihen ehkä helppo suhtautua. Mellillä kävi ystävänsä kanssa ikävästi mutta kertomatta jättäminen ei olisi siihen ollut mikään ratkaisu. Onko sellainen ihminen sitten ylipäätään mikään ystävä jos ei moista asiaa pysty hyväksymään..?
Ylös
-Mobile- Vastaa9 / 14 
22.03.2005, 15:20
Viestiä on muokattu
Minä olen huomannut, että jos on jokin ihminen, jonka kanssa tulen läheisempiin väleihin, on tälle väistämättä kerrottava homoudestani. Muuten alkaa etääntyminen. Olen moneen ystävään saanut läheisen kontaktin uudelleen, kun olen rehellisesti tullut kaapista ulos. Välit ovat parantuneet ja lähentyneet selvästi. Joidenkin ihmisten suhteen sitä on silti vaikeampi kuvitella tulevansa ulos kaapista ja valitettavasti näihin ihmisiin alkavat sitten välit vähitellen etääntyä. Olen periaatteessa kokonaan ulkona kaapista, mutta kun kaapista ulos tulo-prosessi pitää käydä jokaisen ihmisen kanssa uudelleen ja se on kuitenkin aika stressaavaa ja kuluttavaa vaikka se onkin vain yksi lause joka pitää lausua, varsinkin jos pelkää toisen reaktiota.

Minulla on toistaiseksi ollut todella hyvä onni sillä kaikki ystäväni ovat hyväksyneet minut ja olleet ylpeitä siitä, että olen uskaltanut tulla heille ulos kaapista. Ja kaikki ovat olleet senkin suhteen ymmärtäväisiä, että asiaa ei ole aina helppo kertoa joten ei siitä voi mielestäni samalla lailla loukkaantua kuin jonkin muun asian salailusta.

Mutta jos ystävä jättää sen takia että saa tietää homoudesta niin sellainen "ystävä" saa sitten mennäkin ja nopeasti. Siinä mielessä ei saisi pelätä asian kertomista.
Ylös
Pora-liike Vastaa10 / 14 
22.03.2005, 15:48
Viestiä on muokattu
"-Mobile- kirjoitti: "Minä olen huomannut, että jos on jokin ihminen, jonka kanssa tulen läheisempiin väleihin, on tälle väistämättä kerrottava homoudestani. Muuten alkaa etääntyminen."

Paljolti samanlainen on kokemus minulla. Läheisille kerron. Vastaus on yleensä luokkaa: "Jotain tuollaista arvelinkin".

Vanhemmille pitäisi tulla käänteisesti ulos eli: minä EN kyttää lapsia hiekkalaatikoilla, minä EN potki hautakiviä ympäri, minä EN harrasta eläinuhreja jne. vaan että minä olen ihan tavallinen, jopa tylsä ihminen niin kuin tekin, sillä erotuksella että oma sukupuoleni kiinnostaa parisuhdemielessä.
Ylös
BKM Vastaa11 / 14 
19.04.2005, 12:54
Viestiä on muokattu
Mobile kirjoitti:
"Minä olen huomannut, että jos on jokin ihminen, jonka kanssa tulen läheisempiin väleihin, on tälle väistämättä kerrottava homoudestani. Muuten alkaa etääntyminen. "

Ah! Kunpa tämä yhteiskunta voisi olla sellainen, että kun tutustumme uuteen ihmiseen ja ystävysty, emme ihan AUTOMAATTISESTI ajattele, että tyyppi on hetero..

"Olen moneen ystävään saanut läheisen kontaktin uudelleen, kun olen rehellisesti tullut kaapista ulos. Välit ovat parantuneet ja lähentyneet selvästi."

Onneksi näin. Luottamus lisääntyy puolin ja toisin ja varmasti etenkin miesten ja naisten välisiä ystävyyksiä monella tavalla "selkeyttää" se kun se tietty rasite on siitä pois. Siis se, kun ihmiset taukoamatta miettivät ovatko nuo PARI, sitten se ei ainakaan omaa päätä enää vaivaa..

"Mutta jos ystävä jättää sen takia että saa tietää homoudesta niin sellainen "ystävä" saa sitten mennäkin ja nopeasti. Siinä mielessä ei saisi pelätä asian kertomista."

Tismalleen samaa mieltä!! Aplodeja kiitos! Jos MINUN joku ystäväni ei hyväksy mitä tahansa minun ominaisuuttani niin se on aika herkästi bye bye.. Jokaisessa on ominaisuuksia ja puolia, joita ei ole pakko ymmärtää, mutta hyväksyä ne on pakko ihan vaan siksi että ne ovat osa minua. Ystävyyteen ei kuulu se, että toinen kelpaa vain hyvine ominaisuuksineen ja niitä ominaisuuksia, mitä ei hyväksy, on ystävän sitten muutettava. Itse tiedän, että ystävästä luopuminen ei koskaan ole helppoa, tapahtuipa se sitten mistä syystä hyvänsä. Mutta pidemmällä aikavälillä kuitenkin huomaa varmasti, ettei sellaista ystävää elämäänsä tarvitse jolle ei kelpaa vaikkapa nyt homona tai bissenä.
Ylös
Chiron Vastaa12 / 14 
19.04.2005, 15:29
Viestiä on muokattu
Oma tuttava- ja ystäväpiirini koostuu pääasiassa ihmisistä, joihin tutustuin yliopistossa ollessani ja asuessani ko. paikkakunnalla. Lähestulkoon kaikki heistä tietävät taipumukseni, osa tuntee miesystäväni jne. eli ei mitään ongelmaa. Taas Nuoruuden aikaisiin kavereihini (yläaste/lukio) en ole ollut ollenkaan yhteydessä. Joskus on käynyt mielessä, että pitäisikö ihan ottaa muutamaan vanhaan kaveriin yhteyttä ja vaihtaa kuulumisia. Tosin halu moiseen vaimeni kun tapasin sattumalta ala/ylä-asteen aikaisen parhaan kaverini 20 vuoden jälkeen.

Kaveri oli siis ensimmäiseltä luokalta lähtien paras kaverini ja ystäväni lukioon saakka, kunnes kaveri jätti lukion kesken ja meni töihin. Minä taas muutin kirjoitettuani uudelle paikkakunnalle. Sitten yllättäen tapasin hänet marketissa, jossa hän heilui myyjänasus päällä järjestämässä hyllyjä, iloisena jälleennäkemisestä, uteliaana mitä heille nyt kuuluu. Menin moikkaamaan. Vaivautuneita, pälyileviä katseita, muutama ja se siinä. Joo, en osannut oikein ajatella mitään, olin niin ihmeissäni.

Muutama kuukausii jälkeenpäin tapaamisesta hän tuli kaupungilla vastaan, tervehdin häntä. Ajattelin jos vaikka viimeksi oli ollut huono päivä. Nyökkäsin ja sanoin moi - hän vilkaisi pikaisesti, niin kuin ei olisi huomannutkaan minua, ei vastannut tervehdykseeni, käveli vain ohitseni. Joo, eli se parhaasta kaverista. Sen jälkeen hän on tullut muutaman kerran kaupungilla vastaan - olen yksinkertaisesti kääntänyt pääni pois, sillä en todellakaan kerjää kenenkään ystävyyttä tai tuttavuutta. Olen vain jäänyt miettimään mistähän moinen johtuu. Hän oli sentään useiden vuosien ajan paras kaverini. Voisiko kyse on siitä, että olen voinut ehkä menestyä hieman häntä paremmin, esim. olen kouluttanut itseni, kun hän on taas töissä marketissa myyjänä, jossa hän on ilmeisesti ollut lukion keskeyttämisen jälkeen. Ei minussa mitään vikaa pitäisi olla, olen ihan sivistynyt ihminen, hyväkäytöksinen, huoliteltu, tosin sosiaalinen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että hän voi tietää minun olevan homoseksuaali, eikä halua tuntea minua leimaantumisen pelosta.

Ei kai tuollainen käytös ei voi jotua muusta kuin ongelmista itsensä kanssa. Aivan samalla tavalla kuin Arkadas kirjoitti omasta YK-joukoissa palvelleesta nuoruudenystävästään. Kaveri taitaa tapella ihan tosissaan omasta seksuaalivietistään miehiä kohtaan. Ei voi muuta sanoa, että hämmästyttää ja kummastuttaa isompaakin kulkijaa.
Ylös
marianna Vastaa13 / 14 
19.04.2005, 18:04
Viestiä on muokattu
Hyvä ystäväni sanoi minulle kerran: "Jos joku pistää välit poikki pelkästään sen takia, että saa tietää sun olevan lesbo, silloin se ei ole koskaan ollutkaan oikea ystävä." Minusta tuo oli fiksusti sanottu.

Kaikki omat ystäväni ovat suhtautuneet tosi hyvin, välit eivät ole mitenkään muuttuneet. Mutta silti aina jos ystävystyy uuden ihmisen kanssa, tuon asian kertominen on sellainen kynnyskysymys, joka aina jännittää.

Kyllä sun kannattaa kertoa. Koska jos et kerro, eikö sekin huononna ystävyyttä, jos joutuu koko ajan salailemaan noin isoa asiaa. Ystävät kun on niitä, joiden seurassa pitäisi pystyä olemaan oma itsensä. Tsemppiä sulle!
Ylös
Elmeri Vastaa14 / 14 
25.04.2005, 14:53
Viestiä on muokattu
No, mulla riittää sen verran ymmärrystä, että mä pystyn ymmärtämään, että kaverille/vanhemmille/kenelle tahansa tavalliselle kaduntallaajalle, jonka erilaisten ihmisten kohtaaminen rajoittuu naapurin turkkilaiseen pitsayrittäjään, on varmasti yhtä vaikea olla tilanteessa, kun toinen raottaa kaappiaan. Me sentään yleensä olemme valmistautuneet henkisesti avaamaan kaappia muille ihmisille, mutta vastaanottajalle se saattaa olla täysi yllätys. Ja reaktio sen mukainen.

Silti musta on hyvä astua kaapista ulos. Ja puhua ja selittää ja kertoa ja normalisoida itseään, mutta itsensä tekeminen uhriksi ei tee muuta kuin kasvattaa kuilua ns. heteromaailman ja queer-kansan välillä.

Mä en suostuisi ajattelemaan, että mua olisi syrjitty, koska oon lesbo, koska en halua tehdä itsestäni uhria. Se ongelmakohta ja muutettava asia on se toisen ennakkoluuloisuus eikä mun seksuaalinen suuntautuneisuus. Saatteko kiinni mun pointista?

Siihen ainaiseen kouluttamiseen mä tosin olen alistunut ja edelleen rauhallisesti ja uudestaan ja uudestaan vastaan kysymyksiin, mitä läheiset esittää. Tai jos näyttää, että asia ollaan vaan ohittamassa, koska "äiti" vaan ei pysty ajatteleen tyttärensä erilaisuutta, niin sanon selventääkseni jotain yksinkertaista.

Kyllä se niin on, että se kuinka me nyt jaksamme venyttää pinnaa ja antaa esimerkkiä suvaitsevaisuudesta, niin se näkyy parin kymmenen vuoden päästä yleisessä asenneilmastossa.

Lopuksi pitää todeta, että aina on kuitenkin niitä ajattelemattomia seniilejä, jotka eivät edes "poissa silmistä, poissa mielestä" -periaatteen avulla voi olla antamatta huomiota...
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy