ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Keskustelu > Oma elämä > ulos tulo...

  OhjeetUusi viesti
KeskustelutAlueet
joni81 @ Vastaa1 / 8 
08.02.2004, 21:36
Viestiä on muokattu
Mulla tämä ulos tuleminen on pitkän projektin tulos, joka jatkuu vieläkin. Mutta halusin tässä kertoa kuitenkin omaa tarinaa ja varsinkin mahtavasta perheestäni :)

Eli mä oon aina varmaan jollain tapaa tajunnut olevani homo. Muistan jo kuinka ala-asteella tuli kateltua miesopettajan perään. Yläasteella sitten vahvistui tämä tunne ja lukiossa olin jo varma tästä, vaikka mielessä tuli käytyä yksi, jos toinenkin kamppailu asiasta.

Lukion päätteksi sitten eräänä kevätiltana paljastin kaiken yhdelle siskoistani (mulla on kolme isosiskoa). Oli vaan pakko kertoa jollekkin. Se meni kaiken väristyksen ja takeltelun seassa ihan mukavasti ja se otti asian ihan hyvin. Sen jälkeen ei kuitenkaan kauheasti mun homoudesta juteltu, oikeestaan siksi kun mä en halunnut sitä. Viime aikoina kuitenkin vähän enemmän.

Siitä on nyt vierähtänyt kohta neljä vuotta ja viime viikonloppuna mä päätin kertoa muillekkin. Tosin se kertominen tapahtui kirjeen ja sähköpostin välityksellä, koska musta se sopi mulle parhaiten (ja tietyllä tapaa se oli helpompaa).

No heti seuraavana päivänä kun siskot oli saaneet viestit, ne viestitti että kaikki on hyvin ja olivat onnellisia kun uskallin kertoa tästä heille. Tavallaan he olivat kuulemma epäilleetkin sitä jonkun aikaa, mutta eivät olleet uskaltaneet kysyä, homoudesta kun ei ole niin helppo puhua (miksihän...).

Äitille ja isälle jätin kotiin kirjeen, mutta ne eivät huomanneet sitä ennen kuin tänään, kun mun sisko oli siirtänyt sen parempaan paikkaan. Kun ne olivat lukeneet sen ne soittivat mulle ja kertoivat että mä olen edelleen se sama heidän poikansa mikä ennenkin eikä mikään muuta sitä. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui kuulla se. Kun isä tuli puhelimeen en pystynyt puhumaan paljon mitään mä vaan tärisin ja yritin puhua jotain kyynelten seassa...

Kuitenkin tän tarinan pointti on se, että KERTOKAA ihmiset läheisillenne. Perhe on tärkeä ja ne hyväksyy sut olit homo tai et. Enkä mä osaa sanoa kaikkea mitä mä tunnen tällä hetkellä sanoin, mutta tärkeäntä elämässä on mitä sä tunnet sun sydämessä ja toimit sen mukaan.

Ainakin mä halusin vihdoin pudottaa tämän kiven sydämeltä ja olla oma ihte kotona, varsinkin kun mulle mun perhe niin tärkeä ja läheinen. Ainut mikä vähän harmittaa on se että tämä kertominen kesti näin kauan. Ilmeisesti vaikenta homoudesta kertominen ja puhuminen on ollut mulle itelle ja ehkä nyt sitten oli se oikea aika puhua. En väitä että mun homous on helppoa mun perheelle, eikä varsinkaam äitille, mutta kertominen kannattaa.

Nyt on kevyempi olo ja hyvä olla oma ihtesä :)
Ylös
HappyForYou Vastaa2 / 8 
08.02.2004, 23:29
Viestiä on muokattu
Täähän oli aika kannustava juttu.
Hullulta tuntuu yleensäkään ajatus että joku oikeasti järkyttyisi toisen homoudesta, kyseessä ei kuitenkaan kuolemantauti..mutta, tiedän..jokainen tavallaan.
Ylös
Pauligue @ Vastaa3 / 8 
09.02.2004, 00:49
Viestiä on muokattu
Todellakin kannustavaa.. Ja elämä on niin paljon upeampaa ilman ainaisia valheitaan menoistaan ja "kavereistaan".. Tsemppiä elämässä eteenpäin, Joni!
Ylös
Grimalca Vastaa4 / 8 
09.02.2004, 01:18
Viestiä on muokattu
Kiitos tuosta kirjoituksesta, se oli oikein kannustava. Olen samanlaisessa tilanteessa. Toivoisin, että itselläni riittäisi rohkeutta tehdä samoin kuin sinä. On tuon asian salaaminen niin raskas taakka...
Olen sikälikin onnellisessa asemassa, että vanhempieni reaktiot tulevat olemaan lähes identtiset tuon kanssa, mitä sinä kerroit. Tiedän sen... vaan en siltikään uskalla. Noh, kun sen aikaa tulee, kerron sen kyllä.
Ylös
zipppp @ Vastaa5 / 8 
09.02.2004, 15:15
Viestiä on muokattu
Mun omien kokemusten perusteella kannattaa ensin kertoa kavereille ja sitten muille tutuille, aloittaen nuoresta (optimi on kaksikymppinen) ja sitten vähän vanhemmat. Ja sitten voi kertoa vanhemmilleen. Tämä siksi, että kun kertoo vanhemmilleen, on hyvä, että taustalla on jo sankka tukijoukko. Siksi, että omille vanhemmilleen kertominen on aika rankka asia henkisesti ja sitten se, että pitäisi aina muistaa, että ne omat vanhemmat on eläny omaa elämäänsä jossain menneillä vuosikymmenillä ja ei välttämättä oikeastaan ole koskaan edes halunnut tavata ketään, joka on homo (taikka lesbo taikka ulkomaalainen, taikka vammainen, lista jatkuu...) tai mikään sellainen, joka ei edusta heidän omaa arvomaailmaansa. Eli ne voi siis yhtälailla suhtautua asiaan huonosti. Silloin on hyvä, että on iso joukko tukemassa taustalla. Ainakin mulla oli...
kerroin vuosi sitten ja siitä kuukausi pari eteenpäinkään ne ei ollu sisäistänyt koko asiaa kun kerroin niille mun poikakaverista, jota ne ei tähänkään päivään asti ole halunnu nähdä. Eli tämä on ns. huono suhtautuminen oman lapsensa gbtl seksuaalisuuteen
Ylös
esko @ Vastaa6 / 8 
09.02.2004, 19:03
Viestiä on muokattu
Kun lueskelin tuossa edellä olevia viestejä, tuli tunne, että niissä on jotakin samaa, kuin jos joskus kuusikymmenluvulla joku etelävaltiolainen olisi kertomassa vanhemmilleen aikovansa mennä naimisiin neekerin kanssa. Se ero asiassa tietenkin on, että nyt kertoja yllättää läheisensä ilmoittamalla, että on itsekin neekeri. Tosin sillä erotuksella, että kukaan ulkopuolinen ei heti kykene huomaamaan asianomaisen värillisyyttä, se kun sattuu olemaan sisäpuolista. - Mutta olemassa se silti on!
Samoja ponnistuksia tasavertaisen kohtelun ja ihmisarvon saavuttamiseksi, joita värilliset ovat vuosikymmenten kuluessa joutuneet suorittamaan, juodumme me tekemään omassa elämässämme.
Olemalla piilossa, ja kieltäessämme oman identiteettimme emme aiheuta vahinkoa vain itsellemme, vaan vaikeutamme muiden kaltaistemme mahdollisuutta tulla kohdelluksi siten, kuin mihin kaikilla ihmisillä on oikeus.
Värillisten oli ja on tietyllä tapaa helpompi vaatia oikeuksiaan. Se, mikä heitä yhdistää, on kaikkien kanssaihmisten helppo havaita, eikä asianomainen yksilö pääse ominaisuuttaan peittämään. Värillisenhän ei ole mahdollista elää kaapissa identiteettiään salaillen.
Samalla kun haluaa tulla hyväksytyksi muiden ihmisten taholta, kannattaa opetella hyväksymään itse oma itsensä.
Tämän asian oivaltaminen luo ja lisää sitä omanarvontuntoa joka antaa meille voimaa kulkea pää pystyssä ja katsoa vastustajaa silmästä silmään tämän yrittäessä polkea ihmisoikeuksiamme.
Ylös
asdf Vastaa7 / 8 
10.02.2004, 16:52
Viestiä on muokattu
Nimenomaan on todellakin tärkeää, että yrittää kertoa ensin ystäville tai sisaruksille, vasta sitten vanhemmille, kun on saanut hyviä reaktioita ja kannustusta. JOS ystävät tai sisarukset osaavat ottaa asian mukavasti.

Kertominen on aina riski. Omat vanhempani ei osaa ajatella asiaa juuri ollenkaan järkevästi. Kaikki on ihan niinku ennenki, mistään tunteista tai ajatuksista ei puhuta. Varsinkin joku homous on hyvin hävettävä asia, en ole samanarvoinen ihminen. Vanhempani periaatteessa tietävät kaiken, myös sen, että elän poikaystäväni kanssa, mutta eivät silti osaa ajatella, että nukkuisin samassa sängyssä miehen kanssa tms.. Heidän vuoksi olen hiljaa asioistani muulle suvulle. Se olisi heille hirveä häpeä ja kamala todellisuus, josta on vaiettava.

Kaikki muut, ystäväni lähinnä ovat olleet niin suuri apu kaikessa. Omalla kohdallani identiteettini löytäminen on ollut vaikeaa ja hyväksyminenkin tuottaa edelleen vaikeuksia.

Mutta. pointti on se, että vanhemmilla on aina odotuksia, jotka poljet, kun kerrot. Nämä hämmentävät pettymyksen tunteet ovat vanhemmilla taustalla silloinkin, kun he näyttävät hymyilevää naamaa ja ymmärtävät. Vasta pitkän ajatuksen juoksun päätteeksi he voivat hyväksyä sinut sellaisena kuin olet, jos koskaan.

Mutta kannattaa kertoa, jos asia itseäsi vaivaa. On rasittavaa valehdella jatkuvasti ihmisille. Itse lopetin sen ja olen ollut suurimman osan ajasta tyytyväinen.
Ylös
Vaikeaa Vastaa8 / 8 
26.03.2004, 22:54
Viestiä on muokattu
Tulin ulos parhaalle ystävälleni jo 14-vuotiaana, samassa rytäkässä, kiun hän tuli uls minulle (tarkennus: hän tyttö, minä poika). 16-vuotiaana ulostauduin muillekin kavereille. 18-vuotiaana istuimme äitini kanssa, otimme pullon punkkua ja minä sanoin sen: "Äiti... tota... mun pitäs kertoa yks juttu.... öö... joo... mä oon... tota............homo) Äitini sanoi, että hän on tiennyt sen jo kauan, surrut asiaa aikanaan, lähinnä siitä syystä, että pelkäsi miten murjoisiko yhteiskunta minua kovinkin rankalla kädellä, ja odottanut vain että kertoisin. Sitten äiti tirautti pari kyyneltä ja riensi kertomaan joka ikiselle sukulaistädille- ja sedälle tämän asian, niin kuin onnellisen perhetapahtuman. Kaikki siis tietävät, ainakin äidin suvun puolella, eikä kukaan ole ottanut asiaa raskaasti. Sisareni tietävät, kaikki tietävät... paitsi isä.

Säännöllisin väliajoin joku sanoo: "Milloin olet ajatellut kertoa isälle?" tai "Voisit ihan hyvin kertoa isällekin, on kurjaa jos perheessä on salaisuuksia". Isäni todennäköisesti tietää. Hän tietää, ei ehkä tiedosta, mutta tietää varmaankin. Mutta minä olen raukkis. En vain saa suutani auki. Ajattelen, että kerron sitten kun elän omillani, mutta en sisimmässäni usko siihenkään. Kunpa hän tajuaisi kysyä itse.
Ylös

AlueetKeskustelutUusi viestiOhjeet
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy