• inessiv

Tragedia lirica di primavera

Pieni kevätnäytelmä

I näytös
1. kohtaus

Oroste-täti ja Annika istuvat terassilla.
Annika: Ah!
Oroste-täti: Mitä huokaat?
Annika: Kevättä huokaan.
Oroste-täti: Kevättä, kevättä.
Annika: Kevät on elämän kevät.
Oroste-täti: Kevät on loskaa ja koirain jätöksiä.
Annika: Ah.
Oroste-täti: Pidä suusi!
Pekka: (ilmaantuu kulman takaa) Tädillä taitaa olla kevättä rinnoissa.
Oroste-täti: Pidä suusi, senkin
Sensori: (ilmestyy kulman takaa) Pahoitteluni, Oroste-neiti, joudun viemään sanat suustanne, sillä olitte aikeissa ilmaista paheksuntanne tätä mielevää herrasmiestä kohtaan siinä määrin epäkorrektisti, jottei se sovi näytelmän luonteeseen.
Oroste-täti: (kyynelten partaalla) Mutta hän.. sanoi...
Sensori: Niin, kyseessä on täysin luonnollinen asia. Toki ymmärrätte mitä -ellei jopa mitkä- kevät saattaa tuoda kotomaamme nuorten ylpeyksien puhtaisiin mieliin.
Annika: Ah.
Pekka: Ah.
Oroste-täti: Tukkikaa suunne!
Pekka: Vastakkainko?

Sensori iskee Pekalla silmää, johdattaa tuohtuneen Oroste-tädin pois (kyynelten) parrasvaloista.

2. kohtaus

Annika ja Pekka istuvat terassilla
Pekka: Ah!
Annika: Mitä huokaat?
Pekka: Ke..kevättä huokaan.
Annika: (vilauttaa tietäväisesti silmää) Kevättä, kevättä.
Pekka: (ottaa akustisen kielisoittimen säestimekseen)

Kevät soi,
kevät soi,
kevät tuskan
rintaan toi.

Metsot soi,
metsot soi,
itse vaan en
konsa voi.

Kevät oi,
kevät oi,
pyyhi tuskani
mun poi(s).

Annika: Ah!
Pekka: Mitä hu
Sensoritar: (naurahtaa keväisen heleästi) Poika, poika! Tämä nihkeä näytelmä alkaa toistaa itseään.
Pekka: Kukas te olette?
Sensoritar: Sensoritar.
Pekka: Mutta missä
Sensoritar: (vakavoituen, tuskin hengittää) Olen pahoillani, että joudun kertomaan tämän. Hän on
Pekka: Vaiti! (jähmettyy, hautaa sitten pään käsiinsä)

Annika koskettaa lohduttaakseen Pekan olkapäätä mutta polttaa siihen kämmenen muotoisen punaisen haavan. Pekka lysähtää kasaan ja Sensorittaren sisällä kuolee jotain.

II näytös
1. kohtaus

Oroste-täti ja Annika istuvat terassilla.
Annika: Ah!
Oroste-täti: Nyt riitti tuo Kevään huokailu -riitti.
Annika: Ei tämä ole sitä.
Oroste-täti: Vaan?
Annika: Tiedät kai, mitä kevät saa aikaan nuorissa rinnoissa?
Oroste-täti: Pid... (liikuttuu silmin nähden) rakkaushuolia? Voi, tulee ihan oma nuoruus mieleen.. (tirauttaa krokotiilinkyyneleen)
Annika: Siitä taitaa olla aika kauan.
Oroste-täti (loukkaantuu silmin nähden) Menetkös siitä, plikka, tiskipöydän ääreen! Häpeäisit! (sylkäisee puolikkaan hampaan terassin kaiteen yli ja lähtee punaiset kynnet kiivaasti vilkkuen Annikan jälkeen)

2. kohtaus
Pekka istuu yksin terassilla.

Pekka: Ah!
Pekka:
Sensoritar: Aioit ilmiselvästi sanoa ruman sanan! Vien sen suustasi. Mokomakin rauhanhäiritsijä.
Pekka: Veit sanat suustani, mokomakin
Sensoritar: Kerkeäpä on kielesi poika, vaan käteni kärkkähämpi lie. (katoaa)
Pekka: Ah.
Pekka:
Sensoritar: Tämä on siveellinen näytelmä.
Pekka: Mutta
Sensoritar: (madaltaa salaperäisesti ääntään) On vain yksi ilmaus johon valtuuteni eivät riitä. (katoaa)
Pekka:
Pekka:
Pekka:
Pekka: (ähkäisee epätoivoisesti)
Pekka:
Pekka: Vitun homo!
Sensori: (aineellistuu kyynelsumun seasta terassille) Poika-parka. Oikeastaan minun pitäisi viedä nuo sanat..

Pekka nousee hiljaa ylös ja näyttää palohaava olkapäässään. Sensori vaikenee, kohottaa sitten hiljaa kätensä. Hän vetää Pekan lähemmäs ja peittää haavan suurella kädellään. Kyynel vierii karhealle poskelle. Pekka painaa varovasti päänsä Sensorin leveää rintaa vasten ja kuuntelee.
Kevät on herättänyt siellä jotain.