Voces Intimae

Muiston pysyvyys

Jahas, siinä määrin on aikaa kulunut, että tuli eilen (8.5.) määräytyneeksi vuosi siitä päivästä, kun aloimme seurustelun. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, ehkä liikaakin. Toisaalta melko vähän.

Sain tänään pääsykoekutsun, helpotti vähän. Toista (turhaan) odotellessa nimittäin.

Bloggailun harva frekvenssi aiheuttaa näemmä estoisuutta yksityiskohtaisten selostusten suhteen, joten:

Ensi kertahan,
palaan vielä asiaan
joskus, luulisin.


Huhtikuuta...

...eli aprillia. Sain tehtyä harmittoman, mutta ah, niin onnistuneen pilan! Pitkästä aikaa, vuosikaudet olen harmitellut kun kukaan ei mene jekkuihini, nyt sain kaiken sovitettua. Vapauttava tunne.

Laulu jyrää, aion jälleen haastaa itseni. Treenausta siis, ei sitä tiedä mihin sillä pääsee.

La Bohémen katselin ja kuuntelin taas pitkästä aikaa, oli kyllä sangen kyynelöittävä ohjaus. Toinen kiinnostava tuttavuus oli Spartacus-baletti, kerrankin teos, jossa (vieläpä harvinaisen vähäpukeisia;) miestanssijoita on kymmenittäin ja naisia vain siellä täällä sivussa. Musiikkikin oli.

Veljen häitä odotellessa.

Haiku:

Hauki, kuha, hai:
kuka hukkuu, kuka ui.
(Kauhia haiku...)


Näin hämmentävää unta, jossa olin monenlaisissa rooleissa luuseriudesta hyväntekijän kautta kiusaajaan, arjen supersankariin ja murhaajaan. Kirjoitin unen pitkästä aikaa muistiin, koska se oli niin pitkä, koherentti ja vaikuttava.

Elämä on. Voimaa pienistä asioista, omana itsenään olemisesta. Merkityksettömyys korostuu toisinaan.

Yritin ratkoa hbl:n ristikkoa, mutta tyngäksi jäi, enimmäkseen huonon sanavarastoni takia. Kesti tosin kauan tajuta muutamat merkittävät erot perisuomalaisiin laaturistikoihin.

- - -

Asuinkumppanini kysyi tuttuun tapaansa, mitä mietin. "Motiiveja", vastasin. Ehkä hiukan yllättyneenä siitä, että sai minulta määräajassa suoran vastauksen kavahti hän aavistuksen verran. "Miksi?" Äänensävy kuulosti epäilevältä, kuin olisin suunnittelemassa henkirikosta. "Jäsentääkseni olemista". Hän, ellei suorastaan hämmästynyt, niin ainakin varmisti: "Täytyykö olemista jäsentää?"
Vastaukseni oli myönteinen ja päätti lyhyen keskustelumme.

päivän haiku:

Hallinnan tunne,
kuka lopulta määrää.
Voima piileksii.


"Häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys."

Kun keskellä tietä tuntuu siltä, että haluaisi mieluummin kuolla kuin jatkaa eteenpäin, on sekä hyvä että huono asia ymmärtää, että voi sentään palata samoja jälkiä kotiin.

Kai tälle asialle täytyy jo jotain tehdä.
Kiitos kuitenkin kannustuksesta aktiivisille lukijoille (m&v)!


Ei tuu taas mittää

Huomenna ois piiiiitkästä aikaa töitä, muutaman päivän keikkailen siis. Mutta tapani mukaan otan ihan irrationaalisen kohtuuttomat stressit asiasta, johon pitäis olla vaan tyytyväinen. Ärsyttää se, että vaikka vakuutan itselleni, että kaikki menee hyvin, olen äärimmäisen hermostunut, fyysiset oireet haittaavat unensaantia (puhumattakaan luonnottomasta rytmistä jo sinänsä) ja horjuttavat mielialaa. Oma epävarmuus korostuu hetki hetkeltä ja näin ollen petaan jo paniikkikohtausta kello kuudeksi. Tiedän, että suurimmalle osalle ihmisistä, ainakin tuttavistani, tämä tilanne olisi helppo, päivänselvä, ei juuri mitään ongelmaa normaalin pikku kutinan lisäksi. Sekin osaltaan ahdistaa, etten itse osaa olla yhtä luonteva ja hermoilematon. Tällä hetkellä potentiaalista nukkuma-aikaa on jäljellä noin kolme ja puoli tuntia, enkä osaa päättää käytänkö sen hyväkseni vai valvonko sisulla seuraavat 14h. Toistaiseksi ei edes väsytä, olen toki yrittänyt nukkua puoli yhdestätoista asti, mutta meni hermot kun ei uni tullut.

Pyörryttää. Pää ja maha tuntuu tyhjiltä.

Vähän hämmentää myös aktivoitunut homo|us(ko) keskustelu. Piti lähettää painokasta sanaa pohjoiseen, kun tuntui, että ollaan hoitokokousta järjestämässä. En tiedä, kuka on viestini lukenut, en tiedä miten siihen on suhtauduttu, tuntuu etten tiedä mitään. Heitin vain lopultakin totuuden ilmaan ja reaktioiden odottaminen tuntuu sietämättömältä. Mikä tahansa vastaus olisi miellyttävämpi kuin täysi hiljaisuus. Mutta ottakoon aikansa.

Tekisi mieli kadota johonkin toiseen maailmaan vaikkapa pariksi viikoksi. Johonkin helppoon ja huolettomaan, unenomaisen kevyeen, mutta vakaaseen, sellaiseen josta saa otteen. Sellaiseen, jossa olemassaolon merkitys on itseisarvo, omana itsenään esiintyminen ainoa velvollisuus.

Pitäiskö kuitenkin yrittää nukkua.

Jotenkin vaikea olo. Tekisi mieli herättää toisessa huoneessa nukkuva henkilö, pyytää apua ja ymmärrystä. Valitettavasti vaan ymmärrys ei nyt tähän hätään auta mitään, ainakaan paljoa. Toisaalta olen tällä hetkellä (ja pelottavan usein muulloinkin) ikäänkuin sulkeutunut omaan itseeni, kiperän kivimuurin taakse, enkä oikein osaa avata porttia, päästää muita sisään. Edes, ja ehkä varsinkaan poikaystävääni, ja se tekee kipeää, sillä hänenhän pitäisi olla ensimmäinen joka sinne pääsee, tervetullut suorastaan. Olen välillä liian vaikea niin itselleni kuin muillekin.

Hei, halukkaat vois pitää mulle peukkuja (auttaa se jälkikäteenkin), jos selviän huomisesta niin se on taas pieni osavoitto.

Päivän (no, yön) haiku:

On tämä vaan niin
kaksijakoista. Pitää
koittaa pärjätä.


Huhuh,
jotenkin on viime aikoina (ei siis lähi:) ollut jos jonkinlaista sähköä ilmassa. Varaukset sitten purkautuvat mitä omituisimmilla tavoilla, eikä ainakaan niillä oikeilla/odotetuilla. Ei vähiten siksi, että "elämässä pitää olla vähän draamaa".. hih.

On taas ollut kaikenlaisia tuntemuksia suuntaan jos johonkin. Edelleen osa kovin epävakaita, osa häipymässä, osa vahvistumassa. Onneksi ja epä-.

Olen kehittynyt laulamisessa! Huomaan sen ja se on huippua.



Canto

Olen taas innostunut laulamisesta jotenkin uudella tasolla. Lainasinkin yhden peruskiven, jota tietääkseni "oikeat" laulunopiskelijatkin käyttävät, tutustuminen siihen on ihan mukavaa. Lisäksi löysin vihdoin nuotteja ja musiikkiesimerkkejä Mozartin konserttiaarioihin omalle äänelleni, aiemmin olen tyytynyt sopraanoaarioihin (ei niissäkään mitään vikaa).

Minut kutsuttiin tänään mahdollisille kahveille tms. mutta en vielä tiedä miten käy. En varsinaisesti edes jaksaisi lähteä, mutta sosiaalisen elämän kohentaminen ei kyllä tekisi pahaa.

Haluttaisi olla luova ja lapsellisen avoin. Sitten tulee aina jokin esto, en ymmärrä. Tai osin kyllä: vieläkin on joskus vaikeaa olla poikaystävän edessä täysin oma itsensä, vaikka ns. normaalitasolla olemmekin jokseenkin täysin vapautuneita. Mutta en ymmärrä miksi häpeän sitä, että haluan olla luova. Ehkä on noloa yrittää olla ikäänkuin vakavasti otettava taiteellisessa mielessä, jos taso on maallikon.
(Mutta kyllä luovassa työssä silti jossain määrin häiritsee, jos joku seuraa prosessia silmä[kin] kovana).

Alfred rantautui
vaivalloisesti, mutta
säilyi hengissä.


Knarr

Kurkku on kipeä. Niin oli myös Ullalla. (Miksi tuntuu niin väärältä käyttää ihmisten oikeita nimiä blogissaan?)
Yritän parantaa itseäni, tosin poikaystäväni taitaa poppakonstit paremmin, vaan ei ole paikalla hän. Tukkoinen olo muutenkin, ollut viime aikoina aamuisin.

Viime yönä innostuin pitkästä aikaa piirtämään. Tai lähinnä luonnostelemaan, mutta oli mukavaa. Piirsin tanssivia ihmisiä.

Katsoimme eilen(kin, ystäviemme kanssa) The Sound of Music -elokuvan, jodlaan vieläkin. Pidin ja pidän.

Meiltä viedään pyykkikone ja sohva. En pidä. Mutta ei ole mulla vara valittaa.

Onpa lyhyitä kappaleita.


...

aamulla oli aika rasittava olo, "siitä" huolimatta.
Kävimme sitten yhdessä kävelyllä, mikä täysin vastoin tarkoitustani piristi minua. Katselimme myös yhdessä Idolsia :D

Olen ehkä taas ihastunut. Se on kivaa.

Syön bf:n ammoin tekemää omppupiirakkaa, ja juon bf:n 5min sitten tekemää limua. Kohta syön bf:n päivällä tekemää rahkaa.

Se on huippu.