Voces Intimae

Sierettynyt käsi tarttui omenaan. Ote oli yht'aikaa hatara ja varma, kuin pienen lapsen. Kovin pehmennyt. Ei sovi heittää ruokaa pois. Huomenna tulee vieraita.
Omat hampaat eivät enää pysty, veitsi ei pysy otteessa.
Huokaisten laski nahkean hedelmän ruskealle lasilautaselle. Käveli keinutuoliinsa ja jatkoi kunnes kudin putosi hiljaa syliin, joka ei enää kaivannut toista syliä. Hellästi sukan aihio peitteli hänet, hauraan.
Ja kun lapsi tuli ja tarttui omenaan, yht'aikaa kysyen ja varmasti, nousi vielä viimeinen vuo uomistaan. Oli vain yksi syli.


aher aher

ui vitsit sanoi ville yläasteella, että olen uuttera. vaikka menin ehkä puoli kolmelta nukkumaan niin kylläpä vain heräsin kahdeksaksi kouluun. eräs henkilö jota en nimeltä tohdi mainita, ei ollut tullut aamulla kouluun, mutta -suureksi hämmästyksekseni- tuli kymmeneltä alkaneella luennolla viereeni istuksimaan. olin tietenkin aivan ekstaasissa. luennon loputtua siinä oli vielä aika ahdasta ja törmäsimme jotenkin hassusti, vahingossa!

nojuu. ei huvita. on muuten maailman ehkä säälittävintä että kun lähtee ostamaan lähikaupasta jotain niin kotiin palatessaan huomaa hississä että ei ostanutkaan sitä mitä aikoi, vaan esimerkiksi kotimaisia porkkanoita (joita en toki millään muotoa vastusta) frustraation aste on niin valtava ettei yksinkertaisesti kehtaa enää pyöräillä toista kertaa sitä kolmeasataa metriä (jonka voisi ihan terveyden vuoksi kävelläkin)

jotenkin tekisi mieli. kaikenlaista. kun olisi aikaa olla luova, siis "oikeasti", vaikka arkipäivänkin luovuus on ansioitunutta. (tuliko tuo liitepartikkeli ihan oikeaan sanaan)

hei hei. ei ole oikein antonovkanteeksi huvitusta kirjoittaa enempis.


huhh

olinpa unnan syntymäpäivillä. ja vähän öilläkin, kymmenen tuntia siellä istuin. tuossa puoli kahdentoista jälkeen kehkeytyi järkevin ja antoisin keskustelu pitkiin aikoihin.
en jaksa selittää illan kulusta enempiä vaikka hauskaa oli. mainittakoon kuitenkin että alkoholijuomia ei tarjoiltu.

aivan ihana syksy. yltiöromanttista. pyöräilin tihkusateessa läpi öisen kaupungin. noinkin pienestä voi iloita.

pitemmittä puheitta. olen näet hiukan väsynyt ja aamulla on kahdeksaksi tiedeyhteisö.


Hojotoho

Valkyyria puolessa välissä. Jotenkin jaksaminen loppui siinä vaiheessa kun Wotan oli selittänyt varttitunnin sitä, mikä tapahtui edellisessä oopperassa ja noiden kahden välillä. Ensimmäinen näytös oli kyllä ihan mainio, musiikillisesti. Myös Gundula Janowitzin äänessä oli just oikea väri ja Talvela on aina ihana:) huomenna kai sit loppuun asti.

Hermes astui ääneti huoneeseen. Mies makasi divaanilla nojaten vasempaan kyynärpäähänsä. Toinen olkavarsi oli jännittyneesti koholla. Kääntämättä päätään altaan sinisessä vedessä välinpitämättöminä paikoillaan lipuvista kaloista hän kysyi: "Toitko sen?" "En, herra", vastasi Hermes. Mies kohottautui hiukan ja avasi suunsa kysyvästi mutta tukahdutti sanat huulilleen. Hermes nosti varovasti katseensa kohtaamaan hetkeksi miehen silmät, kielletty armon hetki. Kuin luvan saaneena hän astui joitain askelia eteenpäin ja ojensi kätensä: "Mutta tämän."
Suuri käsi tarttui hätäisen vaativasti punaisella nauhalla sidottuun kääröön. Hermes tunsi rintansa hikoavan. Mies istui takaisin divaanille, tummat kulmat laskeutuivat varjostamaan epäuskoisia silmiä. Nuorukaisen otsa hehkui, kiusalliset norot jättivät hyisiä vanoja hänen rinnalleen. Jalat tuntuivat heikoilta, pohkeet täyteen ahdetuilta. Vapiseva käsi hakeutui vyölle.
Mies nosti päätään, katse ei tavannut mitään. Sydän pakahtumaisillaan Hermes tarttui tikarin kahvaan ja ojensi teräaseen vaativaa katsetta kohti. Hän koetti estää ääntään vapisemasta: "Pistäkää minua, herra."
"Odota."
Mies taittoi viestin kahtia, repi paperin kappaleiksi ja sirotti silput altaan vihreään veteen. Laiskasti kala töytäisi eteensä lipuvaa paperinpalaa. Nuorukaisen jalat herpaantuivat ja hän rojahti polvilleen. Kyyneleet eivät kysyneet lupaa valuessaan tiukasti yhteenpuristettujen luomien alta kalvenneille poskille. Kuolemaa pelkäävä käsi kouristui tikarin kahvan ympärille.
Lähestyvät askeleet, raskas hengitys.
"Olen valmis", ääni sortui kuiskaukseksi. "Pistäkää, sillä muuten on vääryys teitä kohtaava, herra."
Vahva käsi tarttui ranteeseen, toinen väänsi aseen irti tärisevästä kädestä. Hiki ja kyyneleet eivät olleet hukuttaneet tiedottomuuteen. Läheltä, liian läheltä kuului kauhuissaan laukkaavan hengitys.
Tikari kohosi,
kuului loiskahdus.
"En, poikani." Mies kohotti nuorukaisen päätä ja kuivasi huulillaan hänen poskensa. Vaivattomasti hän nosti tämän seisomaan rintaansa vasten. Ja hän puristi. Hän tahtoi puristaa kaiken ulos heistä molemmista, pelon, surun, elämän, kuoleman. Oli vain yksi mahdollisuus, ehkei sitäkään. Viimeisen kerran mies katsoi divaania, allasta sen vierellä, eikä voinut itkeä. Lempeästi hän johdatti uupuneen nuorukaisen ulos huoneesta. Ja kelmeät paperinpalat pehmenivät altaan verenkarvaisessa vedessä.

miksei se kuva jätä rauhaan. joka syksy, joka ilta, aina eri värinen mutta kuva on sama. kuin toistuva uni, ympäristö vaihtuu mutta aihe on sama.

liian eleginen olo. nyt minut olisi helppo saada itkemään.


iltaa

Rheingoldin kuuntelin. oli itse asiassa parempi kuin muistelin. rakkaudenkirous-teema on yksinkertaisuudessaan aika hieno. sitä paitsi huomasin että hageniin liittyväksi luulemani teema olikin taikakypärä, ja kun kerran pohdin onko se sama kuin se joka improihini aina putkahtaa, havaitsin ettei se ole. wagnerin teema kun pyörii yhden sävelen ympärillä, minun (tosin en voi ehkä sanoa että minun, luulen että hra.richard on sen kuitenkin joskus alitajuntaani istuttanut) muuttuu enempis kokonaan. pyörähdys vs. nousu.
mutta huomasin oikeestaan vasta nyt, miten psykologisesti taitavaa se musiikki on. ymmärrän miksi wagneria pidetään nerona. ehkä jo huomenna kuuntelen valkyyrian.

päivän haiku:
silkkinen sade
sivelee polun umpeen.
matkamme alkaa.


Nahkikset

koulusta (dvs yliopistolta, se ei kuulemma ole koulu) tullessa näin miehen joka vaikutti sosiaalisesti syrjäytyneeltä. hänellä oli kädessään viinapullo, suupielestä roikkui savuke ja ylävartalon verhosi kulahtanut ruskea nahkapusakka. hetken päästä vilkaisin että mitenkä ukkeli jo tuonne puskaan hyppäsi kyykkimään niin siellä joku nuori naishenkilö poimi pietaryrttejä aivan samannäköinen nahkatakki yllään! kylläpä hymyilytti. nauratti myös yhden rouvashenkilön nenä, vaikka ei sellaiselle tulisi nauraa.

nyt pitääkin olla tarkkana kun on makaryynit kiehumassa. olen niin taitava kokki että saattavat palaa pohjaan:) [en ole kyllä vielä kertaakaan onnistunut niin huonosti]

lainastossa vierailin. pitkästä aikaa otin wagneria. kun näkyi tulleen vihdoin tekstiliitteellinen versio siegfriedistä, ja muistaakseni pianopartituuri kans, niin päätin että kuuntelen jouluun mennessä ringin kokonaan. oikeastihan se pitäisi kuunnella neljänä peräkkäisenä(?) iltana, mutta minulla ei sellaisia ole. tai on mutta kaikkina niinä ei ole sitä neljää tuntia aikaa.

hyvin kävi. nyt pidän ansaitun evästauon. tai siis syön ruokaa, eväs kuulostaa nahistuneelta sämpylältä.


Elegia

Illan pimetessä
näen keltaisen lehden
liimautuneena ikkunalasiin.
Sade sen siihen naulitsi.

Kun väsy painaa harteita
ja vatsa on tyhjä.
Ei se ole vatsa
ei väsy.
Vain puoliksi syöty suklaalevy
sulamassa pöydällä.
Tänään hiljaisuus ei ole ääni.

Vilkaisen ikkunaan.
Keltainen lehti on poissa,
öinen sade
tekee raitoja harmaaseen lasiin.

Pisarat piiskaavat kasvoihini haavoja.
Helpot hoitaa, sanoo surusilmäinen
emo
ja sulkee syliinsä
hajonneet palaset
joista yksi puuttuu.

Sade sen naulitsi ikkunaan.


Mormor gråter

olen ihan uupunut, tein läksyä kauemmin kuin koskaan koko peruskoulun tahi lukion aikana.
(tosin eräiden mukaan emme saa läksyjä vaan kotitehtäviä ja semanttinen erohan on olemassa, minkä lisäksi olen uupunut ihan muista syistä kuin parin sivun käännöstehtävästä)

koska olen siis uhrannut aikaani *kauno*kirjallisuudelle en nyt jaksa itse inspiroitua. lunttasin muuten tekstin loppuun asti, ei sinne asti tarvinut kääntää, tarinan opetus näytti viime riveillä olevan että hyväksykää homot. mutta itse *näytelmä* oli kyllä aika köyhä.

tyhjä on olo. vaikka söin juurimmiten.
ei kirosana, en nyt jaksa kirjoittaa. jotenkin saamaton (ehheh) ja välinpitämätön olo. ehkä vielä peräänantamaton niin ollaan jo kyllin mauttomia. krääh. miksei unna ole täällä, se ymmärtäisi. sillä on muuten synttärit viikonloppuna, ei ole kyllä kutsua kuulunut mutta ainakin lahjon sen/sitä.

mut hei hei. pää taitaa poksahtaa tyhjyyttään.


Hejsan

olen täällä taas. tai siis edelleen. poiketessani koulu(no, opiskelu)päivän lomassa kämpille, sain puhelun että joku setä tulee vihdoin asentamaan laajakaistan. meni tosin puolisen tuntia ennenkuin sain kaikki kommervenkit kuntoon, kun en ole kauhean nokkela näiden koneiden kera. (muun muassa verkkokortti oli jostain syystä pois käytöstä enkä millään meinannut sitäkään hoksata)

niin.
voi tätä syksyn paradoksaalisuutta. joka syksy tuntuu että herään jotenkin elämään muutamalla ylimääräisellä kierroksella. ja kuitenkin jotain puuttuu, sitä vesi- ja lehtisateessa kaipaa niin sellaisia romanttisen hiljaisia kaurismäki(?)kohtaamisia juuri siinä puun alla tai missä sattuukin olemaan. tai meren rannalla, se olisi aika.

kriih. olen nyt vähän tukossa kun en ole aikoihin kirjoittanut:) mutta raportoinen jatkossa säännöllisemmin.