• inessiv

Ei tuu taas mittää

Huomenna ois piiiiitkästä aikaa töitä, muutaman päivän keikkailen siis. Mutta tapani mukaan otan ihan irrationaalisen kohtuuttomat stressit asiasta, johon pitäis olla vaan tyytyväinen. Ärsyttää se, että vaikka vakuutan itselleni, että kaikki menee hyvin, olen äärimmäisen hermostunut, fyysiset oireet haittaavat unensaantia (puhumattakaan luonnottomasta rytmistä jo sinänsä) ja horjuttavat mielialaa. Oma epävarmuus korostuu hetki hetkeltä ja näin ollen petaan jo paniikkikohtausta kello kuudeksi. Tiedän, että suurimmalle osalle ihmisistä, ainakin tuttavistani, tämä tilanne olisi helppo, päivänselvä, ei juuri mitään ongelmaa normaalin pikku kutinan lisäksi. Sekin osaltaan ahdistaa, etten itse osaa olla yhtä luonteva ja hermoilematon. Tällä hetkellä potentiaalista nukkuma-aikaa on jäljellä noin kolme ja puoli tuntia, enkä osaa päättää käytänkö sen hyväkseni vai valvonko sisulla seuraavat 14h. Toistaiseksi ei edes väsytä, olen toki yrittänyt nukkua puoli yhdestätoista asti, mutta meni hermot kun ei uni tullut.

Pyörryttää. Pää ja maha tuntuu tyhjiltä.

Vähän hämmentää myös aktivoitunut homo|us(ko) keskustelu. Piti lähettää painokasta sanaa pohjoiseen, kun tuntui, että ollaan hoitokokousta järjestämässä. En tiedä, kuka on viestini lukenut, en tiedä miten siihen on suhtauduttu, tuntuu etten tiedä mitään. Heitin vain lopultakin totuuden ilmaan ja reaktioiden odottaminen tuntuu sietämättömältä. Mikä tahansa vastaus olisi miellyttävämpi kuin täysi hiljaisuus. Mutta ottakoon aikansa.

Tekisi mieli kadota johonkin toiseen maailmaan vaikkapa pariksi viikoksi. Johonkin helppoon ja huolettomaan, unenomaisen kevyeen, mutta vakaaseen, sellaiseen josta saa otteen. Sellaiseen, jossa olemassaolon merkitys on itseisarvo, omana itsenään esiintyminen ainoa velvollisuus.

Pitäiskö kuitenkin yrittää nukkua.

Jotenkin vaikea olo. Tekisi mieli herättää toisessa huoneessa nukkuva henkilö, pyytää apua ja ymmärrystä. Valitettavasti vaan ymmärrys ei nyt tähän hätään auta mitään, ainakaan paljoa. Toisaalta olen tällä hetkellä (ja pelottavan usein muulloinkin) ikäänkuin sulkeutunut omaan itseeni, kiperän kivimuurin taakse, enkä oikein osaa avata porttia, päästää muita sisään. Edes, ja ehkä varsinkaan poikaystävääni, ja se tekee kipeää, sillä hänenhän pitäisi olla ensimmäinen joka sinne pääsee, tervetullut suorastaan. Olen välillä liian vaikea niin itselleni kuin muillekin.

Hei, halukkaat vois pitää mulle peukkuja (auttaa se jälkikäteenkin), jos selviän huomisesta niin se on taas pieni osavoitto.

Päivän (no, yön) haiku:

On tämä vaan niin
kaksijakoista. Pitää
koittaa pärjätä.

2 kommenttia

Vermillion

7.2.2007 02:52

Peukkuja pidän. Mikset selviäisi? Sisulla eteenpäin! :)

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

martin

7.2.2007 09:45

Kaikkea hyvää onnistumista selviämiseesi!

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi