Voces Intimae

Näytetään bloggaukset elokuulta 2007.

(K)ouluun

Hiukan ristiriitaisin tuntein olen nyt siis lähdössä takaisin pohjoiseen. Pääsen opiskelemaan, alakin on kiinnostava, mutta taakse jäävät (ainakin väliaikaisesti) parhaat ystävät, sekä tietysti poikaystävä. Ja Helsinki ylipäätään, joskaan se ei varsinaisesti kotikaupungilta ole tuntunutkaan, tarjonnut silti mahdollisuuksia vaikka mihin.
Kaoottinen olo, aika näyttää miten asiat asettuvat. Vaikka toki itsekin yritän vaikuttaa.

Uusi elämänvaihe ei ole uusi elämä, kyllä tämä tästä :)

Päivän haiku:

Menen, en luovu.
Elän minua varten,
teidän kanssanne.


Etenemisiä

Tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiemminkin.
Yllätin itseni väsyneenä illalla, siinä yhdentoista aikaan, ja meninkin sitten kiltisti nukkumaan. Kuinka ollakaan, heräsin sitten aamulla ennen kellons.. AAMULLA? Kellohan on kolme! Yleensä harmittaa se, jos herää vaikka kymmenen minuuttia ennen kuin kello soi, mutta että viisi ja puoli tuntia. Kunnon kansalaisen tavoin koetin toki nukahtaa onnellisesti, mutta ei siitä mitään tullut, nälkäkin kalvoi. Tuskallisen pyörimisen jälkeen nousin ylös, ja nyt kirjoitan tätä hyvin- vaan en ylensyöneenä, ja jos nyt en pirteänä niin ainakin kiistatta unettomana.

Viikko sitten kävin viettämässä Oulussa kaksi tuntia. Pikkusiskoni oli tulossa lomalle Vantaalle, ja halusi junaan seuraa, jännitti. Lomapassin hankittuani matka oli tulevien, tarpeellisten ohessa käytännössä ilmainen, joten täytin mielelläni veljellisen velvollisuuteni. Viiden tunnin päästä lähdemme taas kohti pohjoista, tosin tällä kertaa minulla on myös oma motiivini matkustamiseen. Epäonnistuneiden yhteishakujen jälkeen olin jo luovuttaa, mutta päätin sitten osallistua täydennyshakuun. Tiistai ratkaisee sen, opiskelenko syksyllä kirkkomusiikkia. Toivottavasti opiskelen.

Torstai-iltana tapahtui kummia. Edellisenä iltana olin ystävättäreni (joka on myös kumppanini ystävätär, kuten muutkin tässä esiintulevat, olen siis hänen kauttaan ystävystynyt heihin) kanssa ulkoilemassa, ja aistin hänestä jotain uutta, ehkä vaivaantunuttakin. Torstaina hän sitten pyysi minua uudelleen ulos, halusi keskustella vielä "muutamasta asiasta". Olin toki tähän valmis, aavistelin, että se liittyy ehkä hänen ja minun suhteeseeni, olemme olleet tiiviisti yhdessä ja mietin olinko antanut vääriä viestejä, vääränlaista toivoa. Aluksi keskustelimmekin väleistämme, mutta lähes salakavalasti puheenaihe muuttui. Kun tajusin kupletin juonen, olin sekä pelästynyt, että helpottunut. Kiertelimme aikamme, mutta lopulta kerroin seurustelustamme ja homoudesta. Hän ei vaikuttanut yllättyneeltä. Keskustelimme pitkään kiitettävän asiallisesti. Hän aikoi kertoa myös kahdelle muulle ydinjoukkiomme jäsenelle. Lupasin tehdä niin. Salailu oli näiltä osin ohi, mistä olin kovin helpottunut. Monta kertaa olin halunnut huutaa totuuden, ja kuitenkin vaiennut, ehkä suojellakseni poikaystävääni, joka on ollut kovin varovainen asian suhteen. Pelkäsin hänen reaktiotaan, mutta ajattelin, että totuus on tärkeämpi.

Kaikki meni hyvin, hän ei pahastunut ainakaan näkyvästi. Perjantaiaamuna alkoikin sitten ankara tekstiviestittely. Päätimme kokoontua illalla. Keskustelimme viidestään kaikesta siitä mitä olemme kokeneet, miten olemme heitä petkuttaneet, miltä heistä tuntuu, miltä meistä tuntuu, mitä ja millaisia homot ovat, mikä on uskomme tila, tunnemmeko syyllisyyttä ja mistä... aiheet eivät loppuneet kesken, enkä usko että asia on loppuunkäsitelty. Ei tarvitse ollakaan.

Seuraavana aamuna päällimmäinen tunne oli syyllisyys. Tuska siitä, että tiesin olleeni äärimmäisen epärehellinen. Tuska myös siitä, että läheiseni kärsivät ratkaisustani hyljätä uskonyhteisö. (Tämän syyt ovat syvemmällä ja tapahtunut jo kauan sitten, en kuitenkaan ole sitä kovin suoraselkäisesti tuonut ilmi vaan antanut ihmisten olettaa mitä olettavat.) Ilmaisin kuitenkin, että olen tehnyt sydämessäni oikein.

Näkyvän ristiriitaiset tunteeni ja niiden purkautuminen, sekä tapahtumien myötä kenties kaikkiin meihin astunut uudenlainen avoimuus johti siihen, että saimme käyntiin myös eräänlaisen parisuhteen kehityskeskustelun. Koen, että se pelasti paljon. Olen kokenut olevani huono keskustelija. Olen myös pelännyt avoimuutta, kokenut olevani paljas ja haavoittuvainen. Olen pelännyt sitä erityisesti sen ihmisen kanssa, joka on jatkuvasti läsnä elämässäni. Se on tuntunut pahalta, kuoreni on ollut jatkuvasti liian paksu. Toivon ja uskon, että onnistun näidenkin muutoksen aikojen myötä sitä viilaamaan ohuemmaksi. Tai miksen tekisi siihen suorastaan reikää.

Olen helpottunut siitä, että uusia keskusteluyhteyksiä ja -tasoja on syntynyt, osittain minun ja erityisesti ystävättäremme rohkeuden, mutta kenties myös asioiden vääjäämättömän etenemisen ansiosta. Koen että tästä on helppo jatkaa elämää eteenpäin, helpompi kuin tähän asti. Avoimuus ja rehellisyys kantaa nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin kuin salailu ja varmistelu. Jos se rikkoo, se rikkoo sisältä lahonneen.

Päivän haiku:

Myötäinen tuuli
ottaa selkään. Puukottaa
paiseet puhtaiksi.