Voces Intimae

Näytetään bloggaukset maaliskuulta 2006.

Tragedia lirica di primavera

Pieni kevätnäytelmä

I näytös
1. kohtaus

Oroste-täti ja Annika istuvat terassilla.
Annika: Ah!
Oroste-täti: Mitä huokaat?
Annika: Kevättä huokaan.
Oroste-täti: Kevättä, kevättä.
Annika: Kevät on elämän kevät.
Oroste-täti: Kevät on loskaa ja koirain jätöksiä.
Annika: Ah.
Oroste-täti: Pidä suusi!
Pekka: (ilmaantuu kulman takaa) Tädillä taitaa olla kevättä rinnoissa.
Oroste-täti: Pidä suusi, senkin
Sensori: (ilmestyy kulman takaa) Pahoitteluni, Oroste-neiti, joudun viemään sanat suustanne, sillä olitte aikeissa ilmaista paheksuntanne tätä mielevää herrasmiestä kohtaan siinä määrin epäkorrektisti, jottei se sovi näytelmän luonteeseen.
Oroste-täti: (kyynelten partaalla) Mutta hän.. sanoi...
Sensori: Niin, kyseessä on täysin luonnollinen asia. Toki ymmärrätte mitä -ellei jopa mitkä- kevät saattaa tuoda kotomaamme nuorten ylpeyksien puhtaisiin mieliin.
Annika: Ah.
Pekka: Ah.
Oroste-täti: Tukkikaa suunne!
Pekka: Vastakkainko?

Sensori iskee Pekalla silmää, johdattaa tuohtuneen Oroste-tädin pois (kyynelten) parrasvaloista.

2. kohtaus

Annika ja Pekka istuvat terassilla
Pekka: Ah!
Annika: Mitä huokaat?
Pekka: Ke..kevättä huokaan.
Annika: (vilauttaa tietäväisesti silmää) Kevättä, kevättä.
Pekka: (ottaa akustisen kielisoittimen säestimekseen)

Kevät soi,
kevät soi,
kevät tuskan
rintaan toi.

Metsot soi,
metsot soi,
itse vaan en
konsa voi.

Kevät oi,
kevät oi,
pyyhi tuskani
mun poi(s).

Annika: Ah!
Pekka: Mitä hu
Sensoritar: (naurahtaa keväisen heleästi) Poika, poika! Tämä nihkeä näytelmä alkaa toistaa itseään.
Pekka: Kukas te olette?
Sensoritar: Sensoritar.
Pekka: Mutta missä
Sensoritar: (vakavoituen, tuskin hengittää) Olen pahoillani, että joudun kertomaan tämän. Hän on
Pekka: Vaiti! (jähmettyy, hautaa sitten pään käsiinsä)

Annika koskettaa lohduttaakseen Pekan olkapäätä mutta polttaa siihen kämmenen muotoisen punaisen haavan. Pekka lysähtää kasaan ja Sensorittaren sisällä kuolee jotain.

II näytös
1. kohtaus

Oroste-täti ja Annika istuvat terassilla.
Annika: Ah!
Oroste-täti: Nyt riitti tuo Kevään huokailu -riitti.
Annika: Ei tämä ole sitä.
Oroste-täti: Vaan?
Annika: Tiedät kai, mitä kevät saa aikaan nuorissa rinnoissa?
Oroste-täti: Pid... (liikuttuu silmin nähden) rakkaushuolia? Voi, tulee ihan oma nuoruus mieleen.. (tirauttaa krokotiilinkyyneleen)
Annika: Siitä taitaa olla aika kauan.
Oroste-täti (loukkaantuu silmin nähden) Menetkös siitä, plikka, tiskipöydän ääreen! Häpeäisit! (sylkäisee puolikkaan hampaan terassin kaiteen yli ja lähtee punaiset kynnet kiivaasti vilkkuen Annikan jälkeen)

2. kohtaus
Pekka istuu yksin terassilla.

Pekka: Ah!
Pekka:
Sensoritar: Aioit ilmiselvästi sanoa ruman sanan! Vien sen suustasi. Mokomakin rauhanhäiritsijä.
Pekka: Veit sanat suustani, mokomakin
Sensoritar: Kerkeäpä on kielesi poika, vaan käteni kärkkähämpi lie. (katoaa)
Pekka: Ah.
Pekka:
Sensoritar: Tämä on siveellinen näytelmä.
Pekka: Mutta
Sensoritar: (madaltaa salaperäisesti ääntään) On vain yksi ilmaus johon valtuuteni eivät riitä. (katoaa)
Pekka:
Pekka:
Pekka:
Pekka: (ähkäisee epätoivoisesti)
Pekka:
Pekka: Vitun homo!
Sensori: (aineellistuu kyynelsumun seasta terassille) Poika-parka. Oikeastaan minun pitäisi viedä nuo sanat..

Pekka nousee hiljaa ylös ja näyttää palohaava olkapäässään. Sensori vaikenee, kohottaa sitten hiljaa kätensä. Hän vetää Pekan lähemmäs ja peittää haavan suurella kädellään. Kyynel vierii karhealle poskelle. Pekka painaa varovasti päänsä Sensorin leveää rintaa vasten ja kuuntelee.
Kevät on herättänyt siellä jotain.


Ach, Herr Talfeela

Tajutonta, miten hyvä olo voi tulla siitä, että osaa laulaa!
Aamulla jo tuntui, että kyllä tämä tästä vielä. Sitten kävin kirjastossa, lainasin pitkästä aikaa Verdin Requiemin ja aloin laulaa. Pystyin ja osasin. Ja halusin. Sitten vielä Händeliä treenasin pääsykokeisiin ja jokin napsahti jälleen kerran: ei mitään ongelmia, kuviot kulkivat kuin sula voi ja...ei pysty vaan kertomaan miltä se tuntuu.
Ei enää tunnu missään se, että olen aineellisesti mitattuna aika köyhä ja askeettinen: henkistä mammonaa kun riittää niin on hyvä olla. Ja mikä parasta, minä itse, omassa sisimmässäni soin tässä maailmankaikkeudessa sitä musiikkia, joka minua miellyttää. Enempää ei paran(n)e maaliskuiselta tiistailta vaatia.

En jaksa edes haikuilla kun pakahdun. Pitäis varmaan juoda pahanmakuista kraanavettä niin rauhoitun :D


Glücklich ist, wer... inessiv ist!

Eli vapaasti lainaten J. Straussin Die Fledermaus -operettia.

Syytä on olla onnellinen, se on jotenkin viime päivinä iskostunut tajuntaani. Tulevaisuus musiikin suhteen näyttää valoisalta, kehityn koko ajan hitaasti mutta varmasti. Olen lähettänyt pari kesätyöhakemusta, uskon vakaasti saavani töitä. Kevät on antanut ihmeellisen piristysruiskeen, olen aloittanut pienimuotoisen kuntoilun ihan omaksi ilokseni ja hyvän olon saavuttamiseksi. Kuin pisteinä ü:n päälle löysin kirjastosta kaksi aivan loistavaa levyä. Aurinko paistaa suuresta ikkunastani sisään ja valaisee kaiken tuoden pienen mutta hetkellisesti täydellisen onneni jokaisen murusen näkyviin.

Päivän haiku:

Mikä sen teki,
Kevätkö, vai sittenkin
jokin pienempi?


juu

Olen nyt vähän epätuotteliaalla päällä. Vietin keskiviikon ja torstain mökillä kera veljen ja kaverin. Viihdyin. Tähän päivään asti sitten kotona, lähinnä leikin koiranpennun kanssa <3

Tänään kimpaannuin vuotavaan nenääni ja kai johonkin muuhunkin ja läksin bussilla (joka sentään kulki) kämpille lepäämään. En kyllä vielä ehtinyt levätä :D

Koska olen kirjoittanut niin vähän, seuraa
päivän haiku:

Valmis maailma
on vain oven takana.
Koputan hiljaa.