Voces Intimae

Näytetään bloggaukset tammikuulta 2006.

:D:D

Tulipa ihan _en keksi sopivan positiivista voimasanaa_:n hyvä olo kun vähän treenailin ja tajusin että en ehkä (toisin kuin vuosi sitten) ole haukkaamassa liian suurta palaa. Jotenkin tuntuu vaan niin mahtavalta. Ja aurinko paistaa suuuuurensuuresta ikkunastani sisään ja lämmittää kaiken niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pienenpieni auringonpilkku tunkeutuu vuotavan ikkunan alareunasta sisään. Pilleri ei ehdi edes pudota lattialle kun se halkeaa omasta pienuudestaan, keltaisuudestaan. Karamellirakeen väriset kuoret rusahtavat seinään ja pieni keltainen piste hajoaa, hulmahtaa hiljaa auki, leimahtaa tuhanneksi hymyillen leijuvaksi harsoksi, jotka syleilevät elämän kaikkeen siihen, mitä hulmutessaan hipovat. Ja tuo aurinkotuuli soittaa minun lauluani, minun kaunista kotisävelmääni, ja kaiken keskellä seison minä, elämän nuori kuningas ja laulan! (heh, tunnista lainaus -kilpailu)

On vain niin pateettisen hyvä olo. Harvemmin muistan lukijoitani näin suoraan, mutta paisteista päivää jok'ikiselle.

Hehkun.


brgg

Mein Gott.

Asunnossani on ihan tajuttoman kylmä, vaikka ulkona on ehkä yksi aste pakkasta ja patterit ovat täysillä. En tiedä sitten olenko kipeänä, eilen kyllä tärisin lahjakkaasti ja annoin ylen (uskottelin itselleni sen johtuvan valmistamastani kasvisruoasta), sekä nukuin pakon edessä villasukin ja -hansikkain.

Rikon lahjakkaasti oletettuja rajojani. Äsken laulu lähti hyvin, sitten tuli notkahdus ja pidin epätoivoisen tauon - jonka jälkeen loikin kevyesti ylärajoilleni. Mainiota. Alkaa olla vähän sellainen olo että tulevaisuutta tässä rakennetaan.

En saanut hakemaani "työ"paikkaa. Pitää varmaan aktivoitua kunhan tunnen itseni vähän terveemmäksi.

En runoile.

(Sanoi Soile
mut pienen riimin heitti
kun kasvisruoka keitti.
Onpa tämä kuumaa,
Soile-parka tuumaa.

Kurkkuun nousee kellertävä pala.
Soile niin kuin mulkosilmäkala,
hengittämättä juoksee
porslinkirenkaan luokse.

Ylen antoi Soile,
eineen vei sioille.


Kalsa

Onpas mennyt taas elo bloggailematta, jotenkin on tullut oltua sitä paljon muissa maailmoissa (ja maisemissakin ehkä) ettei ole ehtinyt/jaksanut/tarvin(n)ut.
Palasin juuri kotimatkalta. Oli taas aika samantekevää mutta ihan kivaa. Ei niin ahdistavaa kuin joskus.
Tekisipä mieleni sanoa että on helvetin kylmä, mutta se on jo niin paradoksaalista että sanon vaikka sietämättömän kylmä. Sisälläkin, ainakin minun yksiössäni, on sellainen mökkikohmeinen olo, jotenkin vaan aistii ylimääräisen kalseuden koko olemuksellaan. Jotain (tai jotakuta) lämmikettä kaipaisin.
Päätä särkee lievästi. Epäilen ohimeneväksi ja helpoksi.

Siirak laskeutui varovasti kiveltä. Hän vilkaisi näennäisen huolimattomasti ympärilleen, kuin vain tarkistaakseen että kaikki on paikoillaan. Teräväreunainen heinän helve sipaisi karheasti hänen säärtään, jonka pronssia hiljainen nukka oli alkanut sävyttää. Jossain kauempana lauloi uunilintu tuttua lauluaan. Siirak pyyhkäisi otsaansa, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja yrittämättä näyttää liian itsevarmalta lähti kävelemään notkeasti kohti rantaa. Viilennyt hiekka koetti imeä itseensä illan lähenevää hehkua, koetti estää aurinkoa putoamasta. Siirak asteli vesirajaa pitkin antaen varovaisten vaahtopäiden kuohahdella varpailleen.
Se olisi helppoa nyt, melkein liian helppoa. Sankarillisuus vaatii haasteellisuutta. Ainoa mikä esti tekemästä sitä heti, oli toimituksen itsestäänselvyys. Siirakin osuuden täytyisi näyttää suunnitellulta, ansiokkaalta suoritukselta. Muutoin kaikki olisi tapahtunut turhaan.

Päivän haiku:
Pakkanen raiskaa
sinisellä piiskalla
mielet verille.


Ei sinänsä mitään asiaa

Voi Luoja.
En muista milloin olisi laulaminen tuntunut yhtä vaivattomalta ja luontevalta ja mukavalta ja jumalaiselta ja täydelliseltä kuin äsken. Hoilottelin puhtaasti ja joka nuotin (paitsi ihan kaksi alinta) alusta loppuun "Mia speranza adorata.... Ah non sai" , aivan mainiosti lähti. Niin se vaan alkaa äffä löytyä. Mikä nautinto. Kun oli vielä vähän valvomisesta turta olo, ensin ei meinannut ääni pysyä kurissa mut löysin jotenkin kroppani ja... hehkuti hehkuti. ****

Vietin viikonlopun kotona. Rakastuin ehkä 1234:nnen kerran pianoomme (sillä kaipa se vielä minunkin on). Ei voi käsittää. Muuten oli taas aika turhaa. Paitsi että sain arvolleni sopivasti viedä roskia abc:lle.

Tein pienen empiirisen sukupuolieroavaisuustutkimuksen mutta tulokset ovat niin epäluotettavia etten julkaise niitä.

Pelkään, etten voi vastustaa kiusausta.

Kirjoitan yhden lauseen kappaleita.

Voisin melkein mennä kirjastoon.


Uuh. Pieni tunnustus

Hohoo!
Äsken ihan tavallisessa aamusuihkuilussa tein uuden korkeusennätyksen. Riittävän moniprosenttisen luotettavan mutuviritysmittarini mukaan ääneni resonoi (kauniisti) jossain ges1:n kohdilla, puhtaasti valitsemassani sävellajissa joka saattoi heittää puolisävelaskeleen murto-osan johonkin suuntaan. Epävarma ja pakollinen e lähti monta kertaa oikein nätisti ja muutenkin oli jotenkin helppo laulaa. Tuota varten kannattaa jo elää :D

Niin. Päätin sitten olla ilmoittautumatta kevään kursseille. Epäilen että motivaatio olisi ollut vielä vähäisempää kuin loppusyksystä enkä olisi saanut yhtään kurssia kunnialla suoritettua. Joten päätin käyttää aikani paremmin(?). Tosin suunnitelmat ovat vielä aika auki, tämä viikonloppu on varattu mietinnölle. Käytännössä siis alan etsiä töitä.

Petyin suuresti kun jumalaisen vadelma-granaattiomena-mehun kanssa samaan tuotesarjaan kuuluva metsämansikka-kiivi oli niin pahaa. Kammottava jälkimaku, vaikka se kyllä kompensoi vähän metsämansikan makeutta, niin kuitenkin on jotenkin liian hapan ja vähän maksamainen, tunkkainen.

Päivän haiku:

Ulkoa täysi.
Nälkä kasvaa syödessä,
kyllä(i)stynköhän?


Pum. pupum

Rytmini, uni- on vallan sekaisin. Nyt esim. olen juuri herännyt (täsmälleen TÄMÄN kirjoitushetkellä klo on 22:22). Nukuin viime yön kello 03:15 tähän asti, sitä ennen valvoin reilun vuorokauden. Opiskelun alkaminen tuonee siis ainakin jotain hyvää muassaan. (toki opiskelullani on muka, sillä motivaatio ei ole suunnaton mutten kerro siitä vielä)

Olen jostain syystä vallan ihastuttava. Kerta toisensa jälkeen huomaan tehneeni vaikutuksen, pienen tai suuren. Mutta aina vääriin ihmisiin. En tiedä olenko vain liian epäluuloinen, mutta on vaikea antaa vastakaikua, ja kun sitä ei voi antaa, alkaa huomaamattaan olla epämiellyttävä. Ihastuminen on muutenkin typerää. Kuin pelaisi pöytätennistä (vertaukseen sisältyy oletus että pitää kyseisestä pelistä, vaikken minäkään) ja koettaisi epätoivoisesti osua vastustajan mailaan, eikä yksikään syöttö tule takaisin. Kaiken lisäksi joutuu vielä itse hakemaan nurkkaan lentäneen pallon joka kerta. Ja mikäli käy niin hyvin että vastapelaaja lyö pallon (tahallaan tai vahingossa) takaisin, sitä joko häkellyksissään syö pallon tai lyö sen niin innoissaan takaisin että se menee vastustajan vatsanpeitteistä läpi. Odotan sitä päivää kun saan rehellisesti palauttaa joka syötön niin että peli kiihtyy, kunnes pallo on yhtä aikaa kummassakin mailassa. Ellei sitten vahtimestari pystytä lasiseinää verkon paikalla.

Pieni talvinen runo

Naapurin mummolla
oli hengitysvaikeuksia.
Sen kidukset levisi
muuttuivat evi(k)si
vanhus ui tiehensä.
Jätti miehensä
puille paljaille.
Eipä naljaille
enää vanha pariskunta.
Katolta pudotti varis lunta
kituvan mummon päälle.
/Vihdoinkin meidän vauva pystyy nukkumaan/


Euphoria

Siis voi jeekuna (mietin olisiko se sittenkin vihvilä mutta päätin ettei, koska tasapuolisuuden nimissä olisi ollut myös röyhy, jolloin aloituksesta olisi tullut hajanainen) että voi ihminen tulla pienestä onnelliseksi! Kuten siitä että havaitsee osaavansa laulaa. Kulki niin hyvin että nauratti. Piti vaan lopettaa liian aikaisin etten näin pyhäpäivänä häiritse naapureita (kun kuitenkin teen sitä harva se [arki]päivä). Vaikka minuakin häirittiin, olin vielä uinumassa kun ehdotettiin lähteväksi sukulaisvierailulle. En jaksanut. (ja asiasta samaan enhän voi tuollaista kostaa kilteille [pahvi]seinänaapurimummoille[ni])

Tahdon ajan kuluvan pikemmin. Olen kärsimätön. Mitä enemmän aikaa, sitä korkeammaksi ehdin rakentaa tornini. Ja mitä korkeampi se on, sitä kivuliaampi on pudotus jos etruskipäästäiset nakertavat alimman tukipilarin poikki (totta kai syytän niitä!) juuri kun kuvittelen kiivenneeni huipulle - en suinkaan maisemien takia, pikemminkin maisemaksi.

Jos kahdesta suuresta voi saada vain toisen, on otettava vaikeammin tavoitettavissa oleva, koska helpomman saa todennäköisemmin vahingossa. (Tuossa taas ei ole mitään logiikkaa koska niistä sai vain toisen...vai onkolie)

No, luonto luja lasipäällä, kiivas kristalli kilahtaa.


Uuden alku on umpeutunut polku

on jotenkin niin juhlallisen luonnollista aloittaa uusi vuosi, siitä on suorastaan pakko mainita vielä tämän kerran. edes uuden vuoden kunniaksi en malta siirtyä täydelliseen oikeinkirjoitusjärjestelmään vaan vetoan ensimmäiseen bloggaukseeni jossa kai seulamaisesti argumentoin paheellisen kirjoitustyylini puolesta.

uuden(kääk, nyt en osaa päättää miten tämä kirjoitetaan, pidettäköön merkitykseltään vakiintuneena yhdyssanana sitten)vuodenaattona olin siis ystäväni luona, kutsuttuja vieraita oli 9, kutsumattomia 0. muuta en jaksa mainita kuin että j+e kypsynyt/-neet parempaan suuntaan ja että... *huok* ...jos eräs mainitsematon serkkupoika (ei omani) olisi vaikkapa viisi vuotta vanhempi, olisin tehnyt jotain ajattelematonta.

(tämä näköjään kulkee veikeästi ajassa taaksepäin)
30.-31.12 välisenä yönä näin ehkä kuluneen vuoden omituisimmat, romanttisimmat ja mieleenpainuneimmat unet. jännästi kasautuivat. (itse asiassa ei, romanttisin oli muistaaksein toukokuussa mutta tuo oli hyvä kakkonen ehkä. niistä jotka muistan)
myös viimeöiset olivat kovin levottomia, liian todellisia.
lapsena aina ihmettelin miten äitini (joka ansiokkaasti toisinaan kertoi unistaan) näki niin tavattoman järkeviä ja maanläheisiä unia. nyt alan huomata eron omiin lapsenuniini. en edes kaipaa niitä, nykyiset ovat hauskempia. ja lähes pelottavalla tavalla paljastavampia.

tein yhden julkilausumattoman uudenvuoden(väli?)lupauksen: Omahyväisesti pyrin kohti unelmaani, en anna (enää) muiden tulla väliin.

*kylläpä lupaukseni kuulosti yläaste(e)laismaiselta*

jep, elikkä (in memoriam) tässä tällä erää.

kyllikki soutaa, aaro huopaa
menossa ostamaan mäntysuopaa
ovat he
kovat ne
panokset piipussa
(mitäs itsensä siihen souti)
kyllikki hyvän()suovan nouti
puhtaalta pöydältä aloittaa saavat
vuoden, kun uutuudella kuuraavat.
Onnea vuodelle kakstuhattakuusi
punainen tupa ja perunamuusi.

(joko riittää?)