Voces Intimae

Näytetään bloggaukset elokuulta 2005.
Edellinen

Harvenee

hei taas. aikoinani soitin josko jo saisin avaimet asuntoon(i) ja lupasivat soittaa heti kun avain on valmiina minulle. vaan soitinkin tänään jo epäilyksissäni mailikselle ja se sanoi että edellinen lähti jo torstaina! soitin heti sitte ja aikoivat soittaa tänään tai huomenna, siis näemmä huomenna. no jospa siis huomenna pääsisin tarkastelemaan ja siirtelemään. ja kirjastossa käyn joka tapauksessa, ja ehkä unnaa voisin yrittää tavoitella.

Istuin lammen rannalla. Lumpeet kohosivat keskiöistään kohti kaiken ylle kaartuvia koivunrihmoja. Kumarruin katsomaan peilityyneen pintaan ja näin siellä vain itseni. Olinko se minä? Lempeä vesi pehmensi karkeat piirteeni, hyväili kasvoni sametinsileiksi. Sinä tulit. Tunsin lämpösi viileässä kesäyössä. Kumarruit viereeni, hetken ajan kuvajaisemme hehkuivat noloina kilvan kera neitsyen poskien. Kosketit sormellasi vedenpintaa, hellästi rikoit kalvon. Kaunis kuva hajosi epätoivoisiksi väreiksi, keinahtelevat lumpeet haukkoivat pala palalta hyveellisen ilkamoivaksi valon leikiksi sirpaloituneen minuuteni. Ja kun katsoin veteen, näin vain kaksi häilyvää hahmoa, ruumiini leikki vääristi pysähtyneen hymysi. Seisoit siinä, ehjä. Eikä lampi tyyntynyt koskaan.

ach. editaa taas. l'hirondelle on aika kiva, tarttuva.
myös syksyä. sataa ja tuulee. voisinpa irtautua.

päivän haiku:
himmeä kajo
valkaisee vuoren juuren:
polku on poissa


Ei mtn uutta

no voihan. eivät ole soittaneet. eikä unna vastannut viestiini, joka ei kyllä sinänsä ollut tärkeä eikä edes kauhean vastattava.
huomenna on kuulemma kova työpäivä, pitää saada kämppä kuntoon, sanottiin. onneksi alkaa olla viimeinen lauantai kun tätä "kämppää" siivoan. sitä paitsi voin ehkä vedota siihen että valmistelen muuttoa omassa huoneessani, niin ei tarvitse tehdä niin paljon:) tai kyllähän sitä tekisi mutta kun se on yleensä jotenkin sekavaa ja menee tappeluksi tuolla alakerrassa.
on muuten upea tuuli. eilen kirkon pihalla oli silti ehkä paras aikoihin. oi että rakastan. tosin nyt on ollut liian kuumat ilmat, yli 20astetta.

Keltaoranssi Marimekon pusero verhosi muodotonta vartaloa. Haalistuneisiin farkkuihin pukeutuneet jalat heiluivat hiljaa pöydän alla, mutta pysähtyivät, kun rasvasta kiiltävät, pulleat kädet koettivat saada leivän pysymään voipuoli ylöspäin. Tummaksi kypäräksi muotoutunut polkkatukka liikahti yhtenä muotona pään kallistuessa ovea kohti. Näin paksujen, sameiden linssien läpi hiukan liian suurilta vaikuttavat silmät jotka tuijottivat minuun hetken ja tulvahtivat sitten täyteen avointa iloa. Suu aukesi vilpittömän leveään hymyyn, kieli ei oikein tiennyt missä pysyisi, koetti kuitenkin levätä alahuulen tuntumassa. Nuhjuinen pää painui vatsaani vasten, ja kun puristavat kädet jättivät rasvatahroja mekkoni takamukseen, päätin olla välittämättä. Itsenikin yllättäneeltä mielenliikutukselta minäkään en hetkeen kyennyt puhumaan.

Isä meni mökille. En oikein ymmärrä miten se joutaa sielläkin ravaamaan, kun Johanna on päivät töissä, niin isän pitäisi yrittää iltaisin. No, kai se noinkin tuottaa.
Miten tämäkään mihinkään liittyy. Ihan sama, ei nyt jaksa kirjoittaa. Eli
päivän haiku:
haluaisin vain
olla tuulen sinessä,
syleillä ilmaa


hart

kävinpä kesäillan sävelhartaudessa. edellisen kerran taisin käydä kirkossa kauneimmissa joululauluissa. jos siis requiemia ei lasketa, mutta se olikin oulussa.
oli vähän..köhh. siis ihan hyvää musiikkia, mutta ei se oikein tukenut sitä konseptia. iltahartaus tuntui erittäin päälleliimatulta kuriositeetilta, ikäänkuin anteeksipyytävältä piipahdukselta esitysten lomassa. sitä paitsi (kirkko?)musiikki voitaisiin valita muutenkin kuin sävellysvuoden perusteella. ja viimeiseksi bachin air (ja albinonin adagio, joka jäi puuttumaan) alkaa olla loppuunsoitettu. ihmettelen jos se enää puree yhteenkään ihmiseen, varsinkaan kirkossa. jos minun hautajaisissani soitetaan noista kumpaakaan, säpälöityköön arkku allani.

keskustelin hiukan musiikin filosofiasta ja estetiikasta ynnä muuten vain harrastamisesta venlan kanssa (joka muuten soitti yllättävän epäpuhtaasti, tosin ehkä ymmärrettävistä syistä, eikä siellä sellaista ollut tarkoitus kuunnella). oli ihan valaisevaa.

lyhyen kaavan mukaan, eli
päivän haiku:
kun urut soivat
olemassaoloa
on riemu suurin.

(tulipa huono)


Miksi aina yö

jaha, soittelin asunnosta, ei oo kuulemma vielä avainta palautettu että kai se vielä se toinen siellä majailee. aikoivat soittaa heti kun tilanne muuttuu.ois kutenkin kiva päästä siirtämään tavarat ennen sitä torstaita. no luulen pääseväni.
juhis yhteili, oli kiva etten aina vaan minä. kutsuin sen kahville, kunhan pääsen muuttamaan siis.
nukuin taas liian pitkään ja söin huonon "aamiaisen" eli on pää kipeä. ei pahasti.
soitin fauren nocturneja ja barcarolleja. ihan kivaa.
joudun kohta hienovaraisesti vihjaamaan isälle 400e velasta.

Hän kuunteli hiljaisuutta. Siivilöitynyt kuunvalo hopeoi pehmeästi pylväsmäiset rungot hänen ympärillään. Oli kuin pienet lehdet olisivat vain odottaneet oikeaa hetkeä alkaakseen tiukujen lailla helkkyä suloista sävelmää. Hitaasti hän kulki, kuin varoen astumasta minkään päälle, nostattamasta tomua yön taian ylle. Hän kohtasi vanhuksensa, pahkuraisen tuhatvuotiaan, jonka rosoista pintaa ilman ajattomat väreet suojelivat. Hän istahti suojelevaan tyyneyteen, veti syleilevään verkaan verhotut jalkansa lootuskukan lehdiksi. Käsi tapasi kupeelta tutun metallin, yht'aikaa kylmän ja lämpimän. Kuin suloisen unohduksen malja se kohosi hänen huulilleen. Kimmeltävä, väreilevä kutsu kiiri sulavan vasken lailla runkoja syleilemään, vaeltava nuoli seurasi veljeään, pehmeästi sinkoutuivat ne tyhjästä alkaen ja tyhjänä kuollen. Silmänsä sulkien hän kuunteli sielunsa loputonta elegiaa ja eli. Ja hänen eläessään eli kelmeänhohtoinen metalli, ja jälleen ponnahti veden peilistä hopeinen säde. Hän odotti, ja nyt, nyt sipaisi höyhen lehvää, uuden untuvan hän lähetti, lehvä kilahti, pyyhkäisi sisartaan, käsi tarttui käteen, kalpea hehku levisi poskille ja pian soi metsä. Keijujen häätanssia se soi, lumottu helinä varisti valkoiset kukat poluksi. Hänen sielunsa sumeni ja nousi, kokoontui kisailevin kiehkuroin marmorisen immen harteille. Ei enää itkenyt impi, sulivat kiviset raidat ja yön valkeaan maitoon valuivat kuolleet kiharat neidon olkapäiltä, syleilivät läikehtivää povea, uutta elämää. Hento jalka irtautui valkealta pediltä, kuolleet terälehdet suutelivat väreilevää ilmaa kahden unen sulautuessa kuun valaisemaan tyhjyyteen täyttäen toisensa maidolla ja viinillä. Ja ikiaikainen suojelija kumartui kostean vasken ylle ja hymyillen pudotti ruskettuneen lehden kuolleen äänen ylle kuun vetäytyessä pilvien pehmentävään harsoon.

hohoi. on kuuma. vaikka ikkuna on ihan auki ja muuta, silti jotenkin hikinen olo. taidan muuten lahjoittaa ranskalaisen ratsupalvelijani annille, kun kerran siitä piti, itse inhoan koko "maalausta"... saanpahan sitten kehyksen paremmille töille:)

niin ja
päivän haiku:
kokonaisia
puolikkaita jokainen.
toistensa ehkä.


lyhyt vain

näin syys:llä on mielenkiintoista havaita kuinka vaikeaa voikaan koululaisten vanhemmilla olla. ja kuinka herkästi lipsutaan ihan väärille raiteille esim. läksyjenteon yhteydessä. isäni kun koetti eilen auttaa tokaluokkalaista matikanläksyissä, lähinnä hokemalla että "oothan sää ennen osannu, kyllä nyt tuo pitäs osata" ja kun toinen sanoo ettei osaa niin vastaus on että "laske, oothan sää ennen osannu laskee. vai pitäskö saada sormilla laskea, siksikö sää et osaa, ota poika varpaat avuksi" ...varmaan tosi rohkaisevaa kun annetaan lähinnä se kuva että ootpa pönttö kun et tuommosta osaa ja sitten ite hermostutaan. no, minä sitten vaivihkaa vähän neuvoin ja lopuksi vielä tarjouduin tarkistamaan ja kävimme läpi ne pari väärin mennyttä kohtaa. tuli hyvä mieli :)

koitin tänään vähän katella että mitä muuttaissa lähtee mukaan. ja nenäni on aika parka nyt kun pölyilin ympäri huonetta. ilahdutin pikkusiskoja antamalla heille muutaman kilon tilpehööriä jota keräsin joskus ala-asteella ja jolla ei ole enää edes tunnearvoa. muutenkin jätän tänne aika paljon tavaraa, vanhoja koulukirjoja ja muita tavaroita joiden raahaamisessa pieneen yksiöön ei vain ole mielen hiventäkään. kaksi myönnytystä tein. piirustukset ja nuotit otan mukaani. muuten ehkä vain lähinnä tarpeellista tavaraa. (aina kun sanon noin, en millään muista onko sen stephen kingin kirjan [jota en kylläkään ole lukenut] nimi tarpeellista vai tarpeetonta tavaraa, vai edes kumpikaan)

siivotessani löysin vanhan äidinkielenvihkon (itse asiassa kymmenkunta) josta löytyvä seuraava tanka saa korvata puuttuvien päivien hai()ut

koulusta kotiin,
typeriä naamoja
talon täydeltä.
heti omaan huoneeseen
syöksyn kuin pikajuna.

en tiedä onko tavumäärät oikein, luultavasti. paljastan myös kyseisen hengentuotteen syntyneen seitsemännellä luokalla (kuten myös parin muun joita en tähän edes kehtaa laittaa..)

nomutta. sanoi klaara. eihän se käy päinsä.
ei käykään. sanoi saara. vaan jalansa.
kuinka niin. kysyi viira. oliko tuo joku ansa.
etkö tiedä. paheksui noora.lähes vain jalka on yksikkö instruktiivissa.
sepä paradoksaalista. kummeksui niira. eihän kukaan yhdellä jalalla kulje.
Krister. huusi stuura. tämä typerä keskustelu sulje.
Näin myös tapahtui.

Sulkeudun suosioonne.


Öistä

(selvyyden vuoksi kerron aluksi että allaoleva on kirjoitettu lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, en vain päässyt sitä postittamaan)
huh. kävin saunassa, oli aika mahtavaa. jotenkin kun yksin käy niin se on ihan erilaista. saa vaan istua hiljaa, valella löylyä omaan tahtiin ja kuunnella kiukaan kihinää (vaikkakin sähkö-)
tosin itselläni on tapana jossain vaiheessa alkaa laulaa. mutta saunassa ei voi laulaa kuin suomeksi, ei! kansanlauluja. eikä missään nimessä heti. ensin pitää olla se rentoutumishetki. yleensä se jää olematta kun meitä on niin suuri joukkio että on määräytynyt tietyt saunaporukat. meitä on siellä sitten yleensä neljä vanhinta veljestä yht'aikaa. tosin olen ottanut tavakseni näin loppusuoralla mennä viimeisenä ja vähän jäljessä, koska jos istun siellä koko sen ajan minkä kolme muuta saunovat ja peseytyvät, olen puolipyörryksissä kun pääsen pesulle. yksin kun käy niin ei ikinä ala pyörryttää, ehkä sitä vaan on niin vähän aikaa, ei tajuakaan että viis minuuttia vaan istuu kun se aika pysähtyy.
no, sitten päätin vielä ottaa pienen session rakkaan samickin kanssa (ja jotta kaikki kuulostaisi säädylliseltä, mainittakoon asiaan vihkiytymättömälle lukijalle että se on piano), oli aika hienoa. kun siinä kun painaa kaikupedaalin pohjaan jos ei oo vähään aikaan soittanu niin jostain sieltä uumenista kuuluu pienen oktaavialan cis/des ihan hiljaa, kuin jonkun hengettären näppäämänä. siitä on sitten hyvä aloittaa, kvintin hain ja siitä eteenpäin kaikki menikin itsestään. aika nokturnaalista oli, mikä ei ole ihmekään keskellä yötä. en siis tällä kertaa äitynyt sostakovitsmaisiin marsseihin vaan pysyttelin eteerisissä tunnelmissa. nyanssitkin olivat kovin sumuisia. ja täytyy tunnustaa että palaan kerta kerran jälkeen siihen hagen-kulkuun, jos se nyt on, pitäis lainata götterdämmerung ennen kuin tulen neuroottiseksi, ja sitten liun kuolemaan. jotenkin sinne es-molliin lipeää niin helposti ja sitten se tulee.
mutta ach. siinä on oikeasti jotain uskomattoman poisvievää, kun improvisoi keskellä yötä pimeässä huoneessa. aiheet vain vilahtelevat, kuolevat synnyttyään, hetken lapset, ja jatkavat haihtuneiden helmien nauhaa tehden tilaa uusille, se on kuin elämänlanka, jatkumo jolla on vain alku ja loppu. impromptu morente.

-Olemme odottaneet jo neljännestunnin. Petosta, sanon minä.
-Ei, odottakaa, olen varma että se on täällä.
-Sanotte noin vain saadaksenne minut pysymään täällä. Miksi, Hynes, miksi?
-Mutta isäntä...
-Vaiti! Mikäli tämä on jokin rakkaan puolisoni uusista mielenrikkauksista, vaadin teitä paljastamaan kaiken.
-Ei, älkää epäilkö häntä.
-Koska sinulle on annettu oikeus neuvoa ketä minä
-Shh! Kuuletteko!
-Puolisoniko?
-Ei, se on se nyt! Kuuletteko se on ihan lähellä olkaa ihan hiljaa isäntä.
-Vaiti. Kysyn vielä onko
-Katsokaa, isäntä! Tuolla, muurin harjalla!
Ja totisesti, siellä se istui kivisen aidan päällä, pää kallellaan naksutteli rehellisestä mullasta kohoavien tammien ja -niistä olen oikein ylpeä- sykomorien kaiken ylle siivilöimän lainehtivan verkon keskellä kuin pieni herttuatar välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestään, niin että oli oikeastaan sääli ajatella tekevänsä sille pahaa.

taidanpa vielä iletä laittaa tähän tuoreen kuvan. kun pitää sitäkin palvelua käyttää. kaikki hyöty irti! Rep REP SELKNAHK
niin.

paitsi että kuuluu armas isäni palanneen kotiansa joten en pääsekään tänä yönä postaamaan tätä. harmillista.(no nyt pääsin)


Ei fiktiota

jaa. pääsin taas koneelle:)
siis. anni on vantaalla, johanna lasten(liinusta alaspäin) kans posiolla, erkka ja aapo mökillä, isä (samalla?) mökillä saunomassa. missähän eeli, en tiiä. ehkä mökillä sekin. näin ollen olen jälleen yksin kotona. oli kyllä tarkoitus mennä itsekin mökille kun juhis ja miika oli tulossa, mutta kun eivät päässeetkään niin en oikeen innostunut. on vieläkin vähän sairas olo. ei silti kovin pahasti, toissailtana meinasin kuolla. tai no ahdistuin vähän, oli niin omituinen olo, en oikein osaa selittää.
nyt sitten täällä kuuntelen yksinäni sävelonvapaata. vakiotoivojia, mm. edith turusta, hannu torniosta etc. (on muuten nolo kuunnella kun juontajat teitittelevät väärin)

Löytyy se itä lännestäkin.

tänään lähti aika mainiosti laulu, vaikka on vähän yskäkin. ja luultavasti ja toivottavasti vielä lähteekin, kun nyt kerran ypö täällä olen.
erästä ex-opettajaa ikävä.
ja aasinsilta. tuli taas se dokumentti nettirakkaudesta tai mitä lie. siis se jossa on riitta ja pekka. en voinut olla hymyilemättä useampaan kertaan...

vielä
päivän haiku:
väritön säde
tuhansine siskoineen
tulvii ikävää


huu

pyöräilihen kirjastoon. sormet meinasivat paleltua, oli niin yllättävän kylmä.
ei mitään uutta talomme katon alla. luulisin.

näin omituista unta oilista, entisistä luokkatovereista sekä kahdesta alligaattoriksi muuttuneesta ex-kaverin vanhemmasta (joista suora linkki Jezibaba-noitaan)

enpä nyt jaksa oikein henkevöityä kun on ihan asioitakin toimittaa.


Öinen kohtaus

vihdoin pääsin aikoinaan lomille kaikonneelle lääkärille. muutenkin on kaikki jotenkin astetta paremmin. ehkä se johtuu syksystä. kai se tuo onnea kun pidän siitä niin paljon, tuosta parjatusta raukasta. vähän niinkuin Delibesin Lakmen kelloaariassa. vai onko sittenkään, kun tarkemmin ajattelee. hmm. olkoon, aaria on niin hieno, että turha analyseerata.
eilisestä/viimeöisestä piirroksesta tuli aika hieno. se jos mikä on harvinaista.

M: Nuku armaani mun, vienoon lauleluhun.
J: Mitä teet, Margareet.
M: Nukutan lasta. Joko on pasta
kiehumassa
J: Riehumassa
koko yön, joko lyön
silmät verestäen huusi
miksi säästäisinkään luusi
M: Älä lasta herätä, hänen täytyy kerätä
henkistä voimaa, kun maailma soimaa
hänen kaltaistaan
J: Uima-altaistaan
löysi Simeon kuolleita naisia
M: Kaikenlaisia
sinäkin mietit.
Miss' iltasi vietit
en tahdo tietää, koetan sietää.
Nyt sulje kaihdin, minä jo vaihdin
ylleni yöpuvun
Rukouksen luvun
kesken
lesken
reiteen hän tarttui
hekuma varttui
ja pimeään siukui hän,
sivuhenkilö näytelmän.

Luin eräästä muinoin (jostain syystä haltuuni) ilmestyneestä julkaisusta seuraavaa:
"Joissakin kulttuureissa seksi ja varsinainen yhdyntä säästetään avioliittoon. Kuitenkin Columbian yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan sukupuolitautien määrä oli seksistä ennen avioliittoa pidättäytyvien ja sitä harrastavien joukossa sama. Syyksi havaittiin kieltäytyjien lipsuminen kondominkäytöstä."
Eikö tuo ole aika paradoksaalista. elleivät sitten tutkimukseen osallistuneet kieltäytyjät olleet avioituneet pääsääntöisesti hurvittelijoiden kanssa, mikä tuntuu epätodennäköiseltä. Tietysti jos paino annetaan sanoille "varsinainen yhdyntä", ollaan jo monitulkintaisella maaperällä. Joka tapauksessa ihmettelen mihin seksistä kieltäytyjä tarvitsee kondomia ja millä tavoin se suojaa taudeilta. (En tiedä luinko taas kuten piru Raamattua, tai ymmärsinkö ylipäätään koko asiaa. En myöskään tiedä onko tällaista sopivaa pohtia [puoli]julkisessa blogissa mutta se on nyt tuossa)

tämän paheellisen aiheen jälkeen kaunis
päivän haiku:
kesän kauneimmat
auringonkukkamuistot
hehkuvat pitkään


Viimeöinen

oi. olen vakuuttunut siitä että pianollamme on sielu. tiedän että tulen kaipaamaan sitä kun muutan pois. äsken juuri vietin aivan upean improvisaatiohetken. improvisaatio tosin kuulostaa lähinnä jazzin kilkutukselta klaviatuurin päästä toiseen ja takaisin. no, säveltämistä se ei ollut mutta herätin soittimen henkiin ja meinasin itse kuolla. itse asiassa olin niin sentimentaalinen (mutta minimaalisesti!) että päädyttyäni selvästi loppumetreille havaitsin olevani jokseenkin
es-mollissa enkä voinut olla tappamatta liuta (joku aksentti siihen tulisi. tai mitä ovatkaan ne roskat). aivan pucciniin en malttanut lopettaa vaan vuodatin koskettimin vielä pari omaakin kyyneltäni. liu bonta, liu poesia.

Ei, älä!
Hän kaatuu tiedottomana maahan. Hänet on vietävä tuonne. Tartumme hänen hervottomaan vartaloonsa ja raahaamme häntä mukanamme. Tuonne, vielä joitain metrejä. Matka ei ole pitkä mutta uuvuttava kylläkin. Katsotaan mitä on tehtävissä, surusilmäinen tumma tarttuu harsoon. Häntä on vaikea kuljettaa. Makaa naulakon alla. Kuinka palomiehet kysyn. Hän on tuossa laatikossa. Viemmekö hänet. Mikäli haluatte. En löydä. Tuossa. Pieni laatikko. Raskas. Kiitos, kyllä minä
Pölyinen tie, okra nousee. Navetan kivinen seinä, varjot ikkunoilla. Laatikko on niin kevyt ja pieni. Avaanko avaan hän ei ole täällä! ei ole täällä! ei ole!
Minäkin tiesin
salamannopeasti hän vetäytyy ikkuna-aukkoon, sinäkin!Uhkaava. Katso minua suoraan silmiin ja ole rehellinen. Tiesitkö sinä? Katse melkein väistää
Tiesin..
Saatana.
Hän ei ole laatikossa. Voimaton, tukahduttava okra, en voi itkeä. Hän ei ole enää.

Miksi ystäviään ei voi tavata. Siis tänäkin kesänä on useita, ellei kymmeniä kertoja ollut periaatteessa mahdollisuus tavata mutta sitten ei. joku vimmattu kohtalo aina tulee väliin. tänään viimeksi.

päivän haiku:
tämä on haiku
nasujiko murita
japanin kaiku

Edellinen