....avaa rasian, hänen katseensa viipyy muualla. Tikut rasahtavat toisiaan vasten, sormet tärisevät tuskin havaittavasti. Varovainen veto karkeaa pintaa pitkin saa aikaan vain pienen kipenän. Harmistuneena hän tempaisee rivakasti, tikku katkeaa. Hermostunut käsi heittää säleen nurkkaan, rikkipää lennähti johonkin, ei väliä minne. Roska. Uusi tikku, hän hengittää syvään, asettaa punertavan nupin rasian kyljelle ja raapaisee. Kipenä, huokaus. Tikku on sentään ehjä. Samalla hartaudella uusi yritys, napakka nykäisy ja liekki risahtaa ilmoille. Pian, se on ohjattava lankaan. Tarttuiko jo? Hän siirtää varovasti tikun kauemmas kynttilästä ja pettyy, mustunut lanka ei pala. Tikku takaisin, liekki nuolee kohta sormia. Lanka syttyy, hätäinen käsi puistauttaa tikun sammuksiin. Hän ei tuijota liekkiä vaan sammunutta tulitikkua. Varovasti hän nuolaisee palanutta rikkipäätä ja hymyilee lapsuudenmuistolle, vakavoituu sitten ja kääntää katseensa pieneen tuikkuun. Huojuva liekki vakaantuu ja syö vääjäämättä langan mustaksi, halkaisee sen. Halkaisee? Onko kynttilä viallinen? Langan päät kouristuvat kahteen suuntaan, käpertyvät takaisin emoaan kohti. Hän kuvittelee niiden muodostavan sydänkuvion. Sydänlanka. Sisin on vedetty ulos, sytytetty hiljaiseen liekkiin, hitaaseen paloon.
Liekki värähtää hiljaisen huokauksen mukana. Kuvat häilähtelevät hänen silmiensä edessä. Hiljaisia kasvoja, autioita maisemia, häiritseviä kulmia. Jokin vilahtaa silmänurkassa mutta kun hän kääntyy, katse tapaa vain tyhjää. Pimeästä nurkasta alkaa levitä kastanjanruskea valo. Hän havahtuu, kynttilän liekki horjahtaa lähes sammuksiin hänen käännähtäessään. Näky on liian aito, pehmeä ja vakaa, pronssinen, hiottu. Hän ojentaa kätensä, suu ei uskalla levitä hymyyn ennen kosketusta, viimeistä varmistusta. Hiestä nihkeä käsi ojentuu vapisten kohti tuttua olkapäätä, ohuet sormet valmiina uppoamaan sankarillisiin niskahiuksiin. Rakas nimi huulillaan hän kolauttaa kätensä tahroittuneeseen seinäpaperiin. Pronssi kovettuu, vakaa kuva häilähtää, kiertyy itsensä ympäri ja kuristaa uhrinsa lempeästi uudelle laminaatille. Hän kouristuu kasaan, hengittämättömyys salpaa sadat padot. Hän haluaa itkeä, sylissä kuin pieni lapsi, mutta hän ei osaa. Silmänurkat ovat kuivat ja karheat, tikkuaskin raapaisupinta.
Hän polvistuu, katsoo hiljaa liekkiin. Keltainen kieli värähtää, nuolaisee mukaansa sulaa steariinia, häilähtää takaisin paikalleen. Sydän on mustunut, palanut yhdeksi muodottomaksi kokkareeksi kirkkaan meren keskelle. Hän ei jaksa, hän lakkaa hengittämästä. Silmissä sumenee. Pieni pisara kihoaa kuivana punoittavaan silmänurkkaan. Toinen. Kolmas. Ne voitelevat vereslihaa, valahtavat kuin varkain poskelle. Toinenkin silmä kostuu, kaksi hiljaista noroa harmaalla iholla. Hän herää, katsoo kynttilän liekkiä rekisteröimättä mitään muuta ympäriltään. Hitaasti hän nostaa kätensä, tunnustelee väreilevää ilmaa ja työntää etusormensa liekkiin. Pian käristyvän ihon haju kirvoittaa hänen silmiinsä uudet, uudenlaiset vedet. Sulattavat vedet. Lattialle valuvat kyynelet viiltävät hänen ihoonsa uria, suloisia, ruusunpunaisia lohdutuksen virtoja. Hän tuntee kuumotusta polvissaan, varpaissaan. Jalat sulavat hiljaa kimmeltävään lammikkoon, sormi kynttilän palavaan sydämeen. Kastanjanruskea hohde syttyy himmeänä hänen päänsä ylle. Hän taivuttaa niskansa taaksepäin, kuuluu vaimea naksahdus. Hän kohottaa palaneen sormen suuhunsa, maistaa varovasti ja hymyilee lapsuudenmuistolle. Steariini sekoittuu vihkiveteen, liha henkeen, tuli ilmaan, maa veteen. Ja pieni ihminen vajoaa pienen valkean lammen keskelle. Marmoriseen pintaan ilmestyy pronssisia säikeitä. Pehmeä hahmo kiteytyy itsensä ympärille ja ottaa taakse vaipuneen pään syliinsä, pörröttää lempeästi hiuksia. Ojentaa kätensä kohti kynttilää, nostaa sen juhlallisesti kaksien kasvojen välille. Väsyneet silmät raottuvat ja tuikahtavat valkeina sammuen yhtä aikaa sammuksiin puhalletun liekin kanssa. Pehmeä metalli taipuu hellästi sulkien sisäänsä mustuneen sydämen.
muistutus: Tirlittan on hyvä kirja
muistutus: syödessä nälkä kasvaa mutta hedelmä pienenee